Koronavuoden 2020 kirjat

Vuosi 2021 on avannut näkymän, että rokote auttaa pääsemään tästä oudosta viruksesta. Elämä palautuisi normaalimmaksi - moni asia on muuttunut, mutta ei kaikki.

Koko viime vuoden olin levoton ja ahdistunutkin. Luin vähemmän kuin yleensä viime vuosina ja mieluummin ohuita kirjoja. Ulkoilu lisääntyi, mutta lukemista häiritsi keskittymisen vaikeus. Venäläinen kirjailija, kuusi vuotta minua vanhempi Ljudmila Ulitskaja sanoi haastattelussa ”Ei huvita lukea paksuja kirjojaa”. Ei minuakaan. Auttoi, kun aloin lukea enemmän lyhyitä kirjoja.

Pieni lukupiirini Kirjaryhmä toimi kuitenkin elinvoimaisesti. Kun niin moni asia oli suljettu tai kielletty, me kolme naista saatoimme sentään kokoontua. Parhaat keskustelut syntyivät kesällä, kun luimme paljon huomiota saaneen brittikirjailijan Rachel Cuskin kolmen kirjan kokonaisuuden. Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia. Keskustelu käytiin Hakasalmen kartanon pihalla. Päivä oli niin kuuma, että piti siirtyä puutarhapöydän äärestä lehtipuiden varjoon istumaan.

Itse pidin eniten ensimmäisestä. Ääriviivat tuntui helppolukuiselta, sujuvalta, jopa lörpöttelevältä. Cusk ei kirjoita isoista asioista, hänen tyylinsä sopii nykyaikaan. Mietin ’minä kertojaa’. ”Minämuodon valinta ei ole sama kuin kertojavalinta. Kertoja on kirjallinen konstruktio, jota pelkkä yksikön ensimmäinen ei tee.”(Anu Silfberg)

Ääriviivat: kirjoittaja -> kertojaminä (kirjoittajan luomus) -> kertojaminä kertoo heistä, jotka kertovat omista asioistaan -> kertojaminä vain vähän äänessä, hänen kommenttinsa vaikuttavat valmiilta, usein suorasukaisia ohjeilta. Kohtaamiset vaikuttavat sattumanvaraisilta. Myös Siirtymissä ja Kunniassa puheenaiheet ovat usein nykyaikaiset perhesuhteet, erityisesti avioerot, joihin kertoja myös samaistuu. Ympäristö, rappeutuva Ateena on Ääriviivoissa tärkeä tunnelman luoja.

Toinen erityisen hyvä keskustelu käytiin Kirjaryhmän tapaamisessa, kun aiheena oli Marquerite Duras. Luimme monia hänen kirjojansa, minä mm. Rakastaja, Lol. V. Steinin elämä, Kesäsade. Durasin lauseet ovat täysiä. Vivahteet ja tarkoitukset vaihtelevat ja läsnä on kokonainen mielentila. Aiheina hänellä usein intohimo, vihaa ja rakkautta. Kieli on kokeilevaa ja sen mystiset, tulevia tapahtumia aavistavat sävyt ovat minun makuuni. Kirjoissa näkyy Durasin nuoruus Viatnamissa.

Keskustelua täydensi, kun kirjastosta sitten löytyi elokuva Hiroshima rakastettuni, jonka katsoimme vuorotellen. Marquerite Duras’in käsikirjoituksen perustuva elokuva on vuodelta 1959. Olimme oikein innostuneita loistavasta Durasista.

***

Muita viime vuodelta erityisesti mieleen jääneitä kirjoja:

Ensin kaksi norjalaista kirjailijaa, joiden tuotantoa en ole lukenut aikaisemmin.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät (2020). Kirjassa tilanne on päällä, perinnönjako herättää eloon perhedraaman. Perheen kulissit yritetään säilyttää, mutta kulissien takana kyse ei ole vain rahasta vaan myös syyllisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta syvällisellä herkkyydellä kerrottuna.

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani (2019). Mies on jäänyt yksin, avioero etäännyttää hänet paitsi vaimosta myös lapsista. Kertoja ajelehtii paikasta toiseen ja muistelee liittoaan ja nuoruuttaan. Miehen alakulo, alkoholi ja Oslo ovat kertomuksessa pääosassa. Loistavat lauseet, joihin ihastuin, estivät kirjaa jäämästä aivan synkäksi. Joka sivulla voi melkein hymyillä tai naurahtaa mielihyvästä.

***

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (2019). Monika Fagerholm on loistava kirjailija, mutta kun luin hänen aikaisemman romaaninsa Lola ylösalaisin, ajattelin, että nyt tein oman hitausennätykseni lukemisessa. Niin hankalaa oli seurata tekstiä, joka oli pilkottu ja taas yhdistelty ja toistettu ihan hänen omaan, hienoon tyyliinsä. Kuka tappoi bambin? ei ole kieleltään niin vaikea, ja se on loistava, ajankohtainen kertomus. Taas ollaan pikkukaupungissa kuten monissa Fagerholmin kirjoissa. Paikan parempiosaiset aikuiset yrittävät häivyttää unohduksiin omien nuorten poikiensa tekemän joukkoraiskauksen. Tämä on teema, keskiössä ovat nuorten ihmisten elämä ja tunteet.

Ritva Hellsten: Raija (2020). Hellsten kirjoittaa siskostaan, kirjailija Raija Siekkisestä, joka kuoli tulipalossa vuonna 2004. Kirja ei ole elämänkerta vaan taitavasti kerrottu romaani. Se tuo lukijalle syvällisen kuvan, miten ankean lapsiperheen vaikutus hioo rankasti Raijan mielen ja hänen kirjoitustyylinsä. Siekkinen on Suomen paras novellisti – minun mielestäni ainakin ja asia tulee romaanissa hyvin kuvatuksi.

Patric Modiano: Olen hiukan innostunut ranskalaisesta Nobel-kirjailijasta Modianosta. Luin viime vuonna hänen pienoisromaaninsa Uinuvia Muistoja (2017). Hämärien puotien kujan (1979) luin vasta tänä vuonna. Kirjailija sijoittaa useat kertomuksensa saksalaismiehityksen ajan Ranskaan. Hän on kirjoittanut oikeastaan koko tuotantonsa unohtamisen ja muistamisen teemoista. Niinpä pariisitar toteaa luettuaan Uinuvia Muistoja. ”Pinnallinen. Siitä ei jäänyt mitään mieleen -- paitsi tunnelma.”

Pajtim Stalovci: Tiranan sydän (2016). En ole lukenut muita Stalovcin romaaneja, mutta aihetta varmaan olisi. Niin paljon pidin tästä. Kirja kertoo albanilaisten poikien ystävyydestä, vapauden kaipuusta ja rauhattomuudesta monia ongelmia omaavassa yhteiskunnassa ja valtiossa. Ymmärrykseni transseksuaalisuudesta kasvoi, ja toisaalta sain nauttia tunnelmasta, jossa lämpö, värit ja paikojen vaihtuminen olivat esillä melkein mystisesti.