Joulumainoksia on jo joka puolella, jouluvaloja etsitään kaappien kätköistä. Vuosi siis on loppumassa. Niinpä katson taaksepäin ja vilkaisen lukemieni kirjojen listaa tältä vuodelta. Kirja per viikko näyttää olevan tahtini. Muutama ystäväni on pyytänyt lukuvinkkejä ja tässä niitä nyt sitten on viiden kirjan verran. Hiukan kuin paremmuusjärjestyksessä, mutta toisaalta ei kuitenkaan. Järjestys vaihtuu heti, kun mietin sitä lisää.
Günter Grass: Sipulia kuoriessa, romaani. 2007
Romaani on kuin muistelmateos, mutta mielikuvitus ja Grassin tunnistettava tyyli ja tyylikkyys erottavat sen ”vain” muistelemisesta. Puolet kirjasta kuvaa nuoren henkilön sotakokemuksia, mutta se on täynnä sotaromaanista vieraannuttavia elementtejä, surumielisiä tunnelmia ja epätodellisuuksia. Loppu kirjasta kertoo ainakin muutoista ja taitelijan etsinnöistä aina Peltirummun ilmestymiseen saakka vuoteen 1959.
Kirja sai minut muistamaan ”uusia” asioita lapsuudestani, mutta samalla myös epäilemään muistojeni oikeellisuutta. (Minulla on lähisukulainen, joka mielellään korjaa muisteluitani ”Ei se niin ollut”). Grass sanoo, että se mikä jää mieleen, ilmaantuu kutsumatta, esiintyy toisella nimellä ja rakastaa valepukuja. Sen seula on milloin harva, milloin tiheä. Uskotaan!
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia, novelleja. 2013
Kirjan novelleissa kerrotaan usein aikuisista. Äidin ja lapsen välinen rakkaus on silloin erilaista kuin lapsen ollessa pieni. Suhde on voinut kokea säröjä, ehkä äidin ja pojan välillä on kuilu. Novellien melankolia on syvällistä ja karun kaunista. Kirja on mielestäni aivan pakahduttavan koskettava.
Alice Munro: Sanansaattaja, novelleja. 2008
Alakulo on tyypillistä Munrollekin. Sanasaattajassa on omakohtaista suvun historiaa kaunokirjallisessa muodossa, joka ei pitäydy tosiasioissa, vaan perustuu alitajunnan ja unenomaiseen tietoon. Kirjassa on kaksi pitkää kertomusta, joista toisessa ylitetään Atlanti vuonna 1818. Meriä ylitetään paremman elämän toivossa tänäänkin. Munro on edelleen yksi suosikkejani.
Antonio Tabucci: Intialainen yösoitto. 2000
Kirjassa matkustetaan ristiin rastiin Intiaa etsimässä kadonnutta ystävää. Intia on minulle täysin vieras. Mutta kaipasin edes pientä tutustumista. Ja tuntuukin, että italialaisen Tabuccin ”yömaailman” ja sen varjomaisten ihmisten kuvaus antaa hiukan syvyyttä tv:n luomille Intia-mielikuville.
Vladimir Nabokov: Kalvas hehku. 2014 (1962)
Viimeisenä vielä – ei niinkään lukuvinkkinä – vaan pienenä hienosteluna tyyliin ”tällaistakin olen lukenut, ei ehkä kiinnosta teitä”. Mutta loistava Nabokov sai minut nauramaan nautiskellen ja puistelemaan päätäni. Ymmärtäminen jäi hiukan sivuseikaksi.
- - - - - -
Vuonna 2014 listalla oli vain uusia teoksia. Viiden lista näytti silloin tältä:
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Jayne Ann Phillips: Murhenäytelmä
Zaida Smith: Kauneudesta
Paul Auster: Sunset Park
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
18.11.15
”Ettei tarvitsisi kuolla yksin”
Läheiseni äiti kuoli pääsiäissunnuntain aamuna aluesairaalassa, yksin sairaalahuoneessaan.
Kaaduttuaan kotona tämä 90-vuotias nainen joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sieltä sitten hoivakotiin. Hyvästä hoivasta huolimatta asukkaan tilanne kuitenkin huononi ja toimintakyky heikkeni. Kun hän sairastui keuhkokuumeeseen, oli pitkäperjantain ilta ja hänet kuljetettiin aluesairaalan päivystysosastolle ja sairaalan potilashuoneessa hän sitten pääsiäissunnuntain aamuna kuoli.
Vanhat ihmiset toivovat yleisesti kuolevansa kotona, ja välttyvänsä sairaalalta ja elämää keinotekoisesti pitkittävistä, turhista hoidoista. Ja moni toivoo, ettei tarvitsi olla yksin kuoleman hetkellä. Enemmistö kuitenkin kuolee hoitolaitoksissa.
