Ajattelen, että minun blogin pitäjänä olisi hyvä hiukan esittäytyä. Jäin pois palkkatyöstäni THL:n erikoistutkijana viime lokakuussa. Sen jälkeen olen toiminut erilaisissa asiantuntijatehtävissä ja jatkanut myös tutkimusta ja kirjoittamista. Mutta statukseni on nyt kuitenkin selkeästi eläkeläinen. Ja sitähän on pitänyt hiukan sulatella.
Kun työpaikalla ehdotin, että voisin nyt käyttää ilmaisua ”olen vapaalla”, kollegani sanoi viisaasti: Niin, silloin puhut ajankäytön näkökulmasta, kun ”eläkeläinen” taas kertoo toimeentulon perusteesta. Tuo erottelu oli minusta piristävä ja se auttoi minua alkuun sulattelussa.
Käsiini sattui Merete Mazzarellan kirja Ainoat todelliset asiat – Vuosi elämästä (2012). Siinä kirjoittaja pohtii työtä, aikuisuutta ja eläkeläisyyttä. Hän sanoo mm. että on erotettavissa eläkkeelle jäämisen vaihe ja sitten vasta alkaa eläkkeellä oleminen. Ensimmäisessä vaiheessa ei vielä tiedä mitään jälkimmäisestä.
Eläkkeelle jäämisen vaiheessa Mazzarella mietti työn merkitystä. Minulle sopii hänen johtopäätöksensä: Toisin kuin moni (korkeasti koulutettu) nykyään tuntuu ajattelevan, työn ei tarvitse olla suuri itsensä toteuttamisprojekti, joka on ihmiselämässä tärkein mielekkyyden ilmentymä. Hyvä elämä ei ole yhtä kuin hyvä työura. Paremminkin työ on välttämättömyyttä, ”jokin työ on vain tehtävä eikä siihen tarvitse liittyä mitään kielteistä pakkoa. Välttämättömänä pitäminen voi olla tosiasian tunnustamista, mukana on ymmärryksen ulottuvuus. Työ ei nouse ’minäprojektiksi’ vaan kuuluu vain tärkeimpinä pitämiemme asioiden joukkoon” Mazzarella lainaa filosofi Mari Lindmania.
Yleisesti ottaen olen aina pitänyt työstäni. Nuorena 60-70-lukulaisena kannatin naisten asiaa ja vaatimusta: Naiset haluavat kaiken!. ”Kaikki” tarkoitti silloin lapsia, perhettä, työtä ja uraa. Työvuosieni aikana opiskelin työn ohessa melkein kaikki vuodet. Opin myös, ettei työn ja vapaa-ajan tarvitse olla aivan tarkkarajaisesti erillisiä elämänalueita.
Siksi nyt, kun olen jo eläkkeellä olemisen vaiheessa, ajattelen, että teen vielä työtä, ehkä vain pienimuotoisesti, mutta teen kuitenkin. Sillä ikäihmisten elämänpiiri, asuminen ja palvelut kiinnostavat minua edelleen. Tällä hetkellä tutkin ja valmistelen artikkelia iäkkäiden ihmisten tyytyväisyydestä elämäänsä ja saamiinsa palveluihin, kun he ovat säännöllisen kotihoidon asiakkaina. Seuraan myös, mitä ikäihmisten asumisen asioissa tapahtuu. Erityisen läheinen aihe minulle on myös ikäihmisten perhetilanteet, jotka olivat myös väitöskirjani aiheena vuonna 2007.
Tulen mielelläni kertomaan näistä asioista erilaisiin tilaisuuksiin ja seminaareihin, pitämään luentoja tai käyttämään puheenvuoroja ja käynnistämään keskusteluja. Yhteystietoni ovat sirpaanders@gmail.com tai THL:n vierailevan tutkijan sähköposti sirpa.andersson@thl.fi.
29.5.15
8.5.15
Leskeksi jääminen on myös asumisen kriisi
Tuttu tapaus: Iäkäs pariskunta asuu kahdestaan isossa omakotitalossa ja pärjää siinä melko hyvin. Siivous tosin rasittaa, ja pihan hoitamista ja lumitöitä on ihan liikaa. Miehellä sentään on vielä ajokortti, ja niin päästään asioille ja tuttuja tapaamaan.
