28.5.22

Jotain tekemistä

Zadie Smithin romaani Risteymiä (2012) oli minulle melkein ällistyttävä lukukokemus. Minut yllätti romaanin väkevä kuvaus monikulttuurisesta Lontoosta. Sen lähiöissä elää rankkaa arkeaan ihmisiä, niin lukeneita kuin sivistyneitäkin, joille ajan kuvaa hallitsee seksin ja huumeiden maailma. Romaani ei etene kronologisesti, vaan elämän rytmi on rikkonainen ja lukija seuraa sitä yrittäen pysyä perässä ja ymmärtää. Haaste oli nautinnollinen.

Pidin paljon myös Smithin seuraavasta romaanista Swing Time (2016). Siinäkin on kyse monikulttuurisuudesta, nyt nähtynä tyttöjen ystävyyden ja heidän äitiensä kokeman eriarvoisuuden läpi.

Smithin uusin kirja Aavistuksia (2021) on lempeä ja intiimi. Sen esseet kertovat, mitä meille tapahtui, kun yhteiskunta sulkeutui. Kun ei oikein mitään voinut tehdä, ei matkustaa, ei tavata ihmisiä ainakaan isoina joukkoina eikä ystävienkään kanssa saanut laulaa tai nauraa, ei mennä teatteriin, museoon tai elokuviin. Vanhat ihmiset suljettiin erityisen tiukkaan karanteeniin. Mutta jotain piti tehdä. Smithin kirjassa käsitellään mm. tätä ajankäyttöä, joka piti ajatella uusiksi.

18-vuotta sitten ystäväni esitteli minulle vanhaa vauvanpeittoa. Viisi silmukkaa oikeaa ja viisi silmukkaa nurjaa, näitä viisi riviä ja sitten viisi silmukkaa nurjaa ja viisi silmukkaa oikeaa. Näin jatkaen syntyy vauvalle yksinkertainen peitto. (tarkempi ohje löytyy netistä). Peitto oli kauniin vispipuuron värinen ja sitä oli käyttänyt vauvoja ainakin kolmessa polvessa. Odotin silloin ensimmäistä lastenlastani. Aloin neuloa mallin mukaan turkoosista langasta samanlaista. Nätti siitä tulikin. Monta kertaa pidin tyttöä sitten sylissäni peittoon kiodottuna. Samoihin aikoihin oli työkaverini muuttanut Englantiin ja lähetti sieltä kuvan vauvastaan. Vauvalla oli kuvassa samanlainen, nyt valkoinen, peitto äitinsä sylissä.

Korona rajoitusten sulkiessa yhteiskunnan, olin kahdeksan viikkoa maalla karanteenissa. Kuten Smith kirjoittaa piti keksiä jotain tekemistä, ajan kuluksi. Ajan paljoudesta lohkaistaan – kenenkään käskemättä – pieni alue, ja tehdään jotain. Leivomme banaanileipää, ompelemme vaatteita... teemme jotain. Smith miettii taiteilijan usein itselleen esittämää kysymystä: Miksi minä kirjoitan? maalaan?... Hän toteaa, että rajoitukset ovat tuoneet ”tavalliset ihmiset” taiteilijoiden ikuisen pulman eteen: ajan ja sen, mitä sillä pitäisi tehdä. Klisee on totta, ainoa keino selviytyä tästä on vain kestää.

Ensinnäkin minä ja ystäväni aloimme liikkumaan säännöllisesti ulkona, metsissä, rannoilla, uusilla ja vanhoilla tutuilla reiteillä lähiympäristössä. Joka päivä reilu ulkoilu oli oikein piristävää, mutta edelleen jäi paljon aikaa. Tv:n katselu lisääntyi – onneksi oli Yle-areena ja siellä rankalainen sarja Le Bureau. Se oli yksi parhaista tv-sarjoista, mitä olen nähnyt ja se oli pitkä: 40 jaksoa.

Rajoitukset kestivät paljon pidempään kuin kahdeksan viikkoa, edelleen piti olla tekemistä. Piirsin pieniä naishahmoja raidalliseen vihkoon nopein, hennoin vedoin kapealla tussilla tai lyijykynällä. Sekin oli ajankulutusta. Ja kun kuulin, että sukuun tulee uusi vauva, sain ajatuksen pitkäkestoisemmasta puuhasta: käsityöt. Toistakymmentä vuotta ehti kulua ja nyt peittoa neulomaan (porilaisittain kutomaan). Tyttövauva syntyi syksyllä ja sai oranssin peiton. Vielä toinenkin vauva ehti syntyä sukuun sulkujen aikaan ja hänellekin kudoin luonnonvalkoisen peiton.

Käsitöiden tekeminen on innostunut nyt moni. Se on rentouttavaa, mutta lukemani mukaan se on paljon muutakin. Käsityöt tekevät hyvää aivoille ja olon rauhalliseksi.

PS. Blogini vaikeni ja kirjojen lukeminen väheni pandemian ollessa pahimmillaan. Onko ilmiölle selitystä?

12.9.21

Naisen rinta

Nyt on jo syksy, mutta ajatukseni ovat vielä kuumassa kesässä. Elokuun alussa Ylen Kulttuuriykkösessä keskusteltiin suomalaisten suhtautumisesta alastomuuteen otsikolla Nännit piiloon ja puritanismin paluu. Saunakulttuurin maana arveltiin, että meidän - ahkerien saunojien – pitäisi olla avoimia ja suvaitsevaisia. Mutta nykytyylin mukaan puritanismi on nostanut päätään tässäkin asiassa: parempi olla vaatteissa ja vilauttelematta. Ohjelmassa feministiksi ilmoittautunut keskustelija totesi ykskantaan, että ongelma on miehet, heidän seksuaalinen katseensa. Pitäisi olla tiloja ja paikkoja, joissa voisi olla ilman häirintää, hän vaati.

Me naiset kysyi lukijoiltaan: ”Onko edelleen tarpeellista pohtia, voiko nainen ottaa rannalla aurinkoa yläosattomissa? Vaikka tästä kysymyksestä nousee toisinaan julkisuudessa älämölö, suurin osa suomalaisista on silti samaa mieltä: kyllä saa! Naisilla on siihen sama oikeus kuin miehilläkin, vastasi 61 prosenttia. 29 prosenttia oli taas sitä mieltä, että se on ok vain silloin, jos makaa vatsallaan rinnat maata vasten.” Tässä ei tule esiin miesten ja naisten mielipiteet erikseen, eikä mielipiteitä syyllisyydestä.

Minä törmäsin aiheeseen kesällä myös Italo Calvinon novelleja lukiessani. Olen ihastunut kulttikirjailijan novelleihin, kuten moni muukin.

Miten miehen pitäisi suhtautua, jos näkyvillä on naisen paljaat rinnat? Calvinon kirjassa Herra Palomar mies syventyy miettimään aihetta monelta kantilta.
(Italo Calvinon: Herra Palomar. 1983 )

Lainaan Calvinon rönsyisen runsasta tekstiä, mutta vähän lyhentäen. Novellissa Naisen rinta tilanne on seuraava: herra Palomar kulkee yksinäisellä rannalla. Nuori nainen ottaa aurinkoa rinnat paljaana. Mies tietää, että tässä tilanteessa naiset usein peittävät kiireesti itsensä, ja siksi mies kääntää katseensa kohti meren horisonttia.

Mies tuntee kuitenkin itsensä häiritsijäksi; koska hän vahvistaa itsestään selvästi alastomuuden tabun; koska se on puolittain noudatettua sovinnaisuutta, joka enemminkin edistää käytöksen epävarmuutta kuin vapautta ja vilpittömyyttä.

Palomar ajattelee asiaa jatkaen kulkuaan ja ohitettuaan naisen. Hän pohtii, kun teen näin, ilmaisen kieltäytyväni katsomasta, siis vahvistan sovinnaisuutta, joka kieltää näkemästä paljaita rintoja, vaikka näköpiirini rajalla tunnen paljaiden rintojen näkemisen raikkauden ja miellyttävyyden.

Kaiken kaikkiaan se, etten katso, sisältää sen, että tuo alastomuus askarruttaa minua, ja se sittenkin on minusta pohjimmiltaan epähienoa.

Kun kävelyltä palatessa herra Palomar kulkee jälleen tuon aurinkoa ottavan naisen ohi, hän suuntaa katseensa suoraan eteenpäin, niin että katse hipaisee yhtä lailla välinpitämättömästi aaltojen kuohua, veneiden lautoja, hiekalle levitettyä froteepyyhettä, vaalean nännipihan nisän täysikuuta ja usvaisen rannan ääriviivoja.

No niin – hän tuumii itseensä tyytyväisenä – nyt minä onnistuin sulauttamaan rinnan täydellisesti maisemaan, ja saamaan katseeni yhtä painottomaksi kuin lokin katse.

Mutta onko tosiaan oikein tehdä näin? hän miettii vielä. Eikö tämä ole ihmisen latistamista esineiden tasolle, hänen pitämistään kohteena, eikö siten esineistetä juuri sitä, mikä tuossa henkilössä on naissukupuolelle ominaista. Enkö minä näin ollen toista sitä vanhaa miehistä ylivaltaa, joka on paatunut aika myöten tavanmukaiseksi röyhkeydeksi?

Herra Palomar kääntyy ja palaa omia jälkiään.

Ja tilanteet jatkuvat. Nyt mies antaa katseensa vaeltaa rannalla puolueettoman objektiivisesti ja kun naisen rinta ilmestyy hänen näkökenttäänsä, katse seisahtaa, hypähtää, melkein nytkähtää. Se etenee koskettamaan rinnan kaarretta etäisyyden päästä, samalla suojelevasti ja siirtyy sitten toisaalle kuin mitään ei olisi ollutkaan.

Tällä lailla asenteeni tulee kai aika selväksi – Palomar miettii – eikä synny väärinkäsityksiä.

Mutta eikö tämä katseen hipaisu loppujen lopuksi voisi merkitä myös ylemmyydentuntoista asennetta, sen aliarvioimista mitä rinta on ja mitä se merkitsee, sen etäännyttämistä.

Enkö minä ole karkottamassa rintaa takaisin siihen hämärään, jossa seksimaaninen häveliäisyys ja lihallisuuden synniksi tuomitseminen ovat sitä vuosisatojen ajan pitänyt.

Tällainen tulkinta voisi vastoin Palomarin parhaita tarkoituksia, hänelle kun paljas naisen rinta assosioituu rakastavaan intiimisyyteen, ja silti hän tervehtii mielihyvin tapojen muutosta, ja tällainen näky on hänelle kovasti mieleen.

Hän kääntyy ja kävelee taas päättäväisin askelin kohti auringonpalvojatarta, Tällä kertaa hänen maisemassa harhannut katseensa seisahtuu rintaan erityisen arvostavasti mutta liittää sen kiireesti hyväntahtoiseen ja kiitolliseen silmäykseen kohti kokonaisuutta, aurinkoa ja taivasta, käppyröisiä pinjoja.

Tämän pitäisi riittää rauhoittamaan tuo yksinäinen auringonpalvoja ja karkottamaan asiaankuulumattomat johtopäätökset, miettii Palomar.

Mutta valitettavasti ei, sillä nainen hypähtää pystyyn, peittää itsensä, puuskahtaa ja häipyy…
-lainaus loppuu

Ei ole ongelmaton tämä miehen osa. Mutta luulen, ettei tilanne ole 40:ssä vuodessa paljon muuttunut. Naiset pukeutuvat avonaisiin asuihin, mutta sitä ei käy katsominen ihan miten tahansa.

Itse en kaipaa enempää alastomuutta – yhdellä poikkeuksella. Alastomana uiminen on ihanaa, mutten siihen vieraita silmiä kaipaa.

18.2.21

Koronavuoden 2020 kirjat

Vuosi 2021 on avannut näkymän, että rokote auttaa pääsemään tästä oudosta viruksesta. Elämä palautuisi normaalimmaksi - moni asia on muuttunut, mutta ei kaikki.

Koko viime vuoden olin levoton ja ahdistunutkin. Luin vähemmän kuin yleensä viime vuosina ja mieluummin ohuita kirjoja. Ulkoilu lisääntyi, mutta lukemista häiritsi keskittymisen vaikeus. Venäläinen kirjailija, kuusi vuotta minua vanhempi Ljudmila Ulitskaja sanoi haastattelussa ”Ei huvita lukea paksuja kirjojaa”. Ei minuakaan. Auttoi, kun aloin lukea enemmän lyhyitä kirjoja.

Pieni lukupiirini Kirjaryhmä toimi kuitenkin elinvoimaisesti. Kun niin moni asia oli suljettu tai kielletty, me kolme naista saatoimme sentään kokoontua. Parhaat keskustelut syntyivät kesällä, kun luimme paljon huomiota saaneen brittikirjailijan Rachel Cuskin kolmen kirjan kokonaisuuden. Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia. Keskustelu käytiin Hakasalmen kartanon pihalla. Päivä oli niin kuuma, että piti siirtyä puutarhapöydän äärestä lehtipuiden varjoon istumaan.

Itse pidin eniten ensimmäisestä. Ääriviivat tuntui helppolukuiselta, sujuvalta, jopa lörpöttelevältä. Cusk ei kirjoita isoista asioista, hänen tyylinsä sopii nykyaikaan. Mietin ’minä kertojaa’. ”Minämuodon valinta ei ole sama kuin kertojavalinta. Kertoja on kirjallinen konstruktio, jota pelkkä yksikön ensimmäinen ei tee.”(Anu Silfberg)

Ääriviivat: kirjoittaja -> kertojaminä (kirjoittajan luomus) -> kertojaminä kertoo heistä, jotka kertovat omista asioistaan -> kertojaminä vain vähän äänessä, hänen kommenttinsa vaikuttavat valmiilta, usein suorasukaisia ohjeilta. Kohtaamiset vaikuttavat sattumanvaraisilta. Myös Siirtymissä ja Kunniassa puheenaiheet ovat usein nykyaikaiset perhesuhteet, erityisesti avioerot, joihin kertoja myös samaistuu. Ympäristö, rappeutuva Ateena on Ääriviivoissa tärkeä tunnelman luoja.

Toinen erityisen hyvä keskustelu käytiin Kirjaryhmän tapaamisessa, kun aiheena oli Marquerite Duras. Luimme monia hänen kirjojansa, minä mm. Rakastaja, Lol. V. Steinin elämä, Kesäsade. Durasin lauseet ovat täysiä. Vivahteet ja tarkoitukset vaihtelevat ja läsnä on kokonainen mielentila. Aiheina hänellä usein intohimo, vihaa ja rakkautta. Kieli on kokeilevaa ja sen mystiset, tulevia tapahtumia aavistavat sävyt ovat minun makuuni. Kirjoissa näkyy Durasin nuoruus Viatnamissa.

Keskustelua täydensi, kun kirjastosta sitten löytyi elokuva Hiroshima rakastettuni, jonka katsoimme vuorotellen. Marquerite Duras’in käsikirjoituksen perustuva elokuva on vuodelta 1959. Olimme oikein innostuneita loistavasta Durasista.

***

Muita viime vuodelta erityisesti mieleen jääneitä kirjoja:

Ensin kaksi norjalaista kirjailijaa, joiden tuotantoa en ole lukenut aikaisemmin.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät (2020). Kirjassa tilanne on päällä, perinnönjako herättää eloon perhedraaman. Perheen kulissit yritetään säilyttää, mutta kulissien takana kyse ei ole vain rahasta vaan myös syyllisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta syvällisellä herkkyydellä kerrottuna.

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani (2019). Mies on jäänyt yksin, avioero etäännyttää hänet paitsi vaimosta myös lapsista. Kertoja ajelehtii paikasta toiseen ja muistelee liittoaan ja nuoruuttaan. Miehen alakulo, alkoholi ja Oslo ovat kertomuksessa pääosassa. Loistavat lauseet, joihin ihastuin, estivät kirjaa jäämästä aivan synkäksi. Joka sivulla voi melkein hymyillä tai naurahtaa mielihyvästä.

***

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (2019). Monika Fagerholm on loistava kirjailija, mutta kun luin hänen aikaisemman romaaninsa Lola ylösalaisin, ajattelin, että nyt tein oman hitausennätykseni lukemisessa. Niin hankalaa oli seurata tekstiä, joka oli pilkottu ja taas yhdistelty ja toistettu ihan hänen omaan, hienoon tyyliinsä. Kuka tappoi bambin? ei ole kieleltään niin vaikea, ja se on loistava, ajankohtainen kertomus. Taas ollaan pikkukaupungissa kuten monissa Fagerholmin kirjoissa. Paikan parempiosaiset aikuiset yrittävät häivyttää unohduksiin omien nuorten poikiensa tekemän joukkoraiskauksen. Tämä on teema, keskiössä ovat nuorten ihmisten elämä ja tunteet.

Ritva Hellsten: Raija (2020). Hellsten kirjoittaa siskostaan, kirjailija Raija Siekkisestä, joka kuoli tulipalossa vuonna 2004. Kirja ei ole elämänkerta vaan taitavasti kerrottu romaani. Se tuo lukijalle syvällisen kuvan, miten ankean lapsiperheen vaikutus hioo rankasti Raijan mielen ja hänen kirjoitustyylinsä. Siekkinen on Suomen paras novellisti – minun mielestäni ainakin ja asia tulee romaanissa hyvin kuvatuksi.

Patric Modiano: Olen hiukan innostunut ranskalaisesta Nobel-kirjailijasta Modianosta. Luin viime vuonna hänen pienoisromaaninsa Uinuvia Muistoja (2017). Hämärien puotien kujan (1979) luin vasta tänä vuonna. Kirjailija sijoittaa useat kertomuksensa saksalaismiehityksen ajan Ranskaan. Hän on kirjoittanut oikeastaan koko tuotantonsa unohtamisen ja muistamisen teemoista. Niinpä pariisitar toteaa luettuaan Uinuvia Muistoja. ”Pinnallinen. Siitä ei jäänyt mitään mieleen -- paitsi tunnelma.”

Pajtim Stalovci: Tiranan sydän (2016). En ole lukenut muita Stalovcin romaaneja, mutta aihetta varmaan olisi. Niin paljon pidin tästä. Kirja kertoo albanilaisten poikien ystävyydestä, vapauden kaipuusta ja rauhattomuudesta monia ongelmia omaavassa yhteiskunnassa ja valtiossa. Ymmärrykseni transseksuaalisuudesta kasvoi, ja toisaalta sain nauttia tunnelmasta, jossa lämpö, värit ja paikojen vaihtuminen olivat esillä melkein mystisesti.

17.9.20

Tervetuloa valokuvanäyttelyyn!

Ystäväni Helena Perhosen valokuvanäyttelyn tiedot julisteessa. Helena on paikalla monena päivänä. minä taas valvon näyttelyä sunnuntaina 25.10.


Rinnalla kulkee hymyn keveys

Vanhenemisesta ja vanhuudesta puhutaan paljon, mutta usein esiin tuodaan yksioikoinen kuva, jossa vanhuus ja vanhat ihmiset ovat ongelma tai jopa taakka. Erityisesti ”vanhoja vanhoja” (yli 80-vuotiaita) tarkastellaan yhtenäisenä ryhmänä ja palvelujen kohteena. Vanhuspalvelujen puutteet ansaitsevatkin julkisuuttaa. Julkisuuden logiikka on usein: negatiivinen uutinen on tärkeä. Samalla vahvistetaan ongelmakeskeistä kuvaa iäkkäistä ihmisistä, jotka ovat sairaita ja toimintakyvyltään heikkoja. Tieto on raskasta, siis tärkeää.

Toisenlainen näkökulma on ymmärtää, että jokainen ihminen vanhenee kuitenkin omalla tavallaan. Eikä ikääntyminen ole kielteinen asia - pitkää ikäähän me tavoittelemme. Ja me omalla tavallamme vanhenevat ihmiset tarvitsemme kaiken ikäisenä merkityksellisyyden tunnetta ja myönteisiä kokemuksia.

Helena Perhonen katsoo valokuvissaan vanhoja ihmisiä tästä toisesta näkökulmasta. Kuva muuttuu. Näemme hänen kuvissaan vanhoja ihmisiä, jotka haluavat jatkaa arkielämän käytäntöjä omien voimavarojensa mukaan. Mitä pitää tehdä, mitä pystytään ja mitä halutaan tehdä, se tehdään. Vaikka ikää on jo paljon, heissä hehkuu elämän monimuotoisuus, hymy ja tyytyväisyys. Ja samaan aikaan vanhuuden paino – olemuksen hauraus, kumara selkä, ryppyjen syvyys.

Kun katsomme valokuvaa hymyilevästä, vanhasta naisesta, voimme ymmärtää italialaisen kirjailijan Italo Calvinon ajatuksen, että elämässä raskaus vaatii rinnalleen keveyden. Pitkä elämä on sisältänyt raskaita asioita, omia tai kerrottuna kuultuja sotamuistoja, lama-aikoja itse tai lasten kokemina. Vaikeat muistot tai toimintakyvyn heikentyminen eivät ole heidän koko elämänsä, vaan siinä on mukana keveät valopilkut. Rinnalla kulkee hymyn keveys, voi haltioitua veteen pulahduksen tuomasta nautinnossa, kukkien hoidosta ja rollaattorista, joka auttaa kulkemaan sisällä ja ulkona, maalla ja kaupungissa.

Sirpa Andersson


Vanhuuden keveys ja paino

Helena Perhonen, valokuvat
Kameraseuran Galleria 2.10. - 31.10.2020

Jokainen ihminen kaipaa hyväksyvää katsetta. Vanhanakin ihminen voimaantuu ja nauttii hyväksyvän katseen kohteena olemisesta - siitä, että tulee vielä nähdyksi. Kamera voi olla tuo katse.

Olen kuvannut näyttelyyni kuutta vanhaa ihmistä omissa kodeissaan ja lähiympäristöissään. Kuvattavien ikä vaihtelee 85 vuodesta 98 vuoteen. Toisia heistä olen kuvannut usean vuoden ajan, joitakin olen tavannut vain kerran kun sovittuja kuvauksia piti korona-viruksen vuoksi perua.

Lähtökohtani kuvaamisessa oli, että kukin kuvattavista sai itse määritellä sen, miten häntä kuvataan, miten hän haluaa tulla nähdyksi.

Huomasin, että vanhukset pitivät kuvaamisesta. Kuvaushetket olivat heille henkisesti keveitä. Tämä heijastui siihen, miten he halusivat kuvissa olla. Vaikka sain kuviini yksinäisyyden surumielisyyttä niin paljon sain myös ilon ja lempeyden katseita ja itsellenikin tapaamiset tuottivat iloa.

Projektin edetessä ymmärsinkin, että kuvien lisäksi vähintään yhtä tärkeitä olivat kuvaustilanteet niin minulle kuin kuvattavillenikin.

Kuvillani haluan osallistua keskusteluun hyvästä vanhuudesta ja vanhuuden moni-ilmeisyydestä.

Valokuviini on kirjoittanut taustoittavan tekstin tutkija, VTT Sirpa Andersson, joka on iäkkäiden ihmisten elämää ja heidän arjessa selviytymistään. (sirpanipsu.blogspot.com)

Tämä on ensimmäinen yksityisnäyttelyni. Olen aiemmin osallistunut useisiin ryhmänäyttelyihin: Kameraseuran GP-10 kurssin päättönäyttelyihin Helsingissä (vuosina 2010 ja 2012) sekä Valokiila ryhmän yhteisnäyttelyihin Helsingissä, Espoossa, Kouvolassa, Keravalla ja Järvenpäässä (vuosina 2013 - 2019). Joulukuussa 2019 olin valokuvillani mukana tekstiilitaiteen näyttelyssä Forssassa.

Olen Kameraseuran jäsen sekä mukana kuuden valokuvaajan ryhmässä valokiila.com.

Kotisivuni: helena-perhonen.com

14.6.20

Yli 70-vuotiaat

”Koronavirustilanne on tällä hetkellä niin hyvä, että myös pitkään kotikaranteenissa olleet yli 70-vuotiaat voivat käydä ulkoilemassa, kunhan sen tekee varovasti, selkeitä turvavälejä ja kaikkia annettuja hygieniasääntöjä tarkasti noudattaen.”

Näin kirjoitetaan lehdessä 26.5. Kyllä suututtaa. Lehdessä haastatellaan johtajaylilääkäriä, mutta ylläolevaa lausetta ei kirjoiteta hänen sanomakseen. Päättelen, että sen täytyy olla toimittajan päässä syntynyt myöhäisherännäisyyden osoitus. Onhan jo viikkoja ymmärretty, ettei korona-virushysterian  alkuohjeistus mennyt aivan nappiin. Ja useimmat yli 70-vuotiaat terveet ja hyvinvoivat ihmiset ovat koko korona-ajan käyneet ulkoilemassa, lenkkeilemässä ja luonnossa kulkemassa. Eihän tätä muuten kestä. Lihakset surkastuvat, hermot kiristyvät ja mieli masentuu, jos ei tee näin.

Siis ei ikäihmisiä ole missään vaiheessa määrätty olemaan sisällä kotona! Vaikka on voitu kuulla ja lukea komentoja ”pitää pysyä kotona”, niin yli 70-vuotiaskin päättää itse. Ymmärrettävää on, että suositus välttää sosiaalisia kontakteja tai  rajata ne vähiin ja ulkotiloissa tapahtuvaksi, on hyväksyttävissä oleva. Olotila korona-aikana on outo, ihan kuin olisi itse toipilas ja odottaisi jonkunlaista toipumista.

Viime vuoden puolella, kun ei korona vielä ollut meitä selkeästi luokitellut vanhuksiksi, keskustelimme muutamien Porin tipulan tyttöjen (yo. 1968) kanssa, miltä tuntuu, kun täyttää 70 vuotta. Sillä kyllä se tuntuu. Yksi meistä totesi, ettei hänen vanhemmistaan kumpikaan ollut elänyt niin pitkään. Joku kertoi mieleen jo tulleen, ehtiikö nähdä lapsenlasten kasvavan aikuisiksi. Ja nimitykset puhuttivat, kuten aina. Tuntui edelleen, ettei mikään kelpaa kaikille pitkältäkään listalta ehdotuksia. Ei vanhus, seniori, iäkäs, ei edes kronologisesti ansioitunut. Eikä ammatiksi oikein sulateta eläkeläinen-vaihtoehtoa. 

Toisaalta naureskelimme sille, että useampi meistä oli saanut omakantaan lääkärissä käynnin jälkeen yhden sanan virkkeen. ASIALLINEN. Kysyin tutulta lääkäriltä, joka totesi asiasta: "Asiallinen, orientoitunut aikaan ja paikkaan" on hyvin tavanomainen dokumentaatio siitä, että potilaalla ei ole (tälläkään kertaa) keskustelussa esiin tulevaa kognitiivista häiriötä. Tämä on toki hieman ongelmallinen, sillä se sanoo samalla, että jostain syystä on tarpeen ottaa asiaan kantaa, ja se jokin syy voi olla potilaan ikä. Ei potilaita niputeta yhdeksi kokonaisuudeksi, vaan juuri dokumentoidaan, että eri potilailla on erilainen nykytilanne.” Vastaus on hyvä - näinhän se on, että muistisairaudet lisääntyvät iän myötä, mutta siinäkin pätee se, että sairautta ei kohdata yhtenäisenä ryhmänä.

Mutta löytyipä positiivinen huomio. Kun 70-vuotiaiden pitää uusia ajokortti, se käy pelkällä nettitilauksella ilman lääkärintodistusta muistitesteineen. Vieläpä todella hyvin toimivalla sovelluksella. Toisin oli vielä vuonna 2018. Nyt ajokortin uusijana 70-vuotiaan omaan arvioon luotetaan.

Muuten, oma mielipiteeni on, ettei vanhuspalvelulakia olisi oikeastaan tarvinnut laatia ollenkaan, sillä terveydenhuollon ja sosiaalihuollon lainsäädäntö kattaa kaikenikäiset ihmiset.  Esimerkiksi muistisairaiden tulee saada hoitoa, vaikkei vielä osata parantaa. Ei lailla voitu estää viime vuonna koettua hoivakriisiä. Laki ei auttanut, kun ahneet terveysjätit tekivät voittoja huonolla hoidon laadulla, ja voittivat kilpailutuksia, kun kunnat katsoivat vain hintaa. Kuntien ylläpitämät tehostetun palveluasumisen yksiköt eivät nekään saaneet aina puhtaita papereita. Rahasta oli sielläkin puutetta, ja asenne työhön ei ehkä ole ollut oikea.

This is not me. Sirpa A. 2020.