Koronavuoden 2020 kirjat

Vuosi 2021 on avannut näkymän, että rokote auttaa pääsemään tästä oudosta viruksesta. Elämä palautuisi normaalimmaksi - moni asia on muuttunut, mutta ei kaikki.

Koko viime vuoden olin levoton ja ahdistunutkin. Luin vähemmän kuin yleensä viime vuosina ja mieluummin ohuita kirjoja. Ulkoilu lisääntyi, mutta lukemista häiritsi keskittymisen vaikeus. Venäläinen kirjailija, kuusi vuotta minua vanhempi Ljudmila Ulitskaja sanoi haastattelussa ”Ei huvita lukea paksuja kirjojaa”. Ei minuakaan. Auttoi, kun aloin lukea enemmän lyhyitä kirjoja.

Pieni lukupiirini Kirjaryhmä toimi kuitenkin elinvoimaisesti. Kun niin moni asia oli suljettu tai kielletty, me kolme naista saatoimme sentään kokoontua. Parhaat keskustelut syntyivät kesällä, kun luimme paljon huomiota saaneen brittikirjailijan Rachel Cuskin kolmen kirjan kokonaisuuden. Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia. Keskustelu käytiin Hakasalmen kartanon pihalla. Päivä oli niin kuuma, että piti siirtyä puutarhapöydän äärestä lehtipuiden varjoon istumaan.

Itse pidin eniten ensimmäisestä. Ääriviivat tuntui helppolukuiselta, sujuvalta, jopa lörpöttelevältä. Cusk ei kirjoita isoista asioista, hänen tyylinsä sopii nykyaikaan. Mietin ’minä kertojaa’. ”Minämuodon valinta ei ole sama kuin kertojavalinta. Kertoja on kirjallinen konstruktio, jota pelkkä yksikön ensimmäinen ei tee.”(Anu Silfberg)

Ääriviivat: kirjoittaja -> kertojaminä (kirjoittajan luomus) -> kertojaminä kertoo heistä, jotka kertovat omista asioistaan -> kertojaminä vain vähän äänessä, hänen kommenttinsa vaikuttavat valmiilta, usein suorasukaisia ohjeilta. Kohtaamiset vaikuttavat sattumanvaraisilta. Myös Siirtymissä ja Kunniassa puheenaiheet ovat usein nykyaikaiset perhesuhteet, erityisesti avioerot, joihin kertoja myös samaistuu. Ympäristö, rappeutuva Ateena on Ääriviivoissa tärkeä tunnelman luoja.

Toinen erityisen hyvä keskustelu käytiin Kirjaryhmän tapaamisessa, kun aiheena oli Marquerite Duras. Luimme monia hänen kirjojansa, minä mm. Rakastaja, Lol. V. Steinin elämä, Kesäsade. Durasin lauseet ovat täysiä. Vivahteet ja tarkoitukset vaihtelevat ja läsnä on kokonainen mielentila. Aiheina hänellä usein intohimo, vihaa ja rakkautta. Kieli on kokeilevaa ja sen mystiset, tulevia tapahtumia aavistavat sävyt ovat minun makuuni. Kirjoissa näkyy Durasin nuoruus Viatnamissa.

Keskustelua täydensi, kun kirjastosta sitten löytyi elokuva Hiroshima rakastettuni, jonka katsoimme vuorotellen. Marquerite Duras’in käsikirjoituksen perustuva elokuva on vuodelta 1959. Olimme oikein innostuneita loistavasta Durasista.

***

Muita viime vuodelta erityisesti mieleen jääneitä kirjoja:

Ensin kaksi norjalaista kirjailijaa, joiden tuotantoa en ole lukenut aikaisemmin.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät (2020). Kirjassa tilanne on päällä, perinnönjako herättää eloon perhedraaman. Perheen kulissit yritetään säilyttää, mutta kulissien takana kyse ei ole vain rahasta vaan myös syyllisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta syvällisellä herkkyydellä kerrottuna.

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani (2019). Mies on jäänyt yksin, avioero etäännyttää hänet paitsi vaimosta myös lapsista. Kertoja ajelehtii paikasta toiseen ja muistelee liittoaan ja nuoruuttaan. Miehen alakulo, alkoholi ja Oslo ovat kertomuksessa pääosassa. Loistavat lauseet, joihin ihastuin, estivät kirjaa jäämästä aivan synkäksi. Joka sivulla voi melkein hymyillä tai naurahtaa mielihyvästä.

***

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (2019). Monika Fagerholm on loistava kirjailija, mutta kun luin hänen aikaisemman romaaninsa Lola ylösalaisin, ajattelin, että nyt tein oman hitausennätykseni lukemisessa. Niin hankalaa oli seurata tekstiä, joka oli pilkottu ja taas yhdistelty ja toistettu ihan hänen omaan, hienoon tyyliinsä. Kuka tappoi bambin? ei ole kieleltään niin vaikea, ja se on loistava, ajankohtainen kertomus. Taas ollaan pikkukaupungissa kuten monissa Fagerholmin kirjoissa. Paikan parempiosaiset aikuiset yrittävät häivyttää unohduksiin omien nuorten poikiensa tekemän joukkoraiskauksen. Tämä on teema, keskiössä ovat nuorten ihmisten elämä ja tunteet.

Ritva Hellsten: Raija (2020). Hellsten kirjoittaa siskostaan, kirjailija Raija Siekkisestä, joka kuoli tulipalossa vuonna 2004. Kirja ei ole elämänkerta vaan taitavasti kerrottu romaani. Se tuo lukijalle syvällisen kuvan, miten ankean lapsiperheen vaikutus hioo rankasti Raijan mielen ja hänen kirjoitustyylinsä. Siekkinen on Suomen paras novellisti – minun mielestäni ainakin ja asia tulee romaanissa hyvin kuvatuksi.

Patric Modiano: Olen hiukan innostunut ranskalaisesta Nobel-kirjailijasta Modianosta. Luin viime vuonna hänen pienoisromaaninsa Uinuvia Muistoja (2017). Hämärien puotien kujan (1979) luin vasta tänä vuonna. Kirjailija sijoittaa useat kertomuksensa saksalaismiehityksen ajan Ranskaan. Hän on kirjoittanut oikeastaan koko tuotantonsa unohtamisen ja muistamisen teemoista. Niinpä pariisitar toteaa luettuaan Uinuvia Muistoja. ”Pinnallinen. Siitä ei jäänyt mitään mieleen -- paitsi tunnelma.”

Pajtim Stalovci: Tiranan sydän (2016). En ole lukenut muita Stalovcin romaaneja, mutta aihetta varmaan olisi. Niin paljon pidin tästä. Kirja kertoo albanilaisten poikien ystävyydestä, vapauden kaipuusta ja rauhattomuudesta monia ongelmia omaavassa yhteiskunnassa ja valtiossa. Ymmärrykseni transseksuaalisuudesta kasvoi, ja toisaalta sain nauttia tunnelmasta, jossa lämpö, värit ja paikojen vaihtuminen olivat esillä melkein mystisesti.

