Kun kirjoitan eräästä tapaamisesta pienessä kerrostaloasunnossa kantakaupungissa, pääsen pohtimaan, mikä erottaa kaupungin siitä mikä ei ole kaupunki.
Kyseessä oli asunto isossa kerrostalossa monien, kadun varressa sijaitsevien isojen kerrostalojen joukossa. Tämä osoittaa että kyseessä todella oli kaupunki. Tarkemmin ottaen kantakaupunki, tarkoitan, että olimme aivan Helsingin ytimessä, lähellä kaikkea: putiikkeja, tavarataloja, raitiovaunuja, toimistoja ja huvielämää.
Asuminen tässä asunnossa johtui henkilön elämäntilanteesta ja oli enemmän tai vähemmän tilapäistä. Pieni kerrostaloasunto on kaupungissa tavallista, niitä asuttavat opiskelijat, vain työn vuoksi kaupungissa olevat, yksin asuvat naiset jne.
”Kerrostalot ovat samassa linjassa, toinen toistensa vieressä. On säädetty, että niiden tulee olla suorassa linjassa. Jos ne eivät ole, niin ne rikkovat katulinjan. - - Kahden kerrostalonjoukon samansuuntaiset linjat määrittävät sen, mitä nimitetään kaduksi.” (Perec 1992.) Huomio on oleellinen.
Olimme siis tässä urbaanissa ympäristössä ja tilassa, jota luonnehti yksityisyys ja jopa intiimiys. Olimme kutsutut syömään ja viihtymään. Kyseessä ei ollut formaali illallinen – päinvastoin. Ei kokkausta eikä paljon kattaustakaan. Söimme alakerran italialaisputiikista ostettuja hienoja säilykkeitä. Kun yhä uusia lajikkeita ilmestyi pöytään, joku kuiskasi: ovatko nämä edelleen alkupaloja vai joko mennään pääruuassa. Ruokailukin lienee kaupunkilaistyylinen: uutta kokeileva, nopeasti tarjoiltu. Ruoka oli hyvää ja tunnelma lämmin, kunnes koitti aika poistua katulyhtyjen kelmeään valoon kylmään, mutta elävänä sykkivään kaupunkiin.
Toinen
”Maaseutua ei ole olemassa, se on illuusio” (Perec 1992). Mutta kyllä me olimme maalla, kun tuttavani oli muuttanut omakotitaloon ja kutsunut ystäviään sinne isolla joukolla. Oli tultava yksityisautoilla, ajettiin moottoritietä tunteja ja lopuksi hiekkatieltä pihaan. Asuiko ihmisiä lähellä? Ei ainakaan suorassa rivissä kadun varressa.
Ja kaikki oli niin kaunista, pelto- ja järvimaisema, leppoisa istuskelu verannalla, saunominen ja uiminen. Sää suosi, aurinko paistoi!
Perec kirjoittaa pitävänsä kaupungista, mutta myös maaseudusta. Hän kirjoittaa: ”Maaseudulla on mukavaa olla: siellä syödään maalaisleipää, siellä on helpompi hengittää - - siellä poltetaan tulta takassa, pelataan seurapelejä. On tunnustettava että siellä on usein väljempää kuin kaupungissa, ja melkein yhtä paljon mukavuuksia, ja toisinaan myös yhtä rauhaisaa.” Mutta eivät nämä asiat kuitenkaan merkitse, että kyseessä olisi jokin kaikenpuolinen erilaisuus. Näin me totesimme ja koimme, kun istuimme iltaa: pidämme kaupungista, mutta myös maaseudusta. Ja mikä illallinen, nyt ei otettu esiin säilykepurkkeja, vaan syötiin huolella ja taidolla valmistettuja herkkuruokia, jotka isäntäväki oli valmistanut.
P.S. Tekstini on kiitoksen velkaa Georges Perec’lle. Perec on ranskalainen kirjailija (1936–1982) , jonka teos Tiloja/Avaruuksia hahmottaa paikan ja tilan merkityksiä ja ilmenemiä erityisellä tavalla, mielikuvituksellisesti. Kirja ilmestyi 1974 ja suomeksi 1992 (suomennos Ville Keynäs). Myöhemmin Perec tuli Suomessa tutummaksi kirjallaan Elämä Käyttöohje (2006).