Sitten mies sairastuu, vakavasti. Pian vaimo on yksin suuressa talossa. Hän suree yksinjäämistään ja tuntee itsensä voimattomaksi hoitamaan yksin kaiken: talousasiat, talosta huolehtimisen ja mitä kaikkea onkaan edessä. Lyhyen harkinnan jälkeen nainen päättää myydä talon ja muuttaa yksityiseen palvelutaloon. Se lupaa huoletonta arkea, hyvää oloa ja elämänlaatua.
Ja sellaistahan siellä onkin. Esimerkkimme nainen kaipaa kuitenkin takaisin kotiin. Uusi asunto on matkan päässä entisestä kodista, ja yhteys kotinurkille heikentyy. Vanhat tuttavat käyvät enää harvoin, eikä palvelutalossa synny uusia ystävyyssuhteita.Yksinäisyys ja sosiaalinen eristäytyminen astuvat ”helppoon elämään”. Ja kallistakin palveluasuminen on, lesken tulot ovat pienet.
Tämä tapaus kertoo leskeksi jäämisen kriisistä, joka on usein myös asumisen kriisi. Puolison kanssa eläminen tuottaa vastavuoroista tukea ja hoivaa, joka auttaa pärjäämään kotona pitkään. Silti yksin jääneen vanhan ihmisen toimintakyvyn heikentyessä paras ratkaisu ei välttämättä ole sellainen, joka katkaisee yhteyksiä entiseen elämään.
Vanhan ihmisen toive on asua kotonaan ja olla toimintakykyinen. Kotona asumiseen voi kuulua muuttaminenkin. Mutta muuttaa tulisi omasta halusta ja omien suunnitelmien mukaan. Iäkkäät pariskunnat muuttavat usein yhdessä heille paremmin sopiviin ja varustettuihin asuntoihin.
Nykyinen puhe yhteisöllisyydestä tarkoittaa, että asuminen kannattaa suunnitella yhdessä läheisten tai ystävien kanssa. Silloin voimme olla toistemme tukena, ja olla yhdessä toimintakykyisempiä kuin yksin.
Palvelutaloa voidaan kutsua institutionaaliseksi yhteisöksi. Sinne tullaan saamaan hoivaa ja hoitoa tai koska aikaisemmassa asunnossa alkoi olla liikaa puutteita.
Institutionaalisen yhteisöön kuuluminen ei ole vapaaehtoista. Yhteisön jäsenet eivät voi itse vaikuttaa, keitä yhteisöön kuuluu. Vaatii sopeutumista asua sellaisten kanssa, joita ei tunne kovin hyvin ja joiden kanssa asumista ei ole valinnut. Yksinäisyys on jopa yleisempää palveluasunnoissa kuin kodeissa.
Yhtenäiset nukkumaanmeno-, heräämis- ja peseytymisajat voivat kaventaa asukkaiden itsemääräämisoikeutta. Ulospääseminen on ongelma monissa palvelutaloissa. Ja kotona voi päättää paremmin, milloin syö ja mitä vaatteita käyttää. Pukeutuminen on tärkeää, se rakentaa oman arvon tuntoa.
Jotta ikääntynyt voisi asua kotonaan silloinkin, kun toimintakyky heikkenee, pitää kotihoidon muuttua.
Kunnissa on menossa parhaillaan vilkas kotihoidon kehittäminen. Kaste-hankkeet Etelä-, Länsi- ja Pohjois-Suomessa muuttavat käytäntöjä: kotihoidon työntekijöiden työaikaa käytetään nykyistä enemmän asiakastyöhön, kotihoidon palveluja on myös iltaisin ja yöpartiot kiertävät.
Kotihoidon on oltava kuntouttavaa ja sen pitää auttaa ylläpitämään sosiaalisia suhteita. Muistisairaiden kotona asumiseen tarvitaan uutta osaamista.
Kotihoito vaatii tiettyä omaa ammattitaitoa. Lähihoitajat ovat saaneet pitkän koulutuksen, ja heillä on hyvä ammatillinen osaaminen. Mutta olisiko lyhyemmän koulutuksen saanut hoiva-avustaja kuitenkin se puuttuva lenkki toimivassa kotihoidon ketjussa? Jotta ikääntynyt saisi tarvitsemansa tuen oman elämänsä elämiseen mahdollisimman terveenä ja hyvinvoivana. Kyse on myös ulkoilusta, liikunnasta, oikeasta ravinnosta ja osallisuudesta.
Sirpa Andersson
Julkaistu aikaisemmin THL blogi-sivuilla heinäkuussa 2014
Sitten mies sairastuu, vakavasti. Pian vaimo on yksin suuressa talossa. Hän suree yksinjäämistään ja tuntee itsensä voimattomaksi hoitamaan yksin kaiken: talousasiat, talosta huolehtimisen ja mitä kaikkea onkaan edessä. Lyhyen harkinnan jälkeen nainen päättää myydä talon ja muuttaa yksityiseen palvelutaloon. Se lupaa huoletonta arkea, hyvää oloa ja elämänlaatua.
Ja sellaistahan siellä onkin. Esimerkkimme nainen kaipaa kuitenkin takaisin kotiin. Uusi asunto on matkan päässä entisestä kodista, ja yhteys kotinurkille heikentyy. Vanhat tuttavat käyvät enää harvoin, eikä palvelutalossa synny uusia ystävyyssuhteita.Yksinäisyys ja sosiaalinen eristäytyminen astuvat ”helppoon elämään”. Ja kallistakin palveluasuminen on, lesken tulot ovat pienet.
Tämä tapaus kertoo leskeksi jäämisen kriisistä, joka on usein myös asumisen kriisi. Puolison kanssa eläminen tuottaa vastavuoroista tukea ja hoivaa, joka auttaa pärjäämään kotona pitkään. Silti yksin jääneen vanhan ihmisen toimintakyvyn heikentyessä paras ratkaisu ei välttämättä ole sellainen, joka katkaisee yhteyksiä entiseen elämään.
Vanhan ihmisen toive on asua kotonaan ja olla toimintakykyinen. Kotona asumiseen voi kuulua muuttaminenkin. Mutta muuttaa tulisi omasta halusta ja omien suunnitelmien mukaan. Iäkkäät pariskunnat muuttavat usein yhdessä heille paremmin sopiviin ja varustettuihin asuntoihin.
Nykyinen puhe yhteisöllisyydestä tarkoittaa, että asuminen kannattaa suunnitella yhdessä läheisten tai ystävien kanssa. Silloin voimme olla toistemme tukena, ja olla yhdessä toimintakykyisempiä kuin yksin.
Palvelutaloa voidaan kutsua institutionaaliseksi yhteisöksi. Sinne tullaan saamaan hoivaa ja hoitoa tai koska aikaisemmassa asunnossa alkoi olla liikaa puutteita.
Institutionaalisen yhteisöön kuuluminen ei ole vapaaehtoista. Yhteisön jäsenet eivät voi itse vaikuttaa, keitä yhteisöön kuuluu. Vaatii sopeutumista asua sellaisten kanssa, joita ei tunne kovin hyvin ja joiden kanssa asumista ei ole valinnut. Yksinäisyys on jopa yleisempää palveluasunnoissa kuin kodeissa.
Yhtenäiset nukkumaanmeno-, heräämis- ja peseytymisajat voivat kaventaa asukkaiden itsemääräämisoikeutta. Ulospääseminen on ongelma monissa palvelutaloissa. Ja kotona voi päättää paremmin, milloin syö ja mitä vaatteita käyttää. Pukeutuminen on tärkeää, se rakentaa oman arvon tuntoa.
Jotta ikääntynyt voisi asua kotonaan silloinkin, kun toimintakyky heikkenee, pitää kotihoidon muuttua.
Kunnissa on menossa parhaillaan vilkas kotihoidon kehittäminen. Kaste-hankkeet Etelä-, Länsi- ja Pohjois-Suomessa muuttavat käytäntöjä: kotihoidon työntekijöiden työaikaa käytetään nykyistä enemmän asiakastyöhön, kotihoidon palveluja on myös iltaisin ja yöpartiot kiertävät.
Kotihoidon on oltava kuntouttavaa ja sen pitää auttaa ylläpitämään sosiaalisia suhteita. Muistisairaiden kotona asumiseen tarvitaan uutta osaamista.
Kotihoito vaatii tiettyä omaa ammattitaitoa. Lähihoitajat ovat saaneet pitkän koulutuksen, ja heillä on hyvä ammatillinen osaaminen. Mutta olisiko lyhyemmän koulutuksen saanut hoiva-avustaja kuitenkin se puuttuva lenkki toimivassa kotihoidon ketjussa? Jotta ikääntynyt saisi tarvitsemansa tuen oman elämänsä elämiseen mahdollisimman terveenä ja hyvinvoivana. Kyse on myös ulkoilusta, liikunnasta, oikeasta ravinnosta ja osallisuudesta.
Sirpa Andersson
Julkaistu aikaisemmin THL blogi-sivuilla heinäkuussa 2014
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)