Lukijan vuosi käynnistyi vaivalloisesti. Kaamosahdistus häipyi hetkessä, kun alkutalven kostea pimeys muuttui lumen valoksi ja koviksi pakkasiksi, mutta lukeminen ei jostain syystä oikein innostanut.
Yritin: luin muutaman kertomuksen Maigretin Kootuttuja kertomuksia. Kun menin hakemaan kirjastosta varaamani kirjan, sanoin kirjastonhoitajalle, että onpa se paksu, ei käy junalukemiseksi. Hän vastasi, ettei ehkä ole tarpeen lukea ihan kannesta kanteen, asia tulee selväksi vähemmälläkin. Taitavasti, dekkarien tyyliin kirjoitettuja pieniä kertomuksia rikoksista ja Maigretin työskentelytavoista. Mutta ei tosiaankaan jaksa kiinnostaa sentään 656 sivun vertaa. http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1460166652703 täältä löytyy Helsingin Sanomien hienostuneempi arvio Tšehov -viitteineen.
Georges Simenon. Maigret: Kootut kertomukset. Teos. 2015.
”Kesää arvostaa aina vain enemmän mitä vanhemmaksi tulee, se on konkreettinen todiste siitä, että elämä syntyy uudelleen joka vuosi, että vielä on aikaa.” kirjoittaa nuori Philip Teir (35 v.) ensimmäisessä romaanissaan Talvisota – Avioliittoromaani. Ja kypsästi hän aihettaankin tarkastelee: 70-luvulla aikuistuneiden, hyvin koulutettujen ihmisten vakiintuneita latuja kulkevaa elämää ja avioliittoa. Kunnes sitten ei ollakaan niin vakiintuneita. Ikäkriisistäkö kaikki johtuu? Seuraavan polven parisuhteissa on enemmän muutoksia, enemmän sirpaleisuutta ja epävarmuutta, eivätkä työuratkaan ole elämänikäisiä. Tuli mieleeni, että tässä on ehkä suomenruotsalainen versio Paul Austerin Sunset Park’ista. Austerilla New York, Teirillä Helsinki, mutta Auster maalaa kyllä rohkeammin.
Philip Teir: Talvisota – Avioliittoromaani. Otava. 2013.
Joskus kaipaa klassikon ja kunnon sukuromaanin pariin. Aloitin lukea uudelleen Singerin suurta romaania Moskatin suku. Se on paljon muutakin sukuromaani, laaja kuvaus juutalaisuudesta loistavan kertojan kirjoittamana. Jukka Kemppinen, joka on suomentanut kirjan, sanoo vuonna 2010 blogisivullaan: ”Singerin tuotanto on valtava yleiskatsaus Euroopan juutalaisuuteen, etenkin puolalaiseen versioon, mutta muuhunkin. Se on myös valtava yleiskatsaus USA:n siirtolaisjuutalaisuuteen, kaikista yhteiskunnan kerroksista.” Ja vielä ”Vähällä paljon, pohjattoman syvää ja vihlovan dramaattista.” Singerin teksti on luettavaa, jopa viihteellistä, mutta hyvin koskettava kertoessaan juutalaisesta elämänmuodoista kuoleman varjossa. Mutta silti kirja jäi minulta kesken. Olisi vaatinut rauhallisempaa aikaa, ehkä lomamatkaa, että olisin keskittynyt pidempään tähän vuosia sitten lukemaani, hienoon kirjaan.
Isaac Bashevis Singer: Moskatin suku. Tammi, 1986 (1950)
Alice Munro onnistui sentään koukuttamaan minut taas kerran. Nuoruuden ystävässä on kymmenen kertomusta, monissa niistä kerrotaan avioliitoista kanadalaisissa syrjäkylissä. Kertomuksia miehistä, jotka käyttäytyvät kuin metsäläiset ja ovatkin sellaisia. Naiset vaikenevat, jotta heidän elämänsä karu arki pysyisi piilossa. Kirjassa on vinoja kuvia nuorten naisten kasvamisesta ja romansseistakin. Uskottomia voivat olla niin miehet kuin naisetkin, mutta pettämisestä kerrotaan älykkään oudosti – ei vain tavallisina onnettomuuksina. Sillä viaton ei ole yksikään.
Alice Munro: Nuoruuden ystävä. Tammi, 2015 (1990)
Pertti Lassila on herättänyt huomiota kauniilla kielellään. Hänen toinen romaaninsa Armain aika on todella kaunista kieltä, kesämökin rantakoivu on kaunis kuten ilmakin ja kaikki mikä ihmistä kesäisessä luonnossa ympäröi. Isä ja tytär ovat kokeneet sodan kauhuja ja menetyksiä ja heillä on raskaat muistonsa. Sukupolvien ketju jatkuu: minua innosti erityisesti tyttären lapsi. Kimmolle kaikki on uutta ja ainutkertaista, tätä Lassila kuvaa hienosti. Mutta alkaa ärsyttää, esimerkiksi sivulla 20 on yhdessä kappaleessa viisi joka-alkuista sivulausetta. Siis jossa, jonka, joka, jossa ja vielä uudelleen jossa. Yksitoikkoista maalailua. Samalla tavalla kuin pelkkien päälauseiden lukeminen on tylsää. Tarvitaan vaihtelevia lauseita. Lassila ei luota omaan päälauseeseensa, vaan lähes aina sen luomaa kuvaa pitää täydentää. Kauniisti kirjoittamisessa on hankaluutensa ja vaaransa.
Pertti Lassila: Armain aika. Teos, 2015
Palaan myöhemmin näihin lukemiini:
Anita Brookner: Perhe ja ystävät. Otava, 1987
Chimananda Nqozil Adichie: Huominen on liian kaukana. Otava, 2011
Jussi Valtonen: Siipien kantamat. Tammi, 2007
Alberto Moravia: Keskipäivän aave. Tammi, 1956.
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman. Avain, 2006.
Patty Smith: Ihan kakaroita. Siltala, 2014.
