Täytin vuosia pari viikkoa sitten. Jo päivää ennen sitä HS:ssa oli hieno juttu Miina Äkkijyrkästä, ihailemastani taiteilijasta. Meillä sama syntymäpäiväpäivä ja molemmilla samat lukemat - 70 v. Juttu piristi minua valtavasti, kuten lehtijuttu joskus tekee. Tarmokas Miina täydessä vauhdissa. Vauhdikas meno tarttui minuunkin ja oikein voimaannutti synttäripäivääni.
Mutta ei mennyt viikkoakaan, kun HS kirjoitti: ”Kadonnut vanhus löytyi hukkuneena” – noin 70-vuotias. Miten HS voi edelleen nimitellä naista noin ikävällä sanalla? Satuin näkemään myös Aamulehden otsikon samasta asiasta: ”Iäkäs nainen löytyi…” Parempi näin. Aamulehti on myös ottanut käyttöön sukupuolineutraalit nimikkeet. Ei enää kirjoiteta lakimies tai niin kuin äitini (s. 1912) sanoi: Keittäjätär ja johtajatar olivat päiväkodissa, äitini työpaikalla. Itseään hän ei koskaan kutsunut vanhukseksi, vaikka saattoi todeta olevansa vanha.
Sanoista, joilla vanhaa ihmistä kutsutaan, käydään aina silloin tällöin keskustelua. Moneen kertaan on todettu, että hyvän nimityksen keksiminen on vaikeaa, mutta silti mielestäni ”vanhus” on mahdoton kaikkia eläkeiässä olevia koskemaan.
Gerontologia-lehden uusimmassa numerossa 2/2019 asiaa sivuaa tutkija Eija Kaskiharjun artikkeli Mitä virkaa on vanhuspalvelulailla? Hän toteaa, että laki vahvistaa käsitystä vanhasta ihmisestä vain sosiaali- ja terveyspalvelujen kohteena. Lakia laadittaessa eduskunta keskusteli siitä, ja keskustelu osoittaa, että vain tähän kansanedustajien ymmärrys riitti. (Pulkka Jutta ym. 2014)
”Vanhuspalvelulaki laatulakina ei tavoita sitä, mihin sillä pyritään. Sillä on kuitenkin tahattomia seurauksia. Se jäsentää kaksi erillistä ja toisilleen jopa vastakkaista ryhmää määrittelemällä vanhuuseläkkeellä olevan väestön ikääntyneiksi ja iäkkäiksi. Ikääntyneille tulee tarjota toimintakyvyn tukemista ja iäkkäille sosiaali- ja terveyspalveluita. Tässä mielessä se sisältää paternalistisia piirteitä. Jäsentelyssä kahteen toimintakyvyltään erilaiseen ryhmään on nähtävissä kolmannen iän aktiivisuus ja neljännen iän riippuvuus. Lain tuottama käsitys iäkkäästä ihmisestä vaivojen rappeuttamana ja toimintakyvyltään heikentyneenä on kapea ja medikalisoitunut.” (Kaskiharju Eija, 2019)
Kaksi taidenäyttelyä, jotka ilahduttivat minua paljon.
Porin taidemuseossa on kesään sopiva näyttely JOKI. Esittelyteksti kertoo:
”Taiteilijat: Jan Eerala, Mollu Heino, Henry Merimaa, Veijo Setälä ja Titta Valla
”Kokemäenjoki virtaa 121 km sisämaasta päätyen Porin suistoalueelle ennen kuin laskee Itämereen. Jokilaakson maisema, siihen kiinnittyvät identiteetit ja yhteisöllisyys ovat olleet keskeistä sisältöä Turun yliopiston kaksivuotisessa Kokkeli-hankkeessa. Kulttuurikartoitusten myötä on syntynyt uutta tietoa joen merkityksistä ja jokikansalaisuuden kokemuksista. Näyttely avaa viisi näkökulmaa joen maisema-arvoihin ja maisemansuojeluun sekä tuo esille tutkimustietoa.”
Näyttelyä kutsutaan kulttuurikartoitukseksi Kokemäenjoen maisemissa. Se on monipuolinen, virkeän vihreä ja minut hurmaava pieni kokonaisuus, joka tuo tietoisuuteeni uusia käsitteitä kuten jokikansalaisuus ja jokihuvilakulttuuri. Se antaa paljon uutta ilmettä nostalgisiin lapsuudenmuistoihini huvilajuovan varrelta.
Näyttely on avoinna 11.8.asti.
Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä esittelee TAIVAALLISET VÄRIT – sinistä ja kultaa.
Minua kiinnosti erityisesti sininen, ei niinkään kulta. Mutta näyttelyn ripustus on tavattoman hieno, vanhaa ja uutta taidetta ja tekstit tukevat katsojaa värien merkitysten tulkinnassa. Esimerkiksi ”Neitsyt Marian viitassa käytetty sininen kertoo pyhyydestä, nöyryydestä ja hyveellisyydestä.” Ja seinäkirjoitus sävähdyttää:
”Ultramariinin sininen on jalo väri, kaunis ja kaikista väreistä ylittämätön kaikessa, mitä siitä voidaan sanoa tai tehdä.” Cennino Cennini n. 1370-1440.
Näyttely on avoinna 25.8. asti.
