Veli haudattiin viime lauantaina. Olimme sopineet Marjan kanssa, että hän hankkii kukkalaitteen. Minulla taas olisi mielessäni teksti korttiin. Lähetin sen hänelle, kukkakauppias oli luvannut kirjoittaa kortin.
Liian varhain, kuitenkaan
ei kukaan päätä taivaltaan.
Hetki haihtuu, taivas jää;
ihminen vain viivähtää.
Syvällinen teksti, hiljaisen kaipaavaa ja kutsuu hyväksymään tapahtuneen, ajattelin.
Kaikki ok, ajattelin. Yllätyin, ehkä jopa tyrmistyin, kun Marjan mielestään se ei ollut sopiva. ”Velihän olisi jo pian täyttänyt 85 vuotta. Ei siihen käy liian varhain.” Yritin väittää vastaan, mutta lopputulos oli, että hän muutti tekstiä.
Kun näimme kortin, Sarikin reagoi heti. ” Eihän tuossa ole järkeä”. Kortissa luki: Kukaan ei kuitenkaan päätä taivaltaan hetki haihtuu taivas jää ihminen vain viivähtää. Tosiaan, ei mitään järkeä. Kun lapusta, typistyksen lisäksi, puuttui kaikki välimerkit ja rivinvaihdot, se oli lähinnä naurettava. Silloin päätin, että lausun sen arkun äärellä niin kuin sen pitää olla. Niin teinkin. Marja ei palannut asiaan sanallakaan.
Jälkeenpäin mietin, että kylläpä minä tein tästä mielessäni ison jutun. Ja nyt kun kuulin, että Riitta oli yllättäen kuollut – vain viikko Veljen hautajaisten jälkeen, riehaannuin mielessäni uudelleen. Riitta oli 68 vuotias, hänellä oli paha sairaus ja hän sai siihen hyvää hoitoa. Oli kaikille yllätys ja järkytys, että hänen tilansa huononi äkkinäisesti ja hän kuoli. Nytkö olisi oikea aika sanoa omaisille, ettei hän kuollut liian aikaisin? Ehkä tekstin hienous onkin siinä, ettei se ”sovi” kenenkään kuoleman kohdalle. Ja kuitenkin se sanoo kauniisti: Kuolema on.
23.8.18
19.8.18
Miehiä ja naisia 2
Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia. Tammi, 2016
Haruki Murakami on viisi vuotta nuorempi kuin Richard Ford, josta kirjoitin edellisessä blogissani. Ford on amerikkalainen, hyvin selkeästi. Murakami taas on kasvanut aikuiseksi Japanissa, mutta muuttanut sittemmin Amerikkaan. Kulttuuriero heidän välillään on selvä. Japanilainen surrealismi näkyy Murakamin tuotannossaan, sanoo joku minua enemmän asiasta ymmärtävä.
Kuten Fordilta, esittelen Murakamiltakin kahta kertomusta. ”Kafuku oli ollut lukemattomia kertoja naisen kyydissä, ja hänen kokemuksensa mukaan useimmat naisautoilijat saattoi jakaa kahteen ryhmään. Jotkut olivat hieman liian aggressiivisia ja jotkut taas hieman liian varovaisia. Yleensäkin saattoi sanoa, että naiset ajoivat miehiä huolellisemmin ja varovaisemmin. Tietenkään huolellisesti ja varovaisessa ajotavassa ei ollut mitään moittimista, mutta joskus se saattoi ärsyttää muita tiellä liikkujia.” Näin alkaa kertomus Drive My Car.
Kafuku on näyttelijä, joka ei voi ajaa itse autoa, mutta saa ”työsuhde-etuna” autonkuljettajan, joka vie hänen päivittäin harjoituksiin ja näytöksiin teatteriin. Naiskuljettaa ja hänen ominaisuuksiaan kuvataan alussa pitkästi. Se tuntuu omituiselta, mutta kun asiaa tulee riittävästi käänneltyä ja väänneltyä, tulee selväksi, että Misaki on taitava kuljettaja ja pidättyväinen ja vaitonainen ihminen, joka tyytyy lähinnä vain kuuntelemaan asiakkaansa yksinpuhelua. Kafuku alkaa kertoa työstään ja vaimostaan, joka myös oli ollut näyttelijä ja ”ystävän kaltaisesta henkilöstä”, jonka hän tapasi vaimon kuoleman jälkeen. Tämä ”ystävyys” oli hyvin jännitteinen, sillä vaimolla oli ollut suhde miehen kanssa. Misaki kuuntelee ja esittää aina välillä joitakin kysymyksiä.