Porissa ja Herttoniemessä

Pori mainitaan rannikkokaupunkina, mutta itseasiassa meri ei vaikuta kaupungissa. Hyvin tunnettuihin Yyterin hiekkarannoille, pittoreskiin Reposaareen tai Mäntyluodon rahtisatamaan on yli 20 kilometriä Porin keskustasta. Poria hallitsee Kokemäenjoki.

Kävin tuossa lapsuuteni kaupungissa pari viikkoa sitten. Sateinen lokakuu oli päättymässä ja tarjosi loppuun muutamia aurinkoisia päiviä, joista yksi osui minun visiittiini. Kuljin joen vanhimman sillan yli kaupungin keskustasta pohjoiseen ohi vanhan, komean puuvillatehtaan (nykyisin yliopistokeskus) katsomaan, millainen on siihen liitetty ja aika onnistuneeksi mainittu, uudehko kauppakeskus Puuvilla.

Silta lähtee läheltä arvostettua, uusgoottilaista Keski-Porin kirkkoa. Silloin kun minä vielä asuin Porissa, ei kukaan puhunut Kivi-Porista. Niin on nyt nimetty 1800-luvun jälkipuolella rakennetut kirkko ja kivitalojen rantakorttelit. Sillan metallirakenteessa näkyy edelleen alkuperäiset, suuret niitit. Rakennusvuosi on 1926 ja siltamaksun periminen päättyi 1945.

Joki virtaa sillan kohtaa leveäni ja aurinko sai veden näyttämään kirkkaalta ja siniseltä. Keltaisen ja punaisen sävyt värjäsivät rannan lehtipuiden syysloiston. Kun katselin sillalta, näin kirkon, Kirjurinluodon, joesta haarautuvan juovan,  vanhan puuvillatehtaan rakennukset, uudemmat sillat, taidemuseon. Maisema oli kaunein mahdollinen minun nostalgisia ajatuksiani kehystämään.

Helsingissä riittää kauppakeskuksia, niitä on jo liiaksikin. Kaikissa voi ostaa sen mitä tarvitsee, ja kaikkea muutakin. Suosikkejani ovat ITIS ja Kamppi. ITIKSEN lähellä on hyvä kirjasto ja sinne on hyvä pyöräilymatka. Kamppi taas on ydinkeskustasta, jossa metroasemalta on lyhyt matka kaikkeen, vaikkapa museoihin ja Oodiin. Redi oli jäädä aivan vieraaksi, mutta sitten huomasin, että sinne vasta onkin mukava pyöräillä Herttoniemestä merimaisemassa. Kesäkautena siis.

Odotan kotikulmilleni ensi vuonna valmistuvan Megahertsin laajennuksen tuovan käyttööni uuden kirjaston. Toivottavasti hyvät tilat eikä aivan suppea palvelu. Siellä voi sitten ensi vuonna kokoontua lukupiirinikin eli kolmen naisen Kirjaryhmä. Tältä vuodelta jää mieleeni erityisesti maaliskuun tapaaminen, jolloin aiheena oli Anton Tsehovin ja Raija Siekkisen novellit.

Kun on luettu Tsehovia – esim. Vaimoni, Elämäni ja Nainen ja sylikoira -novellit - ja jos sitten lukee Siekkisen Pyhä Abrosius -novellin hänen Novellit -kokoelmastaan ja siihen päälle vielä Hannu Mäkelän kirjan Valo - Kertomus rakkaudesta, niin saa sattumanvaraisen mutta monipuolisen kuvan venäläisyydestä vai sanoisinko "venäläisestä kansanluonteesta". Varakkaiden elämä on tyhjäntoimittamista ja köyhien osa lohduton.

Kaunokirjallisia leikkauksia - Mitä on koti ja asuminen?

”Kaikki elintoiminnoille välttämätön sekä suurin osa sosiaalisista tarpeista voidaan vaivatta tyydyttää kansainvälisen lentokentän puitteissa: siellä on pehmeitä nojatuoleja ja penkkejä, jotka eivät ole liian epämukavia, usein jopa lepohuoneita, joissa transitmatkustajat voivat torkahtaa; siellä on käymälöitä; peseytymishuoneita, jalkahoitoa, sairaanhoitajia, hierojia…” kirjoittaa Georges Perec kirjassaan Tiloja / Avaruuksia vuonna 1974. Teksti jatkuu pitkänä luettelona palveluita - ravintoloita, baareja ja kahviloita- - elintarvikemyymälöitä, elokuvateattereita, postitoimistoja, pankkeja – joitakin mainitakseni. Nyt vuonna 2019 moni luetelluista asioista hoituisi älypuhelimilla ja elämä lentoasemalla olisi entistä helpompi toteuttaa.

Perec toteaa kuitenkin, että hanke olisi mielenkiintoinen vain eksoottisuudessaan, tottumusten ja rytmien muuttumisena, pieninä epämukavuuksina ja sopeutumisvaikeuksina. Pian se kävisi pitkäveteiseksi, liian helpoksi. Enkä osaa kuvitellakaan, miten tämä lentokenttien asukas (mies) toivoisi asuvansa vanhana.

Muodin suuri nimi Coco Chanel asui 30 vuotta hotelli Ritzissä Pariisissa. Hän oli silloin vanha nainen ja yksinäinen, mutta hyvin rikas. Silloin voi valita asumismuotonsa, eikä oma huoneisto hotellissa ole sen kummempaa kuin jokin muukaan asunto. Chanel myös kuoli tässä hotellissa. Ajattelen, että hän oli tyytyväinen asumisoloihinsa ja yksinäisyyttä aiheutti ehkä erityisesti se, ettei enää voinut olla muotitalonsa palvottuna johtajana ja koko Pariisin – koko maailman - huomion kohteena. Ja ehkä hän koki kuoleman pelkoa.

Perecin ”teoreettinen malli” tai Chanelin erityisihmisen ratkaisu eivät tuo oikeastaan mitään lisää kodin merkityksen pohtimiseen. Koti on jotain erityistä, se on enemmän kuin asunto.  Kaikissa asunnoissa on kysymys tiloista (pohjaratkaisu, huonekorkeus, ikkunoiden ja ovien koot ja sijainnit), valosta ja erilaisista pinnoista. Pohjaratkaisu, hyvät materiaalit ja tehokas valaistus luovat mukavuudelle ja hyvinvoinnille perustan. Kun asukas on iäkäs henkilö, jonka toimintakyky on ehkä jo heikentynyt, nämä asiat tulevat ratkaiseviksi. Turvallisuus ja esteettömyys korostuvat, kun näkö, kuulo ja liikkuminen eivät ole enää ennallaan. Ne ja asuntoon pääsy ovat keskeisiä siinä, miten asukas selviytyy kotonaan.

Koti on jotain kaikille tarpeellista, se ei ole sairaala, vankila, sisäoppilaitos, mutta se voi olla huone palvelutalossa. Se on, vaikka pienikin, mutta siinä on omia esineitä, ehkä muistojakin ja ainakin jonkin verran oikeutta päättää itse. Usein kodin tutkimus on lähellä perhetutkimusta. Koti on suojassa ja turvassa julkisuuden katseelta. Koti voi olla silloin perheenjäsenten välinen suhde, tuttuus tai familiaarisuuden side vieraan vastakohtana. Vanhuudessa koti on yhtä tärkeä kuin se lapsiperhevaiheen muistojen koti.

