Sen jälkeen, kun muutin viisi vuotta sitten Keravalta Helsinkiin, olen käynyt siellä vain harvoin. Kerran, kun oman, helsinkiläisen lukupiirini kirjana oli Katja Ketun Yöperhonen, huomasin, että kirjailija vierailee Keravan kirjastossa ja innostuin käymään. Pitkäaikaisen ystävän tapaan useammin Helsingissä, mutta toisinaan taas Keravalla. Viime aikoina erityisesti Keravan Taidemuseo Sinkka vetää minut Keravalle. Helsingissä on taidetta tarjolla yllin kyllin ja käyn taidenäyttelyissä ja museoissa täällä. Mutta pientä kotiseutuiloa koen, kun istun junassa matkalla Sinkkaan. Ja suurta iloa Sinkassa!
”Modernismin tulo kuvataiteisiin 1920-luvulta alkaen merkitsi, että ”Jatkuvan kehityksensä ansioista ihminen on saavuttanut tason, jolla luonto ei enää kykene tuomaan hänelle tyydytystä. Koska taide pystyy katkaisemaan kaiken yhteyden tunteisiin, tragiikkaan ja lyyrisyyteen ja olemaan universaalia, se voi viedä ihmisen aivan uudelle tasolle.” kirjoittaa taitelija Jan-Erik Andersson artikkelissaan Kuka pelkää vihreää. (Vihreä Päänsärky, 2017).
Tämä ”parantola-tyyli ” taitaa olla kova sana vielä esimerkiksi sisustuksessa samaan aikaan, kun koteja raivataan liiasta tavarasta Konmari-tyyliin. Valkoinen puhdas pinta symboloi uutta ja puhdasta – abstrakti, valkoinen arkkitehtuuri, joka osoittaa, että ihminen selviää ilman luontoa.
Mutta nyt aika on muuttumassa ja jo muuttunutkin. Tänään HS:n artikkeli on otsikoitu: ”ihminen ei tule toimeen ilman luontoa”.
Käsityötaidetta
Sinkan näyttely Näkyväksi neulottu ja sitä edeltänyt pinkki pitsitalo Keravan keskustassa toivat esiin taiteen yhteydet tunteisiin, tragiikkaan ja feminiiniseen – siis sen minkä modernismi kielsi. Pitsitalo oli New Yorkissa asuvan Olekin teos, jonka valmistivat maahanmuuttajat ja paikalliset vapaaehtoiset. Pitsitalo sai paljon ihastunutta huomiota ja muistutti meitä siitä, että kaikilla ei ole kotia. Tämän vuoden puolella käsityötaide jatkoi menestystään Sinkassa. Näkyväksi neulottu -näyttely keräsi kehuja ja myös ennätyksen kävijämäärässä.
Mitä on tekstiilitaide ja mitä käsityötaide – en osaa tehdä käsiteanalyysia asiassa, mutta olisiko tämä lainaus sopiva: ”Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei ole olemassakaan, on vain taidetta ja sitäkin vähän.” Näin kirjoitti Raymon Chandler joskus 50-luvulla. Näkyväksi neulottu oli taidetta ja aivan erityistä pysäyttävää.
Vihertaidetta
”Maiseman kasvoilla on ilme: kesäyö hymyilee. Muutakin on kuin kasvot: niemellä nenä tai nokka, järvellä selkä, koskella niska, joella suu, olemme luonnon helmassa tai sylissä. Kasvoja voidaan hoitaa pinnalta kosmeettisesti, sisältä päin tervein elämäntavoin. Laiminlyönti näkyy ajan myötä, ja karkeaa vahingoittamista merkitsevät viillot, ruhjeet, iskut, lyönnit. Maiseman kasvot ovat kulttuurimme peilintarkka kuva, aivan kuin moraalittomien tekojen myötä muuttuva maalaus Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvassa.” Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa jäähyväisluennossaan Itä-Suomen yliopistossa 2014.
Sepänmaa oli myös Keravalla avaamassa Sinkan vihertaidetta esittelevän näyttelyn. Taas todellinen menestys ja osoitus ajan hermolla olemisesta. Suurin ansio Sinkan loistavista näyttelyistä kuuluu museonjohtaja Arja Elovirralle, jolla arvelen olevan huimat verkostot ja paljon ideoita. Hän on tuonut museoon rohkeita näyttelyitä ja nostanut museon tunnettuisuutta Suomessa.
Luonto on kauneutta, mutta ennen kaikkea ihmiselle välttämätöntä. Lapset opiskelevat nykykoulussa ulkona luonnossa, työikäisille pienikin tauko työpäivän aikana metsässä virkistää, vanhalle ihmiselle lähiluonto on todellinen terveyden lähde. Mutta suuri kysymys on, mikä on kaiken tämän tulevaisuus, kun koko maapallon ympäristö on vaarassa tuhoutua.
Vihreä maa – Kukkiva kaupunki, Keravan taidemuseo Sinkka, 1.4.–2.7.2017