Olisiko tässä tilanteessa sairaalassa lääkärillä ollut mahdollisuuksia tunnistaa, että kuolema on lähellä? Että aktiivisen hoidon ja lääketieteellisen teknologian käyttö eivät enää ole se mitä tarvitaan. Että olisi pitänyt huolehtia kuolevan henkilön emotionaalisesta tukemisesta kutsumalla omaisia valvomaan hänen luonaan. Vanhus tapasi lääkärin vain odotettuaan joitakin tunteja päivystyksessä. Sen jälkeen hänet siirrettiin osastolle ja aloitettiin suonensisäinen antibioottilääkitys.
Kun menimme seuraavana päivänä potilashuoneeseen, äiti oli hyvin tuskainen. ”Viekää minut pois täältä, nämä ihmiset tappavat minut” hän huusi ja riuhtoi sängyssä. Elintoimintojen heikentyminen aiheutti tätä tuskaisuutta. Kaksi hoitajaa oli paikalla, eivätkä he reagoineet tähän tuskaan ja hätään, vaan väistyivät pois kun tulimme vuoteen vierelle. Huomasimme, että hän oli sidottu peitossa olevilla nauhoilla sänkyyn. Olimme avuttomina paikalla ja tyynnyttelimme vanhusta, mutta poistuessamme olimme ahdistuneita, epävarmoja ja tietämättömiä.
Juha Hänninen, joka on pitkään tehnyt työtä saattohoidon parissa, kirjoittaa ” Sairaalalaitoksella ei ole periaatteessakaan valmiuksia kohdata potilaan kuolemaa ja omaisten hätää asianmukaisella tavalla. -- Hoitokulttuuri sairaalassa suuntautuu tavalla, joka ei ole yhteismitallinen kuolevien tarpeiden kanssa. Sairaalassa ollaan suuntautuneita hoitamaan sairauksia ja pidentämään elinaikaa. Valmiudet kohdata kuoleva ihminen sairaalassa ovat vähäiset.” Hänen mielestään kuolemanpelko ja kuolemiseen liittyvä kauhu syntyy usein sairaalalaitoksesta ja lääketieteestä – ei kuolemasta itsestään. Kuolevalle ihmiselle sairaala on usein vaikea ja pelottava paikka.
Kun soitto sairaalasta ja ilmoitus äidin kuolemasta tuli, me läheiset, jotka kävimme katsomassa häntä joka päivä näinä kahtena kuukautena ensin terveyskeskuksen vuodeosastolla ja sitten hoivakodissa, olimme pettyneitä ja surullisia siitä, että hän kohtasi kuoleman yksin, ilman ketään läheistään tai hoitajaakaan vuoteensa vieressä saattamassa.
Olimme tavanneet lääkärin päivystysvastaanotolla. Silloin olin kysellyt häneltä, minkälainen hoito tulee kysymykseen, kun ihminen on jo kovin heikko ja useasti ilmaissut halunsa kuolla. Lääkärin vastaus oli silloin, että päivystystilanteessa aloitetaan oireitten mukainen hoito, ja muun tyyppisiä toimia voidaan suunnitella silloin, kun potilas on pitkäaikaishoidossa.
Tässä tapauksessa ei ollut mitään vanhuksen itsensä ja omaisten suunnitelmaa siitä miten toimia. Miten ihminen itse olisi halunnut häntä hoidettavan kuoleman lähestyessä? Hoitotahdon laatimisessa näitä asioita olisi voitu pohtia. Hoitava lääkäri on se joka tekee DNR-päätöksen eli päätöksen elvytyskiellosta, mutta hoitotahdossa voidaan ottaa kantaa hoitoon paljon monipuolisemmin. Se olisi ollut tarpeen myös hoitajien apuna, kun he näkivät tilanteen huonontumisen. Se mitä omaiset olisivat tarvinneet, oli tieto potilaan tilan huononemisesta ja kutsu paikalle.
Laajemmin voidaan miettiä oliko siirto hoitokodista välttämätöntä? Olisiko siellä voitu antaa saattohoidon tapaista hoivaa? Tähän olisi tarvittu tietenkin lääkärin arvio ja henkilökunnan osaamista. Saattohoidossa ei ole kyse vain kivun lääkityksestä, vaan silloin on kyse erilaisesta hoitokulttuurista ja tavasta suhtautua hoitamiseen ja ihmiseen.
Lisää aiheesta:
www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/hankkeet/12555 Pace-hanke
Juha Hänninen: Luonnollinen vai joudutettu kuolema? Kirjassa Kuoleman kulttuurit Suomessa.
O. Hakola, S. Kivistö ja V. Mäkinen (toim.) Gaudeamus 2014.
Julkaistu THL:n blogisivulla 30.9.2015
Kaaduttuaan kotona tämä 90-vuotias nainen joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sieltä sitten hoivakotiin. Hyvästä hoivasta huolimatta asukkaan tilanne kuitenkin huononi ja toimintakyky heikkeni. Kun hän sairastui keuhkokuumeeseen, oli pitkäperjantain ilta ja hänet kuljetettiin aluesairaalan päivystysosastolle ja sairaalan potilashuoneessa hän sitten pääsiäissunnuntain aamuna kuoli.