Paul Austerille koti merkitsee myös turvallisuutta. Kun hän joutui perheineen muuttamaan pois vuokra-asunnosta, hän halusi muuttaa omistusasuntoon asunto-osakeyhtiössä. Asunto kuuluisi perheelle ja niin ollen suojelisi heitä toisten ihmisten oikuilta. Ja lopulta, muutettuaan elämässään 20 kertaa, hän elää ihannekodissaan. Talvipäiväkirjassa (2012) kirjailija kirjoittaa itsestään: ”Täällä sinä elät, ja täällä sinä haluat jatkaa elämääsi, kunnes et jaksa enää kävellä rappusia ylös ja alas. Tai ei, enemmänkin: kunnes sinut kannetaan ulos ja lasketaan hautaan. ”

Pia Ingström kysyy kirjassaan Tunteilla on tilansa ”Onko jossain sellainen mallivanhus, joka on ajoissa muuttanut sopivaan asumismuotoon ja ottanut mukaansa vain välttämättömimmän? –  Pääsiäisenä hän panee pikku laitoshuoneessa pöydän koristeeksi liinan, jonka hän on virkannut 60 vuotta sitten ja kuluneen pääsiäiskoristeen, jonka hän on saanut sukulaislapselta – Sellaiselta näyttää vanhenemisen ihannekuva” toteaa Ingström ja jatkaa: ”Voihan sellainen olla tottakin.”

Nyt käytävässä skandaalien sävyttämässä keskustelussa ikäihmisten hoiva-asumisesta ei kannata hukata vanhallekin ihmiselle tärkeää valinnan mahdollisuutta oman elämänympäristönsä suhteen.

Keittiö-hurmos

”Keittiö on minulle maailman rakkain paikka. Keittiö, missä tahansa ja millainen tahansa, kunhan se on keittiö, kunhan siellä voi laittaa ruokaa, kaikki on hyvin. Jos mahdollista käytännöllinen ja käytössä koeteltu. Kuivia, puhtaita pyyheliinoja, valkeita kaakeleita. – Minä ja keittiö, muuta ei ole jäljellä.-- Kun olen hyvin väsynyt, mieleeni ajelehtii kaikenlaisia ajatuksia. Niin että kun kuolema joskus tulee, toivoisin kohtaavani sen keittiössä. Haluan katsoa sitä pelottomasti silmästä silmään, yksin kylmässä keittiössä tai toisten seurassa lämpimässä, kunhan vain keittiössä.”

Näin kertoo nuori nainen japanilaisessa romaanissa Kitchen (Yosimoto 1995). Hän valittaa nukkumisen vaikeutta sen jälkeen, kun hän on menettänyt lyhyessä ajassa molemmat vanhempansa ja isoäitinsä. ”Säpsähdin ajan kulumista: olin syntymästäni saakka asunut ja varttunut näissä huoneissa. Nyt olin täällä yksin.” – Suruissaan hän sijasi patjan hiljaiseen keittiöön. ”Jääkaapin hurina varjeli minua yksinäisiltä ajatuksilta. Pitkä yö kului kutakuinkin rauhallisesti ja aamu saapui.”

Ikkunoita ja japanilaista estetiikkaa

Kirja kertoo pariskunnasta ja kissoista, mutta minua kiinnosta asunnon kuvaus.

”Joki on merkittävä lukuisien kohtaloa kuvaavien metaforien joukossa. Virrasta ei koskaan tiedä, milloin se tulvii.

Asumus oli rapatun muurin ja lankkuaidan ympäröimän ison asuintalon piharakennus: yhdistetty keittiö-ruokasalimme asettui Salamakujan ensimmäiseen suoraan kulmaan. Lännenpuoleinen ikkuna, tiskialtaan kohdalla olevasta ikkunasta häämöttää päätalon altaan luona oleva ikkuna. Vastakkaisesta, ruokasalista itään avautuvasta ikkunasta puolestaan näkyivät kadunkulmasta kääntyvien ihmisten päät.

Piharakennuksen sisällä etelään päin mentäessä oli kahden tataamin (90 x 200 cm) sisäeteinen, jossa oikealle jäi huurrelasinen ristikko-ovi, vasemmalle puolestaan komeron liuku-ovi. Seuraavaksi tulija saapui kuuden tatamin kokoiseen japanilaistyyliseen tatamihuoneeseen. Sisään astuttaessa etuoikealla oli tokonoma-alkovi, komeron viedessä loput samasta seinästä. Itäpuolella oli paperista sermiä muistuttava lasinen liukuovi, josta näkyi muurin ylitse Salamakujan toisesta kulmasta kääntyvän ihmisen selkä. Tatamihuoneen jälkeen oli alle kuuden tatamin kokoinen lautalattiainen huone, joka avautui etelässä pyykkien kuivauspaikalle. Rakennuksessa oli paljon ikkunoita. Lautalattian kohdalla läntiseen seinään oli avattu pyöreä ikkuna, jonka bamburistikossa kiemurteli villiviini. Ikkunasta päätellen asumuksemme oli saatettu rakentaa alun perin paitsi teehuoneeksi myös kuun katselua varten.

…siirryimme sitten etelänpuolen ikkunoiden luona vierekkäin olevien työpöytiemme ääreen paneutuen kumpikin omaan vaatimattomaan työhömme. Puoliyö koitti ennen kuin huomasimmekaan. …Vilkaisimme vaimoni kanssa samaan suuntaan ja näimme, miten täydellisen pyöreältä vaikuttava kuu virtasi sisään paksuna valkoisena uomana, tulvien halki koko nelimetrisen lasiräystään.”

Minun asunnossani on kaksi ikkunaa, molemmat katsovat samaan suuntaan. Hiukan rajallista - voisi olla kiinnostavampaakin. Ajattelen kuitenkin asuvani tässä elämäni loppuun.

Kirjallisuus:
Paul Auster: Talvipäiväkirja, 2012 
Pia Ingström: Tunteilla on tilansa, 2014
Georges Perec: Tiloja / Avaruuksia, 1992 (1974)
Takashi Hiraide: Kissavieras,  2016
Banana Yosimoto. Kitchen. 1995

Miehiä ja naisia 2

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia. Tammi, 2016 

Haruki Murakami on viisi vuotta nuorempi kuin Richard Ford, josta kirjoitin edellisessä blogissani. Ford on amerikkalainen, hyvin selkeästi. Murakami taas on kasvanut aikuiseksi Japanissa, mutta muuttanut sittemmin Amerikkaan. Kulttuuriero heidän välillään on selvä. Japanilainen surrealismi näkyy Murakamin tuotannossaan, sanoo joku minua enemmän asiasta ymmärtävä.

Kuten Fordilta, esittelen Murakamiltakin kahta kertomusta. ”Kafuku oli ollut lukemattomia kertoja naisen kyydissä, ja hänen kokemuksensa mukaan useimmat naisautoilijat saattoi jakaa kahteen ryhmään. Jotkut olivat hieman liian aggressiivisia ja jotkut taas hieman liian varovaisia. Yleensäkin saattoi sanoa, että naiset ajoivat miehiä huolellisemmin ja varovaisemmin. Tietenkään huolellisesti ja varovaisessa ajotavassa ei ollut mitään moittimista, mutta joskus se saattoi ärsyttää muita tiellä liikkujia.” Näin alkaa kertomus Drive My Car.