Kafukulle se, että hän sai puhua menneistä tapahtumista, jotka olivat jääneet hänen mieltään vaivaamaan, oli arvokasta. Se rauhoitti hänen mieltään. ”Kafuku päätti nukkua vähän aikaa. Hän viettäisi hetken syvässä unessa ja heräisi sitten. Kymmenen tai viisitoista minuuttia riittäisi. Sitten hän nousisi näyttämölle ja näyttelisi. – Nukun hetken, Kafuku sanoi. Misaki ei vastannut. Hän jatkoi vaiti ajamista. Kafuku oli kiitollinen hiljaisuudesta.”
Kertomus on erikoinen, mutta kuitenkin hyvin miellyttävällä tavalla lukijaakin rauhoittava. Eikä haittaa, vaikka minulle heti alussa tuli mieleen toinen taksinkuljettaja, nimittäin Minna Kivelä Kätevä Emäntä tv-sarjassa. Musta tukka, musta nahkatakki, ei niin kaunis… Kaikki täsmää.
Kino on kertomus miehestä nimeltä Kino ja hänen samannimisestä baaristaan. Baarin tunnelma kuvaillaan juuri sellaiseksi, missä minäkin voisin kuvitella istuvani joskus hetken – yksin omassa rauhassa. Pieni baari kujan perällä, pieni huomaamaton kyltti, yllättävän viihtyisä tila. Baarimestari soitti vanhoja jazz-levyjä, ruokalista oli lyhyt, vain parin ruokalajin mittainen ja nurkassa torkkui harmaa kissa.
Kino oli järkyttynyt mies. Hänen vaimonsa löysi uuden miehen ja muutti muualle, eikä Kino tuntenut vihan tai kaunantunteita vaimoa kohtaan: ”Olen ihminen, jolle kuului käydä näin. – Hän ei osannut tehdä muita ihmisiä onnellisiksi, saati sitten itseään. – Ainoa asia, jonka hän osasi siinä tilanteessa tehdä, oli luoda paikka, johon hän voisi ankkuroida syvyytensä ja painonsa menettäneen sydämensä niin, ettei se lähtisi ajelehtimaan ties minne.”
Baarin asiakkaana on ensin arvoituksellinen, aina yksin tuleva mies, kerran taas kaksi riitelevää pukumiestä, jotka käyttäytyvät uhkaavasti Kinoa kohtaan. Naisasiakkaan kanssa Kino meni sänkyyn: nainen oli käynyt joitakin kertoja baarissa, ja jokin hänessä sai Kinon ajattelemaan yhdyntää. ”Pitkää ja viipyilevää yhdyntää”
Myöhemmin, kun Kinon avioero astui voimaan, hänen vaimonsa myös tuli tapaamaan Kinoa baariin. Erosta keskusteltiin. Syksyllä kissa katosi ja sitten tulivat käärmeet. Ja tässä kertomus kääntyy todella surrealistiseksi, merkilliseksi, osoittaessaan lopuksi, että Kino todella on haavoittunut mies.
Murakamin lukeminen on nautinto, kun saa uppoutua kertomusten luomiin muistojen ja kaipuun tunnelmiin.
Haruki Murakami on viisi vuotta nuorempi kuin Richard Ford, josta kirjoitin edellisessä blogissani. Ford on amerikkalainen, hyvin selkeästi. Murakami taas on kasvanut aikuiseksi Japanissa, mutta muuttanut sittemmin Amerikkaan. Kulttuuriero heidän välillään on selvä. Japanilainen surrealismi näkyy Murakamin tuotannossaan, sanoo joku minua enemmän asiasta ymmärtävä.
Kuten Fordilta, esittelen Murakamiltakin kahta kertomusta. ”Kafuku oli ollut lukemattomia kertoja naisen kyydissä, ja hänen kokemuksensa mukaan useimmat naisautoilijat saattoi jakaa kahteen ryhmään. Jotkut olivat hieman liian aggressiivisia ja jotkut taas hieman liian varovaisia. Yleensäkin saattoi sanoa, että naiset ajoivat miehiä huolellisemmin ja varovaisemmin. Tietenkään huolellisesti ja varovaisessa ajotavassa ei ollut mitään moittimista, mutta joskus se saattoi ärsyttää muita tiellä liikkujia.” Näin alkaa kertomus Drive My Car.
