”Kaikki elintoiminnoille välttämätön sekä suurin osa sosiaalisista tarpeista voidaan vaivatta tyydyttää kansainvälisen lentokentän puitteissa: siellä on pehmeitä nojatuoleja ja penkkejä, jotka eivät ole liian epämukavia, usein jopa lepohuoneita, joissa transitmatkustajat voivat torkahtaa; siellä on käymälöitä; peseytymishuoneita, jalkahoitoa, sairaanhoitajia, hierojia…” kirjoittaa Georges Perec kirjassaan Tiloja / Avaruuksia vuonna 1974. Teksti jatkuu pitkänä luettelona palveluita - ravintoloita, baareja ja kahviloita- - elintarvikemyymälöitä, elokuvateattereita, postitoimistoja, pankkeja – joitakin mainitakseni. Nyt vuonna 2019 moni luetelluista asioista hoituisi älypuhelimilla ja elämä lentoasemalla olisi entistä helpompi toteuttaa.
Perec toteaa kuitenkin, että hanke olisi mielenkiintoinen vain eksoottisuudessaan, tottumusten ja rytmien muuttumisena, pieninä epämukavuuksina ja sopeutumisvaikeuksina. Pian se kävisi pitkäveteiseksi, liian helpoksi. Enkä osaa kuvitellakaan, miten tämä lentokenttien asukas (mies) toivoisi asuvansa vanhana.
Muodin suuri nimi Coco Chanel asui 30 vuotta hotelli Ritzissä Pariisissa. Hän oli silloin vanha nainen ja yksinäinen, mutta hyvin rikas. Silloin voi valita asumismuotonsa, eikä oma huoneisto hotellissa ole sen kummempaa kuin jokin muukaan asunto. Chanel myös kuoli tässä hotellissa. Ajattelen, että hän oli tyytyväinen asumisoloihinsa ja yksinäisyyttä aiheutti ehkä erityisesti se, ettei enää voinut olla muotitalonsa palvottuna johtajana ja koko Pariisin – koko maailman - huomion kohteena. Ja ehkä hän koki kuoleman pelkoa.
Perecin ”teoreettinen malli” tai Chanelin erityisihmisen ratkaisu eivät tuo oikeastaan mitään lisää kodin merkityksen pohtimiseen. Koti on jotain erityistä, se on enemmän kuin asunto. Kaikissa asunnoissa on kysymys tiloista (pohjaratkaisu, huonekorkeus, ikkunoiden ja ovien koot ja sijainnit), valosta ja erilaisista pinnoista. Pohjaratkaisu, hyvät materiaalit ja tehokas valaistus luovat mukavuudelle ja hyvinvoinnille perustan. Kun asukas on iäkäs henkilö, jonka toimintakyky on ehkä jo heikentynyt, nämä asiat tulevat ratkaiseviksi. Turvallisuus ja esteettömyys korostuvat, kun näkö, kuulo ja liikkuminen eivät ole enää ennallaan. Ne ja asuntoon pääsy ovat keskeisiä siinä, miten asukas selviytyy kotonaan.
Koti on jotain kaikille tarpeellista, se ei ole sairaala, vankila, sisäoppilaitos, mutta se voi olla huone palvelutalossa. Se on, vaikka pienikin, mutta siinä on omia esineitä, ehkä muistojakin ja ainakin jonkin verran oikeutta päättää itse. Usein kodin tutkimus on lähellä perhetutkimusta. Koti on suojassa ja turvassa julkisuuden katseelta. Koti voi olla silloin perheenjäsenten välinen suhde, tuttuus tai familiaarisuuden side vieraan vastakohtana. Vanhuudessa koti on yhtä tärkeä kuin se lapsiperhevaiheen muistojen koti.
Paul Austerille koti merkitsee myös turvallisuutta. Kun hän joutui perheineen muuttamaan pois vuokra-asunnosta, hän halusi muuttaa omistusasuntoon asunto-osakeyhtiössä. Asunto kuuluisi perheelle ja niin ollen suojelisi heitä toisten ihmisten oikuilta. Ja lopulta, muutettuaan elämässään 20 kertaa, hän elää ihannekodissaan. Talvipäiväkirjassa (2012) kirjailija kirjoittaa itsestään: ”Täällä sinä elät, ja täällä sinä haluat jatkaa elämääsi, kunnes et jaksa enää kävellä rappusia ylös ja alas. Tai ei, enemmänkin: kunnes sinut kannetaan ulos ja lasketaan hautaan. ”
Pia Ingström kysyy kirjassaan Tunteilla on tilansa ”Onko jossain sellainen mallivanhus, joka on ajoissa muuttanut sopivaan asumismuotoon ja ottanut mukaansa vain välttämättömimmän? – Pääsiäisenä hän panee pikku laitoshuoneessa pöydän koristeeksi liinan, jonka hän on virkannut 60 vuotta sitten ja kuluneen pääsiäiskoristeen, jonka hän on saanut sukulaislapselta – Sellaiselta näyttää vanhenemisen ihannekuva” toteaa Ingström ja jatkaa: ”Voihan sellainen olla tottakin.”