Vanhat ihmiset toivovat yleisesti kuolevansa kotona, ja välttyvänsä sairaalalta ja elämää keinotekoisesti pitkittävistä, turhista hoidoista. Ja moni toivoo, ettei tarvitsi olla yksin kuoleman hetkellä. Enemmistö kuitenkin kuolee hoitolaitoksissa.
Olisiko tässä tilanteessa sairaalassa lääkärillä ollut mahdollisuuksia tunnistaa, että kuolema on lähellä? Että aktiivisen hoidon ja lääketieteellisen teknologian käyttö eivät enää ole se mitä tarvitaan. Että olisi pitänyt huolehtia kuolevan henkilön emotionaalisesta tukemisesta kutsumalla omaisia valvomaan hänen luonaan. Vanhus tapasi lääkärin vain odotettuaan joitakin tunteja päivystyksessä. Sen jälkeen hänet siirrettiin osastolle ja aloitettiin suonensisäinen antibioottilääkitys.
Kun menimme seuraavana päivänä potilashuoneeseen, äiti oli hyvin tuskainen. ”Viekää minut pois täältä, nämä ihmiset tappavat minut” hän huusi ja riuhtoi sängyssä. Elintoimintojen heikentyminen aiheutti tätä tuskaisuutta. Kaksi hoitajaa oli paikalla, eivätkä he reagoineet tähän tuskaan ja hätään, vaan väistyivät pois kun tulimme vuoteen vierelle. Huomasimme, että hän oli sidottu peitossa olevilla nauhoilla sänkyyn. Olimme avuttomina paikalla ja tyynnyttelimme vanhusta, mutta poistuessamme olimme ahdistuneita, epävarmoja ja tietämättömiä.
Juha Hänninen, joka on pitkään tehnyt työtä saattohoidon parissa, kirjoittaa ” Sairaalalaitoksella ei ole periaatteessakaan valmiuksia kohdata potilaan kuolemaa ja omaisten hätää asianmukaisella tavalla. -- Hoitokulttuuri sairaalassa suuntautuu tavalla, joka ei ole yhteismitallinen kuolevien tarpeiden kanssa. Sairaalassa ollaan suuntautuneita hoitamaan sairauksia ja pidentämään elinaikaa. Valmiudet kohdata kuoleva ihminen sairaalassa ovat vähäiset.” Hänen mielestään kuolemanpelko ja kuolemiseen liittyvä kauhu syntyy usein sairaalalaitoksesta ja lääketieteestä – ei kuolemasta itsestään. Kuolevalle ihmiselle sairaala on usein vaikea ja pelottava paikka.
Kun soitto sairaalasta ja ilmoitus äidin kuolemasta tuli, me läheiset, jotka kävimme katsomassa häntä joka päivä näinä kahtena kuukautena ensin terveyskeskuksen vuodeosastolla ja sitten hoivakodissa, olimme pettyneitä ja surullisia siitä, että hän kohtasi kuoleman yksin, ilman ketään läheistään tai hoitajaakaan vuoteensa vieressä saattamassa.
Olimme tavanneet lääkärin päivystysvastaanotolla. Silloin olin kysellyt häneltä, minkälainen hoito tulee kysymykseen, kun ihminen on jo kovin heikko ja useasti ilmaissut halunsa kuolla. Lääkärin vastaus oli silloin, että päivystystilanteessa aloitetaan oireitten mukainen hoito, ja muun tyyppisiä toimia voidaan suunnitella silloin, kun potilas on pitkäaikaishoidossa.
Tässä tapauksessa ei ollut mitään vanhuksen itsensä ja omaisten suunnitelmaa siitä miten toimia. Miten ihminen itse olisi halunnut häntä hoidettavan kuoleman lähestyessä? Hoitotahdon laatimisessa näitä asioita olisi voitu pohtia. Hoitava lääkäri on se joka tekee DNR-päätöksen eli päätöksen elvytyskiellosta, mutta hoitotahdossa voidaan ottaa kantaa hoitoon paljon monipuolisemmin. Se olisi ollut tarpeen myös hoitajien apuna, kun he näkivät tilanteen huonontumisen. Se mitä omaiset olisivat tarvinneet, oli tieto potilaan tilan huononemisesta ja kutsu paikalle.
Laajemmin voidaan miettiä oliko siirto hoitokodista välttämätöntä? Olisiko siellä voitu antaa saattohoidon tapaista hoivaa? Tähän olisi tarvittu tietenkin lääkärin arvio ja henkilökunnan osaamista. Saattohoidossa ei ole kyse vain kivun lääkityksestä, vaan silloin on kyse erilaisesta hoitokulttuurista ja tavasta suhtautua hoitamiseen ja ihmiseen.
Lisää aiheesta:
www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/hankkeet/12555 Pace-hanke
Juha Hänninen: Luonnollinen vai joudutettu kuolema? Kirjassa Kuoleman kulttuurit Suomessa.
O. Hakola, S. Kivistö ja V. Mäkinen (toim.) Gaudeamus 2014.
Julkaistu THL:n blogisivulla 30.9.2015
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)