Kafuku on näyttelijä, joka ei voi ajaa itse autoa, mutta saa ”työsuhde-etuna” autonkuljettajan, joka vie hänen päivittäin harjoituksiin ja näytöksiin teatteriin. Naiskuljettaa ja hänen ominaisuuksiaan kuvataan alussa pitkästi. Se tuntuu omituiselta, mutta kun asiaa tulee riittävästi käänneltyä ja väänneltyä, tulee selväksi, että Misaki on taitava kuljettaja ja pidättyväinen ja vaitonainen ihminen, joka tyytyy lähinnä vain kuuntelemaan asiakkaansa yksinpuhelua. Kafuku alkaa kertoa työstään ja vaimostaan, joka myös oli ollut näyttelijä ja ”ystävän kaltaisesta henkilöstä”, jonka hän tapasi vaimon kuoleman jälkeen. Tämä ”ystävyys” oli hyvin jännitteinen, sillä vaimolla oli ollut suhde miehen kanssa. Misaki kuuntelee ja esittää aina välillä joitakin kysymyksiä.

Kafukulle se, että hän sai puhua menneistä tapahtumista, jotka olivat jääneet hänen mieltään vaivaamaan, oli arvokasta. Se rauhoitti hänen mieltään. ”Kafuku päätti nukkua vähän aikaa. Hän viettäisi hetken syvässä unessa ja heräisi sitten. Kymmenen tai viisitoista minuuttia riittäisi. Sitten hän nousisi näyttämölle ja näyttelisi. – Nukun hetken, Kafuku sanoi. Misaki ei vastannut. Hän jatkoi vaiti ajamista. Kafuku oli kiitollinen hiljaisuudesta.”

Kertomus on erikoinen, mutta kuitenkin hyvin miellyttävällä tavalla lukijaakin rauhoittava. Eikä haittaa, vaikka minulle heti alussa tuli mieleen toinen taksinkuljettaja, nimittäin Minna Kivelä Kätevä Emäntä tv-sarjassa. Musta tukka, musta nahkatakki, ei niin kaunis… Kaikki täsmää.

Kino on kertomus miehestä nimeltä Kino ja hänen samannimisestä baaristaan. Baarin tunnelma kuvaillaan juuri sellaiseksi, missä minäkin voisin kuvitella istuvani joskus hetken – yksin omassa rauhassa. Pieni baari kujan perällä, pieni huomaamaton kyltti, yllättävän viihtyisä tila. Baarimestari soitti vanhoja jazz-levyjä, ruokalista oli lyhyt, vain parin ruokalajin mittainen ja nurkassa torkkui harmaa kissa.

Kino oli järkyttynyt mies. Hänen vaimonsa löysi uuden miehen ja muutti muualle, eikä Kino tuntenut vihan tai kaunantunteita vaimoa kohtaan: ”Olen ihminen, jolle kuului käydä näin. – Hän ei osannut tehdä muita ihmisiä onnellisiksi, saati sitten itseään. – Ainoa asia, jonka hän osasi siinä tilanteessa tehdä, oli luoda paikka, johon hän voisi ankkuroida syvyytensä ja painonsa menettäneen sydämensä niin, ettei se lähtisi ajelehtimaan ties minne.”

Baarin asiakkaana on ensin arvoituksellinen, aina yksin tuleva mies, kerran taas kaksi riitelevää pukumiestä, jotka käyttäytyvät uhkaavasti Kinoa kohtaan. Naisasiakkaan kanssa Kino meni sänkyyn: nainen oli käynyt joitakin kertoja baarissa, ja jokin hänessä sai Kinon ajattelemaan yhdyntää. ”Pitkää ja viipyilevää yhdyntää”

Myöhemmin, kun Kinon avioero astui voimaan, hänen vaimonsa myös tuli tapaamaan Kinoa baariin. Erosta keskusteltiin. Syksyllä kissa katosi ja sitten tulivat käärmeet. Ja tässä kertomus kääntyy todella surrealistiseksi, merkilliseksi, osoittaessaan lopuksi, että Kino todella on haavoittunut mies.

Murakamin lukeminen on nautinto, kun saa uppoutua kertomusten luomiin muistojen ja kaipuun tunnelmiin.

Miehiä ja naisia 1

Richard Ford: Naistenmiehiä. Kolme kertomusta. Tammi, 1999. 

Richard Ford (synt.1944) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka maalaa kirjoissaan tarkkaa kuvaa amerikkalaisuudesta. Naistenmiehiä’ssä hän kuvaa miehiä ja naisia herkästi, arkisesti ja tavoittaa heistä olennaisen. Esittelen tässä novelleista kaksi. Fordin kerronta on melkein alakuloista, mutta siinä on vienoa komiikkaakin. 

Naissankarissa 17-vuotias poika lähtee tätinsä kanssa tapaamaan äitiään Seatleen. Täti on sievä ja vilkas, mutta hiukan epäluotettava. Alkumatka kuljetaan tädin autolla ja sitten jatketaan junalla. Pojan ensimmäinen junamatka. Isä ja poika asuvat Montanassa. ”Me olimme siellä yksin. Ne olivat äitini ensimmäistä lähtöä seuraavia kuukausia ja me olimme asuneet Duttonissa siitä lähtien kun kouluvuoteni alkoi. Äiti oli lähtenyt edellisenä kesänä, kun hänellä ja isällä oli pitkään ollut ongelmia.” 

Poika elää vanhempiensa eron varjossa, lapsuus on takana, mutta aikuisuus näyttää yksinäisestä pojasta vaikealta. Matkalla sattuu ja tapahtuu. Täti juo itsensä humalaan mikä lisää pojan irrallisuuden ja turvattomuudenkin kokemusta. Tätinsä kanssa hän todistaa juna-aseman baarissa ampumiskohtauksen. Isä ja hänen naissuhteensa jäävät isän vaikenemisen muurin taakse. Pojan ja isän lyhyet keskustelut ovat kuitenkin herkkiä, kuten se, kun poika soittaa asemalta ennen kuin juna lähtee. 

”Onko varma, että olet kunnossa?” isä kysyi. 
 ”Voin hienosti”, minä sanoin. ”Ihan totta”. 
”Minä rakastan sinua, Larry. Unohdin sanoa sen sinulle ennen kuin lähdit. Se on tärkeää.” 
”Minäkin rakastan sinua” minä sanoin. 
”Sepä hyvä uutinen”, isä sanoi.” Kiitoksia.” Ja sitten me lopetimme puhelun. 
Ei mitään erikoista, mutta niin surumielistä ja paljon kertovaa. 

Länsimaalaisia on kertomus ensimmäisen romaaninsa kirjoittaneen miehen ja tämän naisystävän viikosta ennen joulua Pariisissa, jonne olivat tulleet Länsi-Virginiasta. Miehen on tarkoitus syödä lounasta ranskalaisen kustantajansa kanssa ja yhdessä heidän on sitten tarkoitus nautiskella kaupungista, museoista ja syödä hyviä aterioita. Mutta aina ei käy niin kuin haaveillaan. 

Ensinnäkin myöhäissyksyn sää, jonka piti olla raikas ja kuiva, täynnä lempeää iltapäivän aurinkoa, oli muuttunut kylmäksi ja inhottavan märäksi. Pariisissa on ikävää, kustannustoimittaja perui lounastapaamisen, hotellihuone on jäätävän kylmä. 

Mies on eronnut ja vaimo muuttanut heidän tyttärensä kanssa Kaliforniaan. Uusi suhde oli jatkunut kaksi vuotta huolettomana seksisuhteena. He olivat toiveikkaita kohtalon ja elämän suhteen naisen voitettua syövän, josta hän edelleen oli toipilas ja söi lääkkeitä. He pitivät toisistaan. Mutta mies suree epäonnistunutta avioliittoaan ja ennen kaikkea tyttären menetystä, yhteyden menetystä. 

Ford kuvaa parin harhailua kaupungissa, aterioita ja tunnelmia. Hän kertoo seikkaperäisesti kaiken, mitä heille niinä päivinä tapahtuu. Kun sää on kylmä ja sateinen, on parasta kietoutua peittoon katselemaan hotellin ikkunasta tai jäädä vain sängyn lämpöön peiton alla. Naisen syövän pahenevat merkit tuovat tummia sävyjä. Kaupungilla yritetään kuitenkin kulkea. 

”Minä olen poikki”, Helen sanoi. ”En jaksa askeltakaan enää.”—”Minusta tuntuu, että minun täytyy lähteä nyt kotiin”. 
”Länsi-Virginiaan astiko?”
”Hotelli riittää kodiksi nyt”, Helen sanoi. ”Minun täytyy päästä makuulle. Minua heikottaa.” –”Anteeksi, että olin kusipäinen”.
”Et sinä ollut kovin kusipäinen”, Matthews sanoi. ”Sinä vain sanoit, ettet pidä minusta kovin paljon. Mutta minä pidän. Minä pidän sinusta aika paljon. Ei ole kovin helppoa olla täällä nyt.”

Tunnelma tiivistyy ja Fordin kertomuksen alakulo ja arkisuus johtavat tunteiden syvenemiseen. Syöpä ottaa pääroolin, Helen alkaa näyttää hyvin sairaalta ja jää vuoteeseen.

”Minusta tuntuu, että sinä pelkäät minua. Mutta nyt toisesta syystä”, Helen sanoi.
”Ei, sinä erehdyt” Matthews sanoi varmasti. ”En minä pelkää sinua yhtään.” –
”Mitä sinä sitten tunnet?” Helena kysyi. ”Minua kohtaan, tarkoitan.”
 ”Minä rakastan sinua”, Matthews sanoi. ”Sitä minä tunnen.”
Ja kertomus jatkuu surulliseen loppuun saakka.

Lisää luettavaa: Maan laulu. Richard Ford. 2008. http://www.stakes.fi/yp/2010/5/andersson.pdf

Aikuinen tytär isänsä talossa

Marilyn Robinson: Kotiin. Bazar 2010. Suom. Laura Jänisniemi.

”Oliko tässä talossa ja Gileadissa oleminen hänen valintansa? Ei todellakaan. Isä tarvitsi huolenpitoa, ja hänen itsensä piti olla jossain niin kuin kaikkien muidenkin maan päällä. Oli niin noloa olla jossakin sen takia, ettei muutakaan paikkaa ollut. – Lukuisista työvuosista ei ollut jäänyt käteen yhtään mitään.

Mutta tilanne käännetään parhain päin. Ihmiset kunnioittavat sitä. On autuasta tietää, mitä itseltä odotetaan.” (Marilyn Robinson: Kotiin, 2008 suom.2010)

Omaishoitajuus voi muodostua vaikkapa näistä lähtökohdista. Aikuinen tytär, Glory on eronnut miehestään ja jättänyt työnsä, jossa tunsi epäonnistuneensa ja palannut lapsuuden kotiin. Isä asuu taloa yksin ja tarvitsee hoivaajaa. Tytär ei tuntenut valinneensa omaishoitajuutta – kuten meidän terminologiamme tilannetta kutsuisi. Se vaan oli tehtävä, joka toi mukanaan ratkaisun kysymykseen, missä voisi asua, kun haluaa jättää aikaisemman elämänsä taakseen. Toisaalta se, että ympäristö pitää tyttären paluuta ja isästä huolehtimista hyvin kunnioitettavana helpottaa Gloryn asemaa.

Marilyn Robinson on amerikkalainen kirjailija, joka on kirjoittanut aikaisemminkin kodista. Koskettava ja jopa hätkähdyttävä romaani Talonvaltaajat on vuodelta 1980 (suom.1985). Kirjassa kaksi nuorta tyttöä jäävät orvoiksi äidin itsemurhan jälkeen. Hätiin tulee äidin nuorempi sisar, joka osoittautuu liian holtittomaksi tytöistä huolehtimaan. Tyttöjen elämän leimaa kodittomuus, hylkääminen ja suru. Kotiin taas on romaani kodista, perheestä ja sukupolvien välisistä suhteista ja tässä tarkastelussa myös romaani tyttärestä vanhan isänsä omaishoitajana. Kirja sijoittuu 1950-luvulle ja siinä näkyvät selkeinä ajan sukupuoliroolit: tytär hoivaa, poika on rakas tuhlaajapoika.

Suomessa iäkkäiden ihmisten omaishoitaja on useimmiten puoliso. Vaimo on useammin miehensä omaishoitaja kuin mies vaimonsa. Lapset, useimmiten tyttäret ovat pienempi ryhmä omaishoitajia, eikä tytärten työ vanhempien hoitajana saa sellaista ympäristön arvostusta, mistä kirjassa kerrotaan. Meillä Glorya ehkä säälittäisiin tilanteen vuoksi. Koska Suomessa on laajat julkiset palvelut, jotka kantavat suuren vastuun ikäihmistenkin hoivasta, ei omaisten työllä ole samaa arvostusta, vaikka omaiset meilläkin ovat tärkein iäkkään avun lähde.

Omaishoivan sanotaan Suomessa vahvistavan perhearvoja, mitä nämä vahvistuvat perhearvot sitten ovatkaan. Meillä viranomaiset uskovat, että vanhempiansa hoivaavien määrä tulevaisuudessa kasvaa, ja näin hoituu osa tarvittavasta hoivapalvelusta kasvavalle ikäihmisten joukolle. Kasvu ei ole kuitenkaan välttämättä ole ainakaan kovin suurta eläkeiän samalla noustessa. Sitä on jopa arvioitu väärillä perusteilla, kun on ajateltu, että hyvin iäkkäiden lapsetkin olisivat eläkkeellä ja näin pystyisivät ottamaan isoa roolia vanhempiensa hoidossa. Lasten hankintaikä on noussut jatkuvasti, ja lapset siis ovat edelleen työssä, kun vanhempien hoivatarpeet jo kasvavat.

Isän mielessä taloon kiteytyi elämän ilmeinen, suorastaan kiistaton siunauksellisuus. – Äidin kuoleman jälkeen hän oli alkanut puhua talosta kuin se olisi vanha vaimo, vuosien antamansa lämmön ja lohdun kaunistama.”

Glory hoitaa isäänsä velvollisuudesta. ”Kotiin. Voiko maan päällä olla sen parempaa paikkaa ja miksi sinne palaaminen tuntuu maanpakoon joutumiselta.” Tytär kuitenkin hoitaa levollisesti velvollisuuttaan ja isä on hyvillään. ”Onpa hienoa, että muutit takaisin kotiin! isä sanoo ja Gloryn mielen valtasi apeus. Ainakin toistaiseksi, hän korjasi.”

Isän ja tyttären yhteinen kotielämä vakiintuu järkkyäkseen pian uudelleen. Ja Gloryn elämä isän talossa tuleen entistäkin tukalammaksi. Perheen poika, Jack, joka on hylännyt perheen ja erityisesti isän vuosia sitten ja kokenut oman elämänsä haaksirikon, ilmoittaa palaavansa myös kotiin.

Isä odottaa Jackin tuloa herkeämättä. Seuraa monta hankala ja rauhatonta viikkoa. Vanhan isän odotus on kiihkeää. Se tekee isästä levottoman ja äreän, eikä hän saa nukuttua. Gloryn rooli tarkentuu auttajaksi isän valmistautuessa poikansa tuloon: ”On tietysti hyvä, että sinä Glory olet täällä auttamassa”, isä toteaa. ”Onko hyvä, että minä olen täällä? Glory mietti. Kai se on.”

Perheen sisäiset roolit eivät välttämättä ole helppoja meilläkään. Jos lapsia on useampia, joku hoivaa, toinen ei ota vastuuta, joku joutuu sitten sen tahtomattaan ottamaan. Aikuisten lasten välillä voi olla monia jännitteitä eikä suhde hoivaa tarvitsevaan vanhempaankaan ole aina helppo ja rakastava. Omaishoitajuus on siis paljon muutakin kuin perhesuhteiden vahvistamista puhumattakaan, että se voitaisiin typistää vain kunnan ja hoivan antajan väliseksi sopimukseksi.

Kirja lavenee menneiden tapahtumien ja sukupolvien suhteiden kuvauksena, mutta päätän kirjoitukseni Gloryn mietteisiin kodista tässä hoivaamisen kehikossa: Kuinka tämä mies (Jack) sitten saattoi vain ajelehtia jostain tyhjyydestä, vallata talosta huoneen ja pöydästä paikan ja saada hänet tuntemaan, että hän oli se, jota hädin tuskin siedetään. Jackin käytös ei tosin ollut lainkaan röyhkeää vaan pelkästään kohteliasta ja varovaista. Täällä oleminen ei selvästi ollut myöskään hänen valintansa. Hän tarvitsi yksityisalueen, etenkin kun hän oli melkein ventovieras. Ja koska hän oli myös perheenjäsen.

Glory: ”Tässä talossa, jota pidin turvapaikkani, ei tunnu olevan minulle tilaa, minulla on surkea ja katkera olo.”

Julkaistu aikaisemmin Gerontogia-lehdessä nro 1, 2017

Taidemuseo Sinkka on Keravalla

Asuin Keravalla 38 vuotta, ensin 20 vuotta lapsiperhe-elämää Ahjon kaupunginosassa ja sen jälkeen, lyhyen eri kaupunginosissa harhailun jälkeen, asetuin Vanhaan Jaakkolaan. Kuntapolitiikka vei paljon aikaa. Olin valtuustossa 18 vuotta ja monia vuosia myös kaupunginhallituksen jäsen.

Sen jälkeen, kun muutin viisi vuotta sitten Keravalta Helsinkiin, olen käynyt siellä vain harvoin. Kerran, kun oman, helsinkiläisen lukupiirini kirjana oli Katja Ketun Yöperhonen, huomasin, että kirjailija vierailee Keravan kirjastossa ja innostuin käymään. Pitkäaikaisen ystävän tapaan useammin Helsingissä, mutta toisinaan taas Keravalla.  Viime aikoina erityisesti Keravan Taidemuseo Sinkka vetää minut Keravalle. Helsingissä on taidetta tarjolla yllin kyllin ja käyn taidenäyttelyissä ja museoissa täällä. Mutta pientä kotiseutuiloa koen, kun istun junassa matkalla Sinkkaan. Ja suurta iloa Sinkassa! 

”Modernismin tulo kuvataiteisiin 1920-luvulta alkaen merkitsi, että ”Jatkuvan kehityksensä ansioista ihminen on saavuttanut tason, jolla luonto ei enää kykene tuomaan hänelle tyydytystä. Koska taide pystyy katkaisemaan kaiken yhteyden tunteisiin, tragiikkaan ja lyyrisyyteen ja olemaan universaalia, se voi viedä ihmisen aivan uudelle tasolle.” kirjoittaa taitelija Jan-Erik Andersson artikkelissaan Kuka pelkää vihreää. (Vihreä Päänsärky, 2017).

Tämä ”parantola-tyyli ” taitaa olla kova sana vielä esimerkiksi sisustuksessa samaan aikaan, kun koteja raivataan liiasta tavarasta Konmari-tyyliin.  Valkoinen puhdas pinta symboloi uutta ja puhdasta – abstrakti, valkoinen arkkitehtuuri, joka osoittaa, että ihminen selviää ilman luontoa. 

Mutta nyt aika on muuttumassa ja jo muuttunutkin. Tänään HS:n artikkeli on otsikoitu: ”ihminen ei tule toimeen ilman luontoa”. 

Käsityötaidetta
Sinkan näyttely Näkyväksi neulottu ja sitä edeltänyt pinkki pitsitalo Keravan keskustassa toivat esiin taiteen yhteydet tunteisiin, tragiikkaan ja feminiiniseen – siis sen minkä modernismi kielsi. Pitsitalo oli New Yorkissa asuvan Olekin teos, jonka valmistivat maahanmuuttajat ja paikalliset vapaaehtoiset. Pitsitalo sai paljon ihastunutta huomiota ja muistutti meitä siitä, että kaikilla ei ole kotia. Tämän vuoden puolella käsityötaide jatkoi menestystään Sinkassa. Näkyväksi neulottu -näyttely keräsi kehuja ja myös ennätyksen kävijämäärässä. 

Mitä on tekstiilitaide ja mitä käsityötaide – en osaa tehdä käsiteanalyysia asiassa, mutta olisiko tämä lainaus sopiva: ”Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei ole olemassakaan, on vain taidetta ja sitäkin vähän.” Näin kirjoitti Raymon Chandler joskus 50-luvulla. Näkyväksi neulottu oli taidetta ja aivan erityistä pysäyttävää.

Vihertaidetta
”Maiseman kasvoilla on ilme: kesäyö hymyilee. Muutakin on kuin kasvot: niemellä nenä tai nokka, järvellä selkä, koskella niska, joella suu, olemme luonnon helmassa tai sylissä. Kasvoja voidaan hoitaa pinnalta kosmeettisesti, sisältä päin tervein elämäntavoin. Laiminlyönti näkyy ajan myötä, ja karkeaa vahingoittamista merkitsevät viillot, ruhjeet, iskut, lyönnit. Maiseman kasvot ovat kulttuurimme peilintarkka kuva, aivan kuin moraalittomien tekojen myötä muuttuva maalaus Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvassa.” Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa jäähyväisluennossaan Itä-Suomen yliopistossa 2014.

Sepänmaa oli myös Keravalla avaamassa Sinkan vihertaidetta esittelevän näyttelyn. Taas todellinen menestys ja osoitus ajan hermolla olemisesta. Suurin ansio Sinkan loistavista näyttelyistä kuuluu museonjohtaja Arja Elovirralle, jolla arvelen olevan huimat verkostot ja paljon ideoita. Hän on tuonut museoon rohkeita näyttelyitä ja nostanut museon tunnettuisuutta Suomessa.

Luonto on kauneutta, mutta ennen kaikkea ihmiselle välttämätöntä. Lapset opiskelevat nykykoulussa ulkona luonnossa, työikäisille pienikin tauko työpäivän aikana metsässä virkistää, vanhalle ihmiselle lähiluonto on todellinen terveyden lähde. Mutta suuri kysymys on, mikä on kaiken tämän tulevaisuus, kun koko maapallon ympäristö on vaarassa tuhoutua. 

Vihreä maa – Kukkiva kaupunki, Keravan taidemuseo Sinkka, 1.4.–2.7.2017

Luetua – kalenterimuistiinpanot v. 2016

17.1.2016
Sain eilen loppuun Eeva Joenpellon elämänkerran. Hyvää luettavaa "porvarikirjailijan" elämästä. Kirja ei ole niin loistava kuin monet Panu Rajalan kirjailijaelämänkerrat, mutta onnistunut kuitenkin. Helena Ruuska kuvaa kiinnostavasti sekä Joenpellon elämää ja avioliittoa  että ponnisteluja tulla vakavasti otettavaksi kirjailijaksi.Joenpelto kirjoitti hienoa, psykologista realismia.

Pitääpä lukea uudelleen hänen Finlandia-palkinnon vuonna 1994 saanut romaaninsa Tuomari Müller, hieno mies. Finlandia-voittajat jää toisinaan minulta lukematta. Jussi Valtosta (2014) en ole lukenut, eikä nyt vieläkään oikein kiinnosta. Kuten ei Laura Lindstedt'kään (2015). Ehkä joskus myöhemmin.

26.6.2016
Illalla lueskelin Anita Konkan Unennäkijän muistelmia, sympaattista luettavaa. Anita Konkka on Juhani Konkan tytär, kulttuuriperheen lapsi ja 70-luvun kirjailijapiireissä elänyt kirjailija. Isästään hän kirjoitti romaanissa Johanneksen tunnustukset (!995) ja sedästään romaanissa Musta passi (2001). Niissä on unenomaista tunnelmaa. Muistelmat kertovat antoisista lukukokemuksista, tapaamisista ja tuttavuuksista. Hän kirjoittaa hyvin ja persoonallisesti.

Aino Kallaksen Elämäni päiväkirjat (1917-1932)oli matkalukemisena, kun kävin toukokuussa Haapsalussa. Nuo päiväkirjat sisältää vuodet, jolloin Kallas oli suhteessa Eino Leinon kanssa ja suhteen päättymisen sekä Lontoon vuodet. Rakkaussuhteesta olisi kiinnostavaa tietää myös Oskari Kallaksen ajatuksia. Avioliitto kesti.

Nuo kaksi kirjaa ovat oikein innostavia ja luen niitä myös kuin oppiakseni. Tässä innostuksen tilassa lopetan merkinnät Martti Lindqvistin ajatuksiin:

”Syntyminen maailmaan tapahtuu sen toivon varassa, että huominen on mahdollinen sielläkin, missä ei ole koskaan aikaisemmin ollut ja mitä ei voi ymmärtää ja hallita. Ja ajallaan tapahtuva kuolema on sama asia kääntäen: silloinkin antaudutaan tuntemattomalle toivon varassa.” (Toivosta ja epätoivosta, 2004)

3.7.2016
Ratkaisin lukemisen puutteen siten, että lainaisin kirjastosta useita kirjoja ilman, että kirjailija oli minulle tuttu. Päätin, että luen niitä ilman mitään ennakkotietoa. Julkaisemisen Keltaisessa kirjastossa ajattelin kuitenkin olevan tietty suositus. Katsotaan, miten kokeilu onnistuu.

13.7.2016
Sadepäivänkin kirkastaa kirjat. Luin Keltaisen kirjaston kirjoista Andrew O'Hagan'in Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Aika mainio, 60-luvun kulttuurielämää ja juorujakin, kertojana koira. Hiukan jäi tunne, että mitähän tästä oikein pitäisi ajatella.

Nyt luen Katja Petrovskajan Ehkä Ester. Kirjailijan erityinen tyyli näkyy hänen kertoessaan juutalaisjuuristaan Puolassa, Ukrainassa ja Venäjällä. Erityinen tyyli, tiettyä keveyttä – huumoriakin aluksi, kunnes sävy synkkenee loppua kohti. Jhumpa Lahirin Tulvaniitty odottaa vielä ja jääkin ehkä nyt väliin, kun sain kirjastosta Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen (2016), josta olen oikein kiinnostunut.

14.8.2016
Luen Rajalan Inhan elämänkerta-romaania, tunnen olevani matkalla minäkin. Ishiguron Haudattu jättiläinen ei olekaan sillä tavalla kiinnostava kuin odotin. Jätin kesken.

6.10.2016
Olen lukenut vähän kaikenlaista, erityisesti innostumatta. Pieniä helmiäkin, kuten Takashi Hiraide: Kissavieras ja Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Tunnelmia ja estetiikkaa! Nyt luen Zinaida Linden: Kirjeitä Japanista. Kirjemuoto toimii hyvin, katsotaan kestääkö loppuun asti.

20.10.216
Sain käsiini Riitta Jalosen kirjan Kirkkaus, olen lukenut nyt vajaa sata sivua. Ja vaikuttaa tosiaan ihanalta, olen jo vakuuttunut, että tämä on paras lukemani romaani vuodelta 2016. Romaani kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka kuoli vuonna 2004. Olin juuri aloittanut lukemaan Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus, mutta jätin sen nyt odottamaan. Omituinen, paatoksellinen kieli. Adichien aikaisemmin lukemani Huominen on liian kaukana oli mielestä valtavan hyvä.

22.10.2016
Kirkkaudesta vielä: Onneksi luin ensin Jalosen kirjoittaman loppuluvun. Siinä Jalonen kertoo, miten hän ”löysi” Framen ja mitä sitten tapahtui. Minun oli hyvä saada tietää, että Jane Campion on tehnyt elokuvan Framen kirjan pohjalta. Muistui mieleeni Campionin elokuva Sweetie, joka myös teki minuun suuren vaikutuksen, ja jätti syvän jäljen. Jotenkin Campionin kuvittivat lukemistani.