Nyt käytävässä skandaalien sävyttämässä keskustelussa ikäihmisten hoiva-asumisesta ei kannata hukata vanhallekin ihmiselle tärkeää valinnan mahdollisuutta oman elämänympäristönsä suhteen.
Keittiö-hurmos
”Keittiö on minulle maailman rakkain paikka. Keittiö, missä tahansa ja millainen tahansa, kunhan se on keittiö, kunhan siellä voi laittaa ruokaa, kaikki on hyvin. Jos mahdollista käytännöllinen ja käytössä koeteltu. Kuivia, puhtaita pyyheliinoja, valkeita kaakeleita. – Minä ja keittiö, muuta ei ole jäljellä.-- Kun olen hyvin väsynyt, mieleeni ajelehtii kaikenlaisia ajatuksia. Niin että kun kuolema joskus tulee, toivoisin kohtaavani sen keittiössä. Haluan katsoa sitä pelottomasti silmästä silmään, yksin kylmässä keittiössä tai toisten seurassa lämpimässä, kunhan vain keittiössä.”
Näin kertoo nuori nainen japanilaisessa romaanissa Kitchen (Yosimoto 1995). Hän valittaa nukkumisen vaikeutta sen jälkeen, kun hän on menettänyt lyhyessä ajassa molemmat vanhempansa ja isoäitinsä. ”Säpsähdin ajan kulumista: olin syntymästäni saakka asunut ja varttunut näissä huoneissa. Nyt olin täällä yksin.” – Suruissaan hän sijasi patjan hiljaiseen keittiöön. ”Jääkaapin hurina varjeli minua yksinäisiltä ajatuksilta. Pitkä yö kului kutakuinkin rauhallisesti ja aamu saapui.”
Ikkunoita ja japanilaista estetiikkaa
Kirja kertoo pariskunnasta ja kissoista, mutta minua kiinnosta asunnon kuvaus.
”Joki on merkittävä lukuisien kohtaloa kuvaavien metaforien joukossa. Virrasta ei koskaan tiedä, milloin se tulvii.
Asumus oli rapatun muurin ja lankkuaidan ympäröimän ison asuintalon piharakennus: yhdistetty keittiö-ruokasalimme asettui Salamakujan ensimmäiseen suoraan kulmaan. Lännenpuoleinen ikkuna, tiskialtaan kohdalla olevasta ikkunasta häämöttää päätalon altaan luona oleva ikkuna. Vastakkaisesta, ruokasalista itään avautuvasta ikkunasta puolestaan näkyivät kadunkulmasta kääntyvien ihmisten päät.
Piharakennuksen sisällä etelään päin mentäessä oli kahden tataamin (90 x 200 cm) sisäeteinen, jossa oikealle jäi huurrelasinen ristikko-ovi, vasemmalle puolestaan komeron liuku-ovi. Seuraavaksi tulija saapui kuuden tatamin kokoiseen japanilaistyyliseen tatamihuoneeseen. Sisään astuttaessa etuoikealla oli tokonoma-alkovi, komeron viedessä loput samasta seinästä. Itäpuolella oli paperista sermiä muistuttava lasinen liukuovi, josta näkyi muurin ylitse Salamakujan toisesta kulmasta kääntyvän ihmisen selkä. Tatamihuoneen jälkeen oli alle kuuden tatamin kokoinen lautalattiainen huone, joka avautui etelässä pyykkien kuivauspaikalle. Rakennuksessa oli paljon ikkunoita. Lautalattian kohdalla läntiseen seinään oli avattu pyöreä ikkuna, jonka bamburistikossa kiemurteli villiviini. Ikkunasta päätellen asumuksemme oli saatettu rakentaa alun perin paitsi teehuoneeksi myös kuun katselua varten.
…siirryimme sitten etelänpuolen ikkunoiden luona vierekkäin olevien työpöytiemme ääreen paneutuen kumpikin omaan vaatimattomaan työhömme. Puoliyö koitti ennen kuin huomasimmekaan. …Vilkaisimme vaimoni kanssa samaan suuntaan ja näimme, miten täydellisen pyöreältä vaikuttava kuu virtasi sisään paksuna valkoisena uomana, tulvien halki koko nelimetrisen lasiräystään.”
Minun asunnossani on kaksi ikkunaa, molemmat katsovat samaan suuntaan. Hiukan rajallista - voisi olla kiinnostavampaakin. Ajattelen kuitenkin asuvani tässä elämäni loppuun.
Kirjallisuus:
Paul Auster: Talvipäiväkirja, 2012
Pia Ingström: Tunteilla on tilansa, 2014
Georges Perec: Tiloja / Avaruuksia, 1992 (1974)
Takashi Hiraide: Kissavieras, 2016
Banana Yosimoto. Kitchen. 1995
