”Nykyisenä aikana sukulaiset erkaantuvat valitettavan nopeasti toisistaan, vieläpä eivät edes tapaa heitä koskaan.”
Näin kirjoitti sukulaismies Munkkiniemestä äidilleni isäni kuolinvuonna lähes 66 vuotta sitten. Kirjeessä hän esitti myöhästyneet surunvalittelunsa ja kertoi suunnittelevansa käyntiä Porissa tapaamassa perhettämme.
Voidaan siis todeta ”ei mitään uutta auringon alla” – tässäkin asiassa. Nykyisin sanotaan, ettei sukulaisia tavata kuin hautajaisissa. Kaivataan enemmän yhteisöllisyyttä, mutta eletään privaatissa, monet yksin.
Muistan, kun lapseni kastettiin Porin seurakuntasalissa yhteiskasteessa. Samalla kertaa aikakin kuusi lasta. Minusta se oli hienoa yhteisöllisyyttä, paikalla tietenkin vauvojen vanhemmat ja perheiden muita lapsia, kummit ja monia isovanhempia. Kyselin seurakunnasta, milloin tämä tapa loppui. Sain tietää, että 60-luvulla kysyntää yhteiskasteelle oli, mutta hiipui sitten 70-luvulla. Aika lailla samoihin aikoihin, kun syntyneiden lasten määrä alkoi nopeasti vähentyä.
Muistan yhteiskasteen lämpimänä yhdessäolon tapahtumana ja oli siinä aika lailla hengellisyyttäkin: Antakaa lasten tulla…
Tämä muisto tuli mieleeni, kun seurakunnissa 2010-luvulla aloitettiin viettää ’helposti naimisiin’ tilaisuuksia. silloin kirkossa tai kappelissa vihitään useita pariskuntia peräjälkeen. Vihkimisiä saatetaan näin tehdä vaikkapa myöhään yöhön asti. Tästä tavasta on tullut suosittu vaihtoehto suurille, kaikessa täydellisyyteen pyrkiville ”stressihäille”. Minusta näissä vaivattomissa häissä on myös jotain yhteisöllisyyttä. Parit tulevat paikalle yhteisissä aikeissa ja kokevat yhteyttä ”kohtalotovereihin”.
Mietin, voisiko yhteiskaste toimia nykyäänkin. Kastejuhla yhteiskasteena ja seurakunnan tarjoamin kahvein. Voisiko tämä lisätä ja ylläpitää kasteen suosiota ja tuoda näin uusia jäseniä kirkkoon. Syntyvyyttä tämän en kuitenkaan arvele lisäävän. Mutta ehkä yhteisöllisyyttä kuitenkin.
Lisää kirkollisia harrasteita: Olen ollut mukana ystäväni Helena Perhosen kanssa tutustumassa alttaritauluihin kolmella suunnalla. Vantaalla, Porissa ja Tampereella, ja lisää matkoja on tulossa, kunhan valo lisääntyy kevään myötä. Helena valokuvaa ja yhteisin ponnistuksin suunnittelemme näyttelyä, artikkelia tai mitä saammekaan aikaan. Valmista voisi olla vuonna 2021.
Näkökulmamme alttaritauluihin on henkilökohtaisissa kokemuksissa ja tunnelmissa – ja myös kotimaanmatkailussa.
Helenan valokuviin ja näyttelyihin voit tutustua sivuilla https://helena-perhonen.com/
