Pidin paljon myös Smithin seuraavasta romaanista Swing Time (2016). Siinäkin on kyse monikulttuurisuudesta, nyt nähtynä tyttöjen ystävyyden ja heidän äitiensä kokeman eriarvoisuuden läpi.
Smithin uusin kirja Aavistuksia (2021) on lempeä ja intiimi. Sen esseet kertovat, mitä meille tapahtui, kun yhteiskunta sulkeutui. Kun ei oikein mitään voinut tehdä, ei matkustaa, ei tavata ihmisiä ainakaan isoina joukkoina eikä ystävienkään kanssa saanut laulaa tai nauraa, ei mennä teatteriin, museoon tai elokuviin. Vanhat ihmiset suljettiin erityisen tiukkaan karanteeniin. Mutta jotain piti tehdä. Smithin kirjassa käsitellään mm. tätä ajankäyttöä, joka piti ajatella uusiksi.
18-vuotta sitten ystäväni esitteli minulle vanhaa vauvanpeittoa. Viisi silmukkaa oikeaa ja viisi silmukkaa nurjaa, näitä viisi riviä ja sitten viisi silmukkaa nurjaa ja viisi silmukkaa oikeaa. Näin jatkaen syntyy vauvalle yksinkertainen peitto. (tarkempi ohje löytyy netistä). Peitto oli kauniin vispipuuron värinen ja sitä oli käyttänyt vauvoja ainakin kolmessa polvessa. Odotin silloin ensimmäistä lastenlastani. Aloin neuloa mallin mukaan turkoosista langasta samanlaista. Nätti siitä tulikin. Monta kertaa pidin tyttöä sitten sylissäni peittoon kiodottuna. Samoihin aikoihin oli työkaverini muuttanut Englantiin ja lähetti sieltä kuvan vauvastaan. Vauvalla oli kuvassa samanlainen, nyt valkoinen, peitto äitinsä sylissä.
Korona rajoitusten sulkiessa yhteiskunnan, olin kahdeksan viikkoa maalla karanteenissa. Kuten Smith kirjoittaa piti keksiä jotain tekemistä, ajan kuluksi. Ajan paljoudesta lohkaistaan – kenenkään käskemättä – pieni alue, ja tehdään jotain. Leivomme banaanileipää, ompelemme vaatteita... teemme jotain. Smith miettii taiteilijan usein itselleen esittämää kysymystä: Miksi minä kirjoitan? maalaan?... Hän toteaa, että rajoitukset ovat tuoneet ”tavalliset ihmiset” taiteilijoiden ikuisen pulman eteen: ajan ja sen, mitä sillä pitäisi tehdä. Klisee on totta, ainoa keino selviytyä tästä on vain kestää.
Ensinnäkin minä ja ystäväni aloimme liikkumaan säännöllisesti ulkona, metsissä, rannoilla, uusilla ja vanhoilla tutuilla reiteillä lähiympäristössä. Joka päivä reilu ulkoilu oli oikein piristävää, mutta edelleen jäi paljon aikaa. Tv:n katselu lisääntyi – onneksi oli Yle-areena ja siellä rankalainen sarja Le Bureau. Se oli yksi parhaista tv-sarjoista, mitä olen nähnyt ja se oli pitkä: 40 jaksoa.
Rajoitukset kestivät paljon pidempään kuin kahdeksan viikkoa, edelleen piti olla tekemistä. Piirsin pieniä naishahmoja raidalliseen vihkoon nopein, hennoin vedoin kapealla tussilla tai lyijykynällä. Sekin oli ajankulutusta. Ja kun kuulin, että sukuun tulee uusi vauva, sain ajatuksen pitkäkestoisemmasta puuhasta: käsityöt. Toistakymmentä vuotta ehti kulua ja nyt peittoa neulomaan (porilaisittain kutomaan). Tyttövauva syntyi syksyllä ja sai oranssin peiton. Vielä toinenkin vauva ehti syntyä sukuun sulkujen aikaan ja hänellekin kudoin luonnonvalkoisen peiton.
Käsitöiden tekeminen on innostunut nyt moni. Se on rentouttavaa, mutta lukemani mukaan se on paljon muutakin. Käsityöt tekevät hyvää aivoille ja olon rauhalliseksi.
PS. Blogini vaikeni ja kirjojen lukeminen väheni pandemian ollessa pahimmillaan. Onko ilmiölle selitystä?