- Anderssoninkatu 42, Pori, vuodet 1949 -1956:
Minulla on vain vähän muistoja lapsuusvuosilta ennen koulun aloittamista. Näitä ensimmäisiä lapsuuden muistoja kodista hallitsee äidin ompelutyö ja isän kuolema, kun olin neljävuotias. Voin kietoa nämä pienet muistojen välähdykset asunnon huoneisiin.
Keittiö: Pieni. Henkilöt: äiti ja minä
Pöytä oli ikkunan edessä, eteiseen johtavaa ovea vastapäätä. Muistan, kun äiti otti esiin valkoisen kankaan ja sakset, levitti kankaan pöydälle, asetteli kaavat taloudellisesti oikein kankaalle ja leikkasi morsiuspuvun osat. Vuosi oli 1955, ja äiti oli 43-vuotias – nuori leski, jonka tulevaisuuden näkymät puolison äkillinen kuolema edellisenä kesänä oli muuttanut täysin. Puku valmistui veljeni morsiamelle. Muistan kankaan kashmir-kuviot ja nylonisen kahinan. Tämä ja kolahtelun äänet saksin liikkuessa pöydän pinnalla loivat tunnelman, joka oli juhlava ja kodikas yhtä aikaa. Intiimi tunnelma, jonka surumielinen väre jäi lapselta havaitsematta.
Huone: Pieni. Henkilöt: äiti, minä ja vieras nainen tyttärensä kanssa
Muistan kyllä huoneen yleisilmeen, mutta en oikein tarkkaan yksityiskohtia. Joku nainen kävi tyttärensä kanssa sovittamassa pukua. Hän seisoi keskellä huonetta päällään keskeneräinen hame ja sanoi jonkin kommentin. Se koski ehkä minua ja se sanottiin ruotsiksi, jota äiti ja minä emme osanneet. Äiti laittoi nuppineuloja hameen helmaan. Muistan että joskus huoneessa kuunneltiin radiota, ehkä Kekkonen tuli valituksi. Ja muurissa paloi usein valkea. Jokin mielikuva minulla on myös isän muistotilaisuudesta tässä huoneessa. Minulla oli ylläni äidin ompelema mekko. Valkoisessa kankaassa oli mustia, nukkaisia pilkkuja -- melkein tunnen kankaan sormissani.
Eteinen: Pieni, pimeä. Henkilöt: äiti, minä ja palomies
Ulko-ovelta tultiin kuistille, josta oli ovi eteiseen ja josta meni portaat ullakkohuoneeseen.
Pimeästä eteisestä minulla on yksi selkeä muisto. Tämä tapahtui vuonna 1954. Eräänä päivänä keväällä, kun olin neljävuotias, äiti avasi oven kuistille päin. Siellä seisoi mies, joka kertoi äidille, että isä oli kuollut sairaalassa, jossa hän oli ollut loukkaannuttuaan auto-onnettomuudessa. Muistikuva pimeästä eteisestä toistuu epämääräisempänä vieraiden tulosta kotiimme muistotilaisuuteen.
Vuonna 1956 aloitin kansakoulun ja silloin myös muutimme uuteen kerrostaloasuntoon. Uusi koti oli aivan toisenlainen, lämpimämpi, valoisampi - oli kylpyamme ja muut nykyaikaiset mukavuudet. Ehkä valon määrä elämässäkin lisääntyi.