Veli haudattiin viime lauantaina. Olimme sopineet Marjan kanssa, että hän hankkii kukkalaitteen. Minulla taas olisi mielessäni teksti korttiin. Lähetin sen hänelle, kukkakauppias oli luvannut kirjoittaa kortin.
Liian varhain, kuitenkaan
ei kukaan päätä taivaltaan.
Hetki haihtuu, taivas jää;
ihminen vain viivähtää.
Syvällinen teksti, hiljaisen kaipaavaa ja kutsuu hyväksymään tapahtuneen, ajattelin.
Kaikki ok, ajattelin. Yllätyin, ehkä jopa tyrmistyin, kun Marjan mielestään se ei ollut sopiva. ”Velihän olisi jo pian täyttänyt 85 vuotta. Ei siihen käy liian varhain.” Yritin väittää vastaan, mutta lopputulos oli, että hän muutti tekstiä.
Kun näimme kortin, Sarikin reagoi heti. ” Eihän tuossa ole järkeä”. Kortissa luki: Kukaan ei kuitenkaan päätä taivaltaan hetki haihtuu taivas jää ihminen vain viivähtää. Tosiaan, ei mitään järkeä. Kun lapusta, typistyksen lisäksi, puuttui kaikki välimerkit ja rivinvaihdot, se oli lähinnä naurettava. Silloin päätin, että lausun sen arkun äärellä niin kuin sen pitää olla. Niin teinkin. Marja ei palannut asiaan sanallakaan.
Jälkeenpäin mietin, että kylläpä minä tein tästä mielessäni ison jutun. Ja nyt kun kuulin, että Riitta oli yllättäen kuollut – vain viikko Veljen hautajaisten jälkeen, riehaannuin mielessäni uudelleen. Riitta oli 68 vuotias, hänellä oli paha sairaus ja hän sai siihen hyvää hoitoa. Oli kaikille yllätys ja järkytys, että hänen tilansa huononi äkkinäisesti ja hän kuoli. Nytkö olisi oikea aika sanoa omaisille, ettei hän kuollut liian aikaisin? Ehkä tekstin hienous onkin siinä, ettei se ”sovi” kenenkään kuoleman kohdalle. Ja kuitenkin se sanoo kauniisti: Kuolema on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti