Koronavuoden 2020 kirjat

Vuosi 2021 on avannut näkymän, että rokote auttaa pääsemään tästä oudosta viruksesta. Elämä palautuisi normaalimmaksi - moni asia on muuttunut, mutta ei kaikki.

Koko viime vuoden olin levoton ja ahdistunutkin. Luin vähemmän kuin yleensä viime vuosina ja mieluummin ohuita kirjoja. Ulkoilu lisääntyi, mutta lukemista häiritsi keskittymisen vaikeus. Venäläinen kirjailija, kuusi vuotta minua vanhempi Ljudmila Ulitskaja sanoi haastattelussa ”Ei huvita lukea paksuja kirjojaa”. Ei minuakaan. Auttoi, kun aloin lukea enemmän lyhyitä kirjoja.

Pieni lukupiirini Kirjaryhmä toimi kuitenkin elinvoimaisesti. Kun niin moni asia oli suljettu tai kielletty, me kolme naista saatoimme sentään kokoontua. Parhaat keskustelut syntyivät kesällä, kun luimme paljon huomiota saaneen brittikirjailijan Rachel Cuskin kolmen kirjan kokonaisuuden. Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia. Keskustelu käytiin Hakasalmen kartanon pihalla. Päivä oli niin kuuma, että piti siirtyä puutarhapöydän äärestä lehtipuiden varjoon istumaan.

Itse pidin eniten ensimmäisestä. Ääriviivat tuntui helppolukuiselta, sujuvalta, jopa lörpöttelevältä. Cusk ei kirjoita isoista asioista, hänen tyylinsä sopii nykyaikaan. Mietin ’minä kertojaa’. ”Minämuodon valinta ei ole sama kuin kertojavalinta. Kertoja on kirjallinen konstruktio, jota pelkkä yksikön ensimmäinen ei tee.”(Anu Silfberg)

Ääriviivat: kirjoittaja -> kertojaminä (kirjoittajan luomus) -> kertojaminä kertoo heistä, jotka kertovat omista asioistaan -> kertojaminä vain vähän äänessä, hänen kommenttinsa vaikuttavat valmiilta, usein suorasukaisia ohjeilta. Kohtaamiset vaikuttavat sattumanvaraisilta. Myös Siirtymissä ja Kunniassa puheenaiheet ovat usein nykyaikaiset perhesuhteet, erityisesti avioerot, joihin kertoja myös samaistuu. Ympäristö, rappeutuva Ateena on Ääriviivoissa tärkeä tunnelman luoja.

Toinen erityisen hyvä keskustelu käytiin Kirjaryhmän tapaamisessa, kun aiheena oli Marquerite Duras. Luimme monia hänen kirjojansa, minä mm. Rakastaja, Lol. V. Steinin elämä, Kesäsade. Durasin lauseet ovat täysiä. Vivahteet ja tarkoitukset vaihtelevat ja läsnä on kokonainen mielentila. Aiheina hänellä usein intohimo, vihaa ja rakkautta. Kieli on kokeilevaa ja sen mystiset, tulevia tapahtumia aavistavat sävyt ovat minun makuuni. Kirjoissa näkyy Durasin nuoruus Viatnamissa.

Keskustelua täydensi, kun kirjastosta sitten löytyi elokuva Hiroshima rakastettuni, jonka katsoimme vuorotellen. Marquerite Duras’in käsikirjoituksen perustuva elokuva on vuodelta 1959. Olimme oikein innostuneita loistavasta Durasista.

***

Muita viime vuodelta erityisesti mieleen jääneitä kirjoja:

Ensin kaksi norjalaista kirjailijaa, joiden tuotantoa en ole lukenut aikaisemmin.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät (2020). Kirjassa tilanne on päällä, perinnönjako herättää eloon perhedraaman. Perheen kulissit yritetään säilyttää, mutta kulissien takana kyse ei ole vain rahasta vaan myös syyllisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta syvällisellä herkkyydellä kerrottuna.

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani (2019). Mies on jäänyt yksin, avioero etäännyttää hänet paitsi vaimosta myös lapsista. Kertoja ajelehtii paikasta toiseen ja muistelee liittoaan ja nuoruuttaan. Miehen alakulo, alkoholi ja Oslo ovat kertomuksessa pääosassa. Loistavat lauseet, joihin ihastuin, estivät kirjaa jäämästä aivan synkäksi. Joka sivulla voi melkein hymyillä tai naurahtaa mielihyvästä.

***

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (2019). Monika Fagerholm on loistava kirjailija, mutta kun luin hänen aikaisemman romaaninsa Lola ylösalaisin, ajattelin, että nyt tein oman hitausennätykseni lukemisessa. Niin hankalaa oli seurata tekstiä, joka oli pilkottu ja taas yhdistelty ja toistettu ihan hänen omaan, hienoon tyyliinsä. Kuka tappoi bambin? ei ole kieleltään niin vaikea, ja se on loistava, ajankohtainen kertomus. Taas ollaan pikkukaupungissa kuten monissa Fagerholmin kirjoissa. Paikan parempiosaiset aikuiset yrittävät häivyttää unohduksiin omien nuorten poikiensa tekemän joukkoraiskauksen. Tämä on teema, keskiössä ovat nuorten ihmisten elämä ja tunteet.

Ritva Hellsten: Raija (2020). Hellsten kirjoittaa siskostaan, kirjailija Raija Siekkisestä, joka kuoli tulipalossa vuonna 2004. Kirja ei ole elämänkerta vaan taitavasti kerrottu romaani. Se tuo lukijalle syvällisen kuvan, miten ankean lapsiperheen vaikutus hioo rankasti Raijan mielen ja hänen kirjoitustyylinsä. Siekkinen on Suomen paras novellisti – minun mielestäni ainakin ja asia tulee romaanissa hyvin kuvatuksi.

Patric Modiano: Olen hiukan innostunut ranskalaisesta Nobel-kirjailijasta Modianosta. Luin viime vuonna hänen pienoisromaaninsa Uinuvia Muistoja (2017). Hämärien puotien kujan (1979) luin vasta tänä vuonna. Kirjailija sijoittaa useat kertomuksensa saksalaismiehityksen ajan Ranskaan. Hän on kirjoittanut oikeastaan koko tuotantonsa unohtamisen ja muistamisen teemoista. Niinpä pariisitar toteaa luettuaan Uinuvia Muistoja. ”Pinnallinen. Siitä ei jäänyt mitään mieleen -- paitsi tunnelma.”

Pajtim Stalovci: Tiranan sydän (2016). En ole lukenut muita Stalovcin romaaneja, mutta aihetta varmaan olisi. Niin paljon pidin tästä. Kirja kertoo albanilaisten poikien ystävyydestä, vapauden kaipuusta ja rauhattomuudesta monia ongelmia omaavassa yhteiskunnassa ja valtiossa. Ymmärrykseni transseksuaalisuudesta kasvoi, ja toisaalta sain nauttia tunnelmasta, jossa lämpö, värit ja paikojen vaihtuminen olivat esillä melkein mystisesti.

Tervetuloa valokuvanäyttelyyn!

Ystäväni Helena Perhosen valokuvanäyttelyn tiedot julisteessa. Helena on paikalla monena päivänä. minä taas valvon näyttelyä sunnuntaina 25.10.

Rinnalla kulkee hymyn keveys

Vanhenemisesta ja vanhuudesta puhutaan paljon, mutta usein esiin tuodaan yksioikoinen kuva, jossa vanhuus ja vanhat ihmiset ovat ongelma tai jopa taakka. Erityisesti ”vanhoja vanhoja” (yli 80-vuotiaita) tarkastellaan yhtenäisenä ryhmänä ja palvelujen kohteena. Vanhuspalvelujen puutteet ansaitsevatkin julkisuuttaa. Julkisuuden logiikka on usein: negatiivinen uutinen on tärkeä. Samalla vahvistetaan ongelmakeskeistä kuvaa iäkkäistä ihmisistä, jotka ovat sairaita ja toimintakyvyltään heikkoja. Tieto on raskasta, siis tärkeää.

Toisenlainen näkökulma on ymmärtää, että jokainen ihminen vanhenee kuitenkin omalla tavallaan. Eikä ikääntyminen ole kielteinen asia - pitkää ikäähän me tavoittelemme. Ja me omalla tavallamme vanhenevat ihmiset tarvitsemme kaiken ikäisenä merkityksellisyyden tunnetta ja myönteisiä kokemuksia.

Helena Perhonen katsoo valokuvissaan vanhoja ihmisiä tästä toisesta näkökulmasta. Kuva muuttuu. Näemme hänen kuvissaan vanhoja ihmisiä, jotka haluavat jatkaa arkielämän käytäntöjä omien voimavarojensa mukaan. Mitä pitää tehdä, mitä pystytään ja mitä halutaan tehdä, se tehdään. Vaikka ikää on jo paljon, heissä hehkuu elämän monimuotoisuus, hymy ja tyytyväisyys. Ja samaan aikaan vanhuuden paino – olemuksen hauraus, kumara selkä, ryppyjen syvyys.

Kun katsomme valokuvaa hymyilevästä, vanhasta naisesta, voimme ymmärtää italialaisen kirjailijan Italo Calvinon ajatuksen, että elämässä raskaus vaatii rinnalleen keveyden. Pitkä elämä on sisältänyt raskaita asioita, omia tai kerrottuna kuultuja sotamuistoja, lama-aikoja itse tai lasten kokemina. Vaikeat muistot tai toimintakyvyn heikentyminen eivät ole heidän koko elämänsä, vaan siinä on mukana keveät valopilkut. Rinnalla kulkee hymyn keveys, voi haltioitua veteen pulahduksen tuomasta nautinnossa, kukkien hoidosta ja rollaattorista, joka auttaa kulkemaan sisällä ja ulkona, maalla ja kaupungissa.

Sirpa Andersson

Vanhuuden keveys ja paino

Helena Perhonen, valokuvat
Kameraseuran Galleria 2.10. - 31.10.2020

Jokainen ihminen kaipaa hyväksyvää katsetta. Vanhanakin ihminen voimaantuu ja nauttii hyväksyvän katseen kohteena olemisesta - siitä, että tulee vielä nähdyksi. Kamera voi olla tuo katse.

Olen kuvannut näyttelyyni kuutta vanhaa ihmistä omissa kodeissaan ja lähiympäristöissään. Kuvattavien ikä vaihtelee 85 vuodesta 98 vuoteen. Toisia heistä olen kuvannut usean vuoden ajan, joitakin olen tavannut vain kerran kun sovittuja kuvauksia piti korona-viruksen vuoksi perua.

Lähtökohtani kuvaamisessa oli, että kukin kuvattavista sai itse määritellä sen, miten häntä kuvataan, miten hän haluaa tulla nähdyksi.

Huomasin, että vanhukset pitivät kuvaamisesta. Kuvaushetket olivat heille henkisesti keveitä. Tämä heijastui siihen, miten he halusivat kuvissa olla. Vaikka sain kuviini yksinäisyyden surumielisyyttä niin paljon sain myös ilon ja lempeyden katseita ja itsellenikin tapaamiset tuottivat iloa.

Projektin edetessä ymmärsinkin, että kuvien lisäksi vähintään yhtä tärkeitä olivat kuvaustilanteet niin minulle kuin kuvattavillenikin.

Kuvillani haluan osallistua keskusteluun hyvästä vanhuudesta ja vanhuuden moni-ilmeisyydestä.

Valokuviini on kirjoittanut taustoittavan tekstin tutkija, VTT Sirpa Andersson, joka on iäkkäiden ihmisten elämää ja heidän arjessa selviytymistään. (sirpanipsu.blogspot.com)

Tämä on ensimmäinen yksityisnäyttelyni. Olen aiemmin osallistunut useisiin ryhmänäyttelyihin: Kameraseuran GP-10 kurssin päättönäyttelyihin Helsingissä (vuosina 2010 ja 2012) sekä Valokiila ryhmän yhteisnäyttelyihin Helsingissä, Espoossa, Kouvolassa, Keravalla ja Järvenpäässä (vuosina 2013 - 2019). Joulukuussa 2019 olin valokuvillani mukana tekstiilitaiteen näyttelyssä Forssassa.

Olen Kameraseuran jäsen sekä mukana kuuden valokuvaajan ryhmässä valokiila.com.

Kotisivuni: helena-perhonen.com

Yli 70-vuotiaat

”Koronavirustilanne on tällä hetkellä niin hyvä, että myös pitkään kotikaranteenissa olleet yli 70-vuotiaat voivat käydä ulkoilemassa, kunhan sen tekee varovasti, selkeitä turvavälejä ja kaikkia annettuja hygieniasääntöjä tarkasti noudattaen.”

Näin kirjoitetaan lehdessä 26.5. Kyllä suututtaa. Lehdessä haastatellaan johtajaylilääkäriä, mutta ylläolevaa lausetta ei kirjoiteta hänen sanomakseen. Päättelen, että sen täytyy olla toimittajan päässä syntynyt myöhäisherännäisyyden osoitus. Onhan jo viikkoja ymmärretty, ettei korona-virushysterian  alkuohjeistus mennyt aivan nappiin. Ja useimmat yli 70-vuotiaat terveet ja hyvinvoivat ihmiset ovat koko korona-ajan käyneet ulkoilemassa, lenkkeilemässä ja luonnossa kulkemassa. Eihän tätä muuten kestä. Lihakset surkastuvat, hermot kiristyvät ja mieli masentuu, jos ei tee näin.

Siis ei ikäihmisiä ole missään vaiheessa määrätty olemaan sisällä kotona! Vaikka on voitu kuulla ja lukea komentoja ”pitää pysyä kotona”, niin yli 70-vuotiaskin päättää itse. Ymmärrettävää on, että suositus välttää sosiaalisia kontakteja tai  rajata ne vähiin ja ulkotiloissa tapahtuvaksi, on hyväksyttävissä oleva. Olotila korona-aikana on outo, ihan kuin olisi itse toipilas ja odottaisi jonkunlaista toipumista.

Viime vuoden puolella, kun ei korona vielä ollut meitä selkeästi luokitellut vanhuksiksi, keskustelimme muutamien Porin tipulan tyttöjen (yo. 1968) kanssa, miltä tuntuu, kun täyttää 70 vuotta. Sillä kyllä se tuntuu. Yksi meistä totesi, ettei hänen vanhemmistaan kumpikaan ollut elänyt niin pitkään. Joku kertoi mieleen jo tulleen, ehtiikö nähdä lapsenlasten kasvavan aikuisiksi. Ja nimitykset puhuttivat, kuten aina. Tuntui edelleen, ettei mikään kelpaa kaikille pitkältäkään listalta ehdotuksia. Ei vanhus, seniori, iäkäs, ei edes kronologisesti ansioitunut. Eikä ammatiksi oikein sulateta eläkeläinen-vaihtoehtoa. 

Toisaalta naureskelimme sille, että useampi meistä oli saanut omakantaan lääkärissä käynnin jälkeen yhden sanan virkkeen. ASIALLINEN. Kysyin tutulta lääkäriltä, joka totesi asiasta: "Asiallinen, orientoitunut aikaan ja paikkaan" on hyvin tavanomainen dokumentaatio siitä, että potilaalla ei ole (tälläkään kertaa) keskustelussa esiin tulevaa kognitiivista häiriötä. Tämä on toki hieman ongelmallinen, sillä se sanoo samalla, että jostain syystä on tarpeen ottaa asiaan kantaa, ja se jokin syy voi olla potilaan ikä. Ei potilaita niputeta yhdeksi kokonaisuudeksi, vaan juuri dokumentoidaan, että eri potilailla on erilainen nykytilanne.” Vastaus on hyvä - näinhän se on, että muistisairaudet lisääntyvät iän myötä, mutta siinäkin pätee se, että sairautta ei kohdata yhtenäisenä ryhmänä.

Mutta löytyipä positiivinen huomio. Kun 70-vuotiaiden pitää uusia ajokortti, se käy pelkällä nettitilauksella ilman lääkärintodistusta muistitesteineen. Vieläpä todella hyvin toimivalla sovelluksella. Toisin oli vielä vuonna 2018. Nyt ajokortin uusijana 70-vuotiaan omaan arvioon luotetaan.

Muuten, oma mielipiteeni on, ettei vanhuspalvelulakia olisi oikeastaan tarvinnut laatia ollenkaan, sillä terveydenhuollon ja sosiaalihuollon lainsäädäntö kattaa kaikenikäiset ihmiset.  Esimerkiksi muistisairaiden tulee saada hoitoa, vaikkei vielä osata parantaa. Ei lailla voitu estää viime vuonna koettua hoivakriisiä. Laki ei auttanut, kun ahneet terveysjätit tekivät voittoja huonolla hoidon laadulla, ja voittivat kilpailutuksia, kun kunnat katsoivat vain hintaa. Kuntien ylläpitämät tehostetun palveluasumisen yksiköt eivät nekään saaneet aina puhtaita papereita. Rahasta oli sielläkin puutetta, ja asenne työhön ei ehkä ole ollut oikea.

This is not me. Sirpa A. 2020.

Vaivattomat häät

”Nykyisenä aikana sukulaiset erkaantuvat valitettavan nopeasti toisistaan, vieläpä eivät edes tapaa heitä koskaan.”

Näin kirjoitti sukulaismies Munkkiniemestä äidilleni isäni kuolinvuonna lähes 66 vuotta sitten. Kirjeessä hän esitti myöhästyneet surunvalittelunsa ja kertoi suunnittelevansa käyntiä Porissa tapaamassa perhettämme.

Voidaan siis todeta ”ei mitään uutta auringon alla” – tässäkin asiassa. Nykyisin sanotaan, ettei sukulaisia tavata kuin hautajaisissa. Kaivataan enemmän yhteisöllisyyttä, mutta eletään privaatissa, monet yksin.

Muistan, kun lapseni kastettiin Porin seurakuntasalissa yhteiskasteessa. Samalla kertaa aikakin kuusi lasta. Minusta se oli hienoa yhteisöllisyyttä, paikalla tietenkin vauvojen vanhemmat ja perheiden muita lapsia, kummit ja monia isovanhempia. Kyselin seurakunnasta, milloin tämä tapa loppui. Sain tietää, että 60-luvulla kysyntää yhteiskasteelle oli, mutta hiipui sitten 70-luvulla. Aika lailla samoihin aikoihin, kun syntyneiden lasten määrä alkoi nopeasti vähentyä.

Muistan yhteiskasteen lämpimänä yhdessäolon tapahtumana ja oli siinä aika lailla hengellisyyttäkin: Antakaa lasten tulla…

Tämä muisto tuli mieleeni, kun seurakunnissa 2010-luvulla aloitettiin viettää ’helposti naimisiin’ tilaisuuksia. silloin kirkossa tai kappelissa vihitään useita pariskuntia peräjälkeen. Vihkimisiä saatetaan näin tehdä vaikkapa myöhään yöhön asti. Tästä tavasta on tullut suosittu vaihtoehto suurille, kaikessa täydellisyyteen pyrkiville ”stressihäille”. Minusta näissä vaivattomissa häissä on myös jotain yhteisöllisyyttä. Parit tulevat paikalle yhteisissä aikeissa ja kokevat yhteyttä ”kohtalotovereihin”.

Mietin, voisiko yhteiskaste toimia nykyäänkin. Kastejuhla yhteiskasteena ja seurakunnan tarjoamin kahvein. Voisiko tämä lisätä ja ylläpitää kasteen suosiota ja tuoda näin uusia jäseniä kirkkoon. Syntyvyyttä tämän en kuitenkaan arvele lisäävän. Mutta ehkä yhteisöllisyyttä kuitenkin.

Lisää kirkollisia harrasteita: Olen ollut mukana ystäväni Helena Perhosen kanssa tutustumassa alttaritauluihin kolmella suunnalla. Vantaalla, Porissa ja Tampereella, ja lisää matkoja on tulossa, kunhan valo lisääntyy kevään myötä. Helena valokuvaa ja yhteisin ponnistuksin suunnittelemme näyttelyä, artikkelia tai mitä saammekaan aikaan. Valmista voisi olla vuonna 2021.

Näkökulmamme alttaritauluihin on henkilökohtaisissa kokemuksissa ja tunnelmissa – ja myös kotimaanmatkailussa.

Helenan valokuviin ja näyttelyihin voit tutustua sivuilla https://helena-perhonen.com/

Porissa ja Herttoniemessä

Pori mainitaan rannikkokaupunkina, mutta itseasiassa meri ei vaikuta kaupungissa. Hyvin tunnettuihin Yyterin hiekkarannoille, pittoreskiin Reposaareen tai Mäntyluodon rahtisatamaan on yli 20 kilometriä Porin keskustasta. Poria hallitsee Kokemäenjoki.

Kävin tuossa lapsuuteni kaupungissa pari viikkoa sitten. Sateinen lokakuu oli päättymässä ja tarjosi loppuun muutamia aurinkoisia päiviä, joista yksi osui minun visiittiini. Kuljin joen vanhimman sillan yli kaupungin keskustasta pohjoiseen ohi vanhan, komean puuvillatehtaan (nykyisin yliopistokeskus) katsomaan, millainen on siihen liitetty ja aika onnistuneeksi mainittu, uudehko kauppakeskus Puuvilla.

Silta lähtee läheltä arvostettua, uusgoottilaista Keski-Porin kirkkoa. Silloin kun minä vielä asuin Porissa, ei kukaan puhunut Kivi-Porista. Niin on nyt nimetty 1800-luvun jälkipuolella rakennetut kirkko ja kivitalojen rantakorttelit. Sillan metallirakenteessa näkyy edelleen alkuperäiset, suuret niitit. Rakennusvuosi on 1926 ja siltamaksun periminen päättyi 1945.

Joki virtaa sillan kohtaa leveäni ja aurinko sai veden näyttämään kirkkaalta ja siniseltä. Keltaisen ja punaisen sävyt värjäsivät rannan lehtipuiden syysloiston. Kun katselin sillalta, näin kirkon, Kirjurinluodon, joesta haarautuvan juovan,  vanhan puuvillatehtaan rakennukset, uudemmat sillat, taidemuseon. Maisema oli kaunein mahdollinen minun nostalgisia ajatuksiani kehystämään.

Helsingissä riittää kauppakeskuksia, niitä on jo liiaksikin. Kaikissa voi ostaa sen mitä tarvitsee, ja kaikkea muutakin. Suosikkejani ovat ITIS ja Kamppi. ITIKSEN lähellä on hyvä kirjasto ja sinne on hyvä pyöräilymatka. Kamppi taas on ydinkeskustasta, jossa metroasemalta on lyhyt matka kaikkeen, vaikkapa museoihin ja Oodiin. Redi oli jäädä aivan vieraaksi, mutta sitten huomasin, että sinne vasta onkin mukava pyöräillä Herttoniemestä merimaisemassa. Kesäkautena siis.

Odotan kotikulmilleni ensi vuonna valmistuvan Megahertsin laajennuksen tuovan käyttööni uuden kirjaston. Toivottavasti hyvät tilat eikä aivan suppea palvelu. Siellä voi sitten ensi vuonna kokoontua lukupiirinikin eli kolmen naisen Kirjaryhmä. Tältä vuodelta jää mieleeni erityisesti maaliskuun tapaaminen, jolloin aiheena oli Anton Tsehovin ja Raija Siekkisen novellit.

Kun on luettu Tsehovia – esim. Vaimoni, Elämäni ja Nainen ja sylikoira -novellit - ja jos sitten lukee Siekkisen Pyhä Abrosius -novellin hänen Novellit -kokoelmastaan ja siihen päälle vielä Hannu Mäkelän kirjan Valo - Kertomus rakkaudesta, niin saa sattumanvaraisen mutta monipuolisen kuvan venäläisyydestä vai sanoisinko "venäläisestä kansanluonteesta". Varakkaiden elämä on tyhjäntoimittamista ja köyhien osa lohduton.