Läheiseni äiti kuoli pääsiäissunnuntain aamuna aluesairaalassa, yksin sairaalahuoneessaan.
Kaaduttuaan kotona tämä 90-vuotias nainen joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sieltä sitten hoivakotiin. Hyvästä hoivasta huolimatta asukkaan tilanne kuitenkin huononi ja toimintakyky heikkeni. Kun hän sairastui keuhkokuumeeseen, oli pitkäperjantain ilta ja hänet kuljetettiin aluesairaalan päivystysosastolle ja sairaalan potilashuoneessa hän sitten pääsiäissunnuntain aamuna kuoli.
Vanhat ihmiset toivovat yleisesti kuolevansa kotona, ja välttyvänsä sairaalalta ja elämää keinotekoisesti pitkittävistä, turhista hoidoista. Ja moni toivoo, ettei tarvitsi olla yksin kuoleman hetkellä. Enemmistö kuitenkin kuolee hoitolaitoksissa.
Olisiko tässä tilanteessa sairaalassa lääkärillä ollut mahdollisuuksia tunnistaa, että kuolema on lähellä? Että aktiivisen hoidon ja lääketieteellisen teknologian käyttö eivät enää ole se mitä tarvitaan. Että olisi pitänyt huolehtia kuolevan henkilön emotionaalisesta tukemisesta kutsumalla omaisia valvomaan hänen luonaan. Vanhus tapasi lääkärin vain odotettuaan joitakin tunteja päivystyksessä. Sen jälkeen hänet siirrettiin osastolle ja aloitettiin suonensisäinen antibioottilääkitys.
Kun menimme seuraavana päivänä potilashuoneeseen, äiti oli hyvin tuskainen. ”Viekää minut pois täältä, nämä ihmiset tappavat minut” hän huusi ja riuhtoi sängyssä. Elintoimintojen heikentyminen aiheutti tätä tuskaisuutta. Kaksi hoitajaa oli paikalla, eivätkä he reagoineet tähän tuskaan ja hätään, vaan väistyivät pois kun tulimme vuoteen vierelle. Huomasimme, että hän oli sidottu peitossa olevilla nauhoilla sänkyyn. Olimme avuttomina paikalla ja tyynnyttelimme vanhusta, mutta poistuessamme olimme ahdistuneita, epävarmoja ja tietämättömiä.
Juha Hänninen, joka on pitkään tehnyt työtä saattohoidon parissa, kirjoittaa ” Sairaalalaitoksella ei ole periaatteessakaan valmiuksia kohdata potilaan kuolemaa ja omaisten hätää asianmukaisella tavalla. -- Hoitokulttuuri sairaalassa suuntautuu tavalla, joka ei ole yhteismitallinen kuolevien tarpeiden kanssa. Sairaalassa ollaan suuntautuneita hoitamaan sairauksia ja pidentämään elinaikaa. Valmiudet kohdata kuoleva ihminen sairaalassa ovat vähäiset.” Hänen mielestään kuolemanpelko ja kuolemiseen liittyvä kauhu syntyy usein sairaalalaitoksesta ja lääketieteestä – ei kuolemasta itsestään. Kuolevalle ihmiselle sairaala on usein vaikea ja pelottava paikka.
Kun soitto sairaalasta ja ilmoitus äidin kuolemasta tuli, me läheiset, jotka kävimme katsomassa häntä joka päivä näinä kahtena kuukautena ensin terveyskeskuksen vuodeosastolla ja sitten hoivakodissa, olimme pettyneitä ja surullisia siitä, että hän kohtasi kuoleman yksin, ilman ketään läheistään tai hoitajaakaan vuoteensa vieressä saattamassa.
Olimme tavanneet lääkärin päivystysvastaanotolla. Silloin olin kysellyt häneltä, minkälainen hoito tulee kysymykseen, kun ihminen on jo kovin heikko ja useasti ilmaissut halunsa kuolla. Lääkärin vastaus oli silloin, että päivystystilanteessa aloitetaan oireitten mukainen hoito, ja muun tyyppisiä toimia voidaan suunnitella silloin, kun potilas on pitkäaikaishoidossa.
Tässä tapauksessa ei ollut mitään vanhuksen itsensä ja omaisten suunnitelmaa siitä miten toimia. Miten ihminen itse olisi halunnut häntä hoidettavan kuoleman lähestyessä? Hoitotahdon laatimisessa näitä asioita olisi voitu pohtia. Hoitava lääkäri on se joka tekee DNR-päätöksen eli päätöksen elvytyskiellosta, mutta hoitotahdossa voidaan ottaa kantaa hoitoon paljon monipuolisemmin. Se olisi ollut tarpeen myös hoitajien apuna, kun he näkivät tilanteen huonontumisen. Se mitä omaiset olisivat tarvinneet, oli tieto potilaan tilan huononemisesta ja kutsu paikalle.
Laajemmin voidaan miettiä oliko siirto hoitokodista välttämätöntä? Olisiko siellä voitu antaa saattohoidon tapaista hoivaa? Tähän olisi tarvittu tietenkin lääkärin arvio ja henkilökunnan osaamista. Saattohoidossa ei ole kyse vain kivun lääkityksestä, vaan silloin on kyse erilaisesta hoitokulttuurista ja tavasta suhtautua hoitamiseen ja ihmiseen.
Lisää aiheesta:
www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/hankkeet/12555 Pace-hanke
Juha Hänninen: Luonnollinen vai joudutettu kuolema? Kirjassa Kuoleman kulttuurit Suomessa.
O. Hakola, S. Kivistö ja V. Mäkinen (toim.) Gaudeamus 2014.
Julkaistu THL:n blogisivulla 30.9.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti