Rinnalla kulkee hymyn keveys
Vanhenemisesta ja vanhuudesta puhutaan paljon, mutta usein esiin tuodaan yksioikoinen kuva, jossa vanhuus ja vanhat ihmiset ovat ongelma tai jopa taakka. Erityisesti ”vanhoja vanhoja” (yli 80-vuotiaita) tarkastellaan yhtenäisenä ryhmänä ja palvelujen kohteena. Vanhuspalvelujen puutteet ansaitsevatkin julkisuuttaa. Julkisuuden logiikka on usein: negatiivinen uutinen on tärkeä. Samalla vahvistetaan ongelmakeskeistä kuvaa iäkkäistä ihmisistä, jotka ovat sairaita ja toimintakyvyltään heikkoja. Tieto on raskasta, siis tärkeää.
Toisenlainen näkökulma on ymmärtää, että jokainen ihminen vanhenee kuitenkin omalla tavallaan. Eikä ikääntyminen ole kielteinen asia - pitkää ikäähän me tavoittelemme. Ja me omalla tavallamme vanhenevat ihmiset tarvitsemme kaiken ikäisenä merkityksellisyyden tunnetta ja myönteisiä kokemuksia.
Helena Perhonen katsoo valokuvissaan vanhoja ihmisiä tästä toisesta näkökulmasta. Kuva muuttuu. Näemme hänen kuvissaan vanhoja ihmisiä, jotka haluavat jatkaa arkielämän käytäntöjä omien voimavarojensa mukaan. Mitä pitää tehdä, mitä pystytään ja mitä halutaan tehdä, se tehdään. Vaikka ikää on jo paljon, heissä hehkuu elämän monimuotoisuus, hymy ja tyytyväisyys. Ja samaan aikaan vanhuuden paino – olemuksen hauraus, kumara selkä, ryppyjen syvyys.
Kun katsomme valokuvaa hymyilevästä, vanhasta naisesta, voimme ymmärtää italialaisen kirjailijan Italo Calvinon ajatuksen, että elämässä raskaus vaatii rinnalleen keveyden. Pitkä elämä on sisältänyt raskaita asioita, omia tai kerrottuna kuultuja sotamuistoja, lama-aikoja itse tai lasten kokemina. Vaikeat muistot tai toimintakyvyn heikentyminen eivät ole heidän koko elämänsä, vaan siinä on mukana keveät valopilkut. Rinnalla kulkee hymyn keveys, voi haltioitua veteen pulahduksen tuomasta nautinnossa, kukkien hoidosta ja rollaattorista, joka auttaa kulkemaan sisällä ja ulkona, maalla ja kaupungissa.
Sirpa Andersson
Vanhuuden keveys ja paino
Helena Perhonen, valokuvat
Kameraseuran Galleria 2.10. - 31.10.2020
Jokainen ihminen kaipaa hyväksyvää katsetta. Vanhanakin ihminen voimaantuu ja nauttii hyväksyvän katseen kohteena olemisesta - siitä, että tulee vielä nähdyksi. Kamera voi olla tuo katse.
Olen kuvannut näyttelyyni kuutta vanhaa ihmistä omissa kodeissaan ja lähiympäristöissään. Kuvattavien ikä vaihtelee 85 vuodesta 98 vuoteen. Toisia heistä olen kuvannut usean vuoden ajan, joitakin olen tavannut vain kerran kun sovittuja kuvauksia piti korona-viruksen vuoksi perua.
Lähtökohtani kuvaamisessa oli, että kukin kuvattavista sai itse määritellä sen, miten häntä kuvataan, miten hän haluaa tulla nähdyksi.
Huomasin, että vanhukset pitivät kuvaamisesta. Kuvaushetket olivat heille henkisesti keveitä. Tämä heijastui siihen, miten he halusivat kuvissa olla. Vaikka sain kuviini yksinäisyyden surumielisyyttä niin paljon sain myös ilon ja lempeyden katseita ja itsellenikin tapaamiset tuottivat iloa.
Projektin edetessä ymmärsinkin, että kuvien lisäksi vähintään yhtä tärkeitä olivat kuvaustilanteet niin minulle kuin kuvattavillenikin.
Kuvillani haluan osallistua keskusteluun hyvästä vanhuudesta ja vanhuuden moni-ilmeisyydestä.
Valokuviini on kirjoittanut taustoittavan tekstin tutkija, VTT Sirpa Andersson, joka on iäkkäiden ihmisten elämää ja heidän arjessa selviytymistään. (sirpanipsu.blogspot.com)
Tämä on ensimmäinen yksityisnäyttelyni. Olen aiemmin osallistunut useisiin ryhmänäyttelyihin: Kameraseuran GP-10 kurssin päättönäyttelyihin Helsingissä (vuosina 2010 ja 2012) sekä Valokiila ryhmän yhteisnäyttelyihin Helsingissä, Espoossa, Kouvolassa, Keravalla ja Järvenpäässä (vuosina 2013 - 2019). Joulukuussa 2019 olin valokuvillani mukana tekstiilitaiteen näyttelyssä Forssassa.
Olen Kameraseuran jäsen sekä mukana kuuden valokuvaajan ryhmässä valokiila.com.
Kotisivuni: helena-perhonen.com