Kafuku on näyttelijä, joka ei voi ajaa itse autoa, mutta saa ”työsuhde-etuna” autonkuljettajan, joka vie hänen päivittäin harjoituksiin ja näytöksiin teatteriin. Naiskuljettaa ja hänen ominaisuuksiaan kuvataan alussa pitkästi. Se tuntuu omituiselta, mutta kun asiaa tulee riittävästi käänneltyä ja väänneltyä, tulee selväksi, että Misaki on taitava kuljettaja ja pidättyväinen ja vaitonainen ihminen, joka tyytyy lähinnä vain kuuntelemaan asiakkaansa yksinpuhelua. Kafuku alkaa kertoa työstään ja vaimostaan, joka myös oli ollut näyttelijä ja ”ystävän kaltaisesta henkilöstä”, jonka hän tapasi vaimon kuoleman jälkeen. Tämä ”ystävyys” oli hyvin jännitteinen, sillä vaimolla oli ollut suhde miehen kanssa. Misaki kuuntelee ja esittää aina välillä joitakin kysymyksiä.
Kafukulle se, että hän sai puhua menneistä tapahtumista, jotka olivat jääneet hänen mieltään vaivaamaan, oli arvokasta. Se rauhoitti hänen mieltään. ”Kafuku päätti nukkua vähän aikaa. Hän viettäisi hetken syvässä unessa ja heräisi sitten. Kymmenen tai viisitoista minuuttia riittäisi. Sitten hän nousisi näyttämölle ja näyttelisi. – Nukun hetken, Kafuku sanoi. Misaki ei vastannut. Hän jatkoi vaiti ajamista. Kafuku oli kiitollinen hiljaisuudesta.”
Kertomus on erikoinen, mutta kuitenkin hyvin miellyttävällä tavalla lukijaakin rauhoittava. Eikä haittaa, vaikka minulle heti alussa tuli mieleen toinen taksinkuljettaja, nimittäin Minna Kivelä Kätevä Emäntä tv-sarjassa. Musta tukka, musta nahkatakki, ei niin kaunis… Kaikki täsmää.
Kino on kertomus miehestä nimeltä Kino ja hänen samannimisestä baaristaan. Baarin tunnelma kuvaillaan juuri sellaiseksi, missä minäkin voisin kuvitella istuvani joskus hetken – yksin omassa rauhassa. Pieni baari kujan perällä, pieni huomaamaton kyltti, yllättävän viihtyisä tila. Baarimestari soitti vanhoja jazz-levyjä, ruokalista oli lyhyt, vain parin ruokalajin mittainen ja nurkassa torkkui harmaa kissa.
Kino oli järkyttynyt mies. Hänen vaimonsa löysi uuden miehen ja muutti muualle, eikä Kino tuntenut vihan tai kaunantunteita vaimoa kohtaan: ”Olen ihminen, jolle kuului käydä näin. – Hän ei osannut tehdä muita ihmisiä onnellisiksi, saati sitten itseään. – Ainoa asia, jonka hän osasi siinä tilanteessa tehdä, oli luoda paikka, johon hän voisi ankkuroida syvyytensä ja painonsa menettäneen sydämensä niin, ettei se lähtisi ajelehtimaan ties minne.”
Baarin asiakkaana on ensin arvoituksellinen, aina yksin tuleva mies, kerran taas kaksi riitelevää pukumiestä, jotka käyttäytyvät uhkaavasti Kinoa kohtaan. Naisasiakkaan kanssa Kino meni sänkyyn: nainen oli käynyt joitakin kertoja baarissa, ja jokin hänessä sai Kinon ajattelemaan yhdyntää. ”Pitkää ja viipyilevää yhdyntää”
Myöhemmin, kun Kinon avioero astui voimaan, hänen vaimonsa myös tuli tapaamaan Kinoa baariin. Erosta keskusteltiin. Syksyllä kissa katosi ja sitten tulivat käärmeet. Ja tässä kertomus kääntyy todella surrealistiseksi, merkilliseksi, osoittaessaan lopuksi, että Kino todella on haavoittunut mies.
Murakamin lukeminen on nautinto, kun saa uppoutua kertomusten luomiin muistojen ja kaipuun tunnelmiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)