Huomioita - ei merkittävyysjärjestyksessä:
- Hätkähdyttävää: Hääpuku liikkeen ikkunassa Lontoossa. Ja kärpäset jotka törmäilivät kankaaseen.
- Lapsuuden perheestä: Lika ja hajut, perheen tuska ja luja sitova voima
- Kamppailu: Muutamien naista kannattelevien ihmissuhteiden kuvaus - Kirjailija><mielisairas
- Pois lähtemisen rohkeus

8.11.206
Kirkkaudesta edelleen: Kieli on hienoa, mielen syvyyksiä ja sekavuuksia ilman että lukiessa olisi ollut mitenkään hankala seurata ajatusta. ”Parisuhderakkaudessa” Janet ei onnistunut, kohtaamiset olivat ongelmallisia. Mutta sen sijaan Janetilla oli ihania, rakastavia, kannustavia miehiä lähellään, vaikka sitten muutakin (isä ja veli).

1.12.2016
Ihanaa kun on hyvää luettavaa. Luen E Clinen Tytöt -romaania. Kannessa lukee että 'Tämä kirja särkee sydämesi ja räjäyttää mielesi'. Raju se onkin, mutta hienoa luettavaa. Tyttöyttä, 60-lukua ja hippiyttä äärirajoille vietinä.

Perhe muistisairaan rinnalla

Inoue, Yasushi: Äitini tarina, 1986 Otava  
Tietoa ja asiantuntijakeskustelua muistisairauksista on meillä runsaasti. Viime vuosina myös omaisten kokemukset ovat olleet paljon esillä ja kaunokirjallisuuden aiheenakin muistisairautta on käsitelty. Esimerkiksi amerikkalaisen neurologian tohtori Lisa Genovan  Edelleen Alice (2010) on hieno kirja, joka yhdistää paljon asiantuntemusta kaunokirjallisuuteen.  

Kaunokirjallisuuden elinikä on kutistunut, voidaan jopa sanoa, että uuden romaanin elinkaari on syksystä jouluun. Otan kuitenkin esiin jo aika vanhan kirjan, ja tarkastelen sitä yhtenä kuvana siitä, miten aika ja kulttuuri näkyvät muistisairaudesta käytävässä keskustelussa.  Yasushi Inouen kertomus  Äitini tarina on kirjoitettu 1980-luvulla ja suomeksi se ilmestyi Jarkko Laineen käännöksenä vuonna 1986.  

Olen lukenut kirjan monta kertaan. Se on tavattoman hienoa kaunokirjallisuutta. Minua kiinnostaa erityisesti, miten tässä kirjassa kerrotaan äidistä, vanhasta muistisairaasta naisesta, hänen lastensa yrityksestä pitää hänestä huolta ja miten asuminen ja elämäntapa ovat kirjassa esillä. Millä tavalla Inouen kertoma on erilaista kuin se, mitä esimerkiksi Suomessa nykyään kirjoitetaan muistisairauksista?  En oikein osaa pukea eroa sanoiksi, mutta tavassa on jotain aivan erilaista. Eikä erilaisuus ole esimerkiksi sitä, että muistisairasta kutsutaan seniiliksi.  1980-luvulla Suomessakin puhuttiin seniileistä ja tylsistyneistä. Erilaisuus tulee kulttuurieroista – ihmisten tavoista ja asennoitumisesta elämään. Suomennetun kirjan takakannessa esitellään kirjaa hienona, realistisena ja samalla herkän lyyrisenä kuvaksena vanhenemisesta. Muistisairaus on siis ainakin kirjan (suomalaisessa) esittelyssä yhtä kuin vanhuus.

Lapset, lapsenlapset ja sukulaiset

Kirjassa on minä-kertoja, mies ja hänen vanha äitinsä, jonka muistisairaudesta on kysymys. Isä on kuollut. Kertojalla on kaksi sisarta ja veli, kaikki he ja heidän puolisonsa ja lapsensakin osallistuvat keskusteluun äidin tilanteesta ja huolenpidosta. He miettivät, miten muistisairaus etenee: onko eteneminen ikään kuin ikävuosien janalla takaisinpäin kulkemista.  ”Äiti kävelee takaisin kohti lapsuutta” - mies toteaa.  Äiti toistaa samoja asioita yhä uudestaan, ”hänen päässään pyörii naarmuuntunut äänilevy”.  Läheiset yrittävät ymmärtää, miksi ja mitä äiti muistaa ja mitä ei, ja arvelevat, että äiti ehkä tarkoituksellisesti hylkää joidenkin asioiden muistamisen. Ennen äiti puhui kuolleelle miehelleen, mutta äidin vanhetessa lapset huomaavat, että hän ei muista enää miestään, lapsiaan eikä onnellisia tapahtumia. Myöhemmin äiti puhuu sisarelleen lapsen äänellä ja lapsenlastaankin hän pitää välillä äitinään.  

Isän kuoleman jälkeen äiti muutti kotikylästä Tokioon tyttärensä Sokon luo. Myöhemmin hän muutti kylään takaisin toisen tyttären Shikakon luo pakoon Tokion ilmansaasteita. Soko ja Shikako pitivät luonnollisena, että tytär hoitaa omaa äitiään, mutta tilanne oli heille myös hyvin raskas. ”Miten turhauttavaa oli yrittää pärjätä äidin kanssa. Äiti oli sietämätön rasitus” – todettiin.  Shikako sanoi myös:  ”Tunnen olevani hukassa ja tulen surulliseksi ja joskus päädyn siihen pisteeseen että haluan kuolla hänen kanssaan.”  

Kirjassa kuvataan erityisesti keskusteluja, joita perhe ja paikalla jonkin aikaa olevat äidin veli ja sisar käyvät. Asiat, jotka majoittuvat äidin mieleen, eivät pysy siellä kauaa, vaan äkkiarvaamatta ne häipyvät ja tilalle tulee jotain muuta. Mutta tyttärien huolenaiheet ovat monenlaisia, esimerkiksi äitiä yritettiin neuvoa pysymään sisällä, poissa ahkerasta hyörimisestä kylällä. Yli 80-vuotiaan ei ole sopivaa esiintyä julkisuudessa (eikä päivettyä – chic!). Mutta äiti ei ottanut näitä puheita kuuleviin korviinsa.

Asuntoja ja paikkoja

Joskus kertoja yritti helpottaa tyttärien tilannetta ja haki äidin luokseen Tokioon. Miehen vaimo huolehti silloin äidistä, mutta mieskin tutustui näin paremmin tilanteeseen ja ymmärsi, että ”tuo alue, joka oli minun ja kuoleman välissä, piirtyi esiin tarkempana. -- En havainnut äidin seniliteettiä niin kauan kuin olin erossa hänestä, mutta vietettyäni jonkin aikaa hänen kanssaan totesin sen paljon pahemmaksi kuin olin odottanut. --  Viiden tai kymmenen minuutin keskustelussa hänen ongelmansa ei vielä tullut esiin.”  

Äiti oleskeli siis paitsi tyttäriensä kodeissa ja poikansa luona Tokiossa, myös pojan toisessa talossaan Karuitsawassa. Kaikki asunnot olivat tilavia ja äidille tuntui olevan tilaa. Joskus jos hän oli kovin levoton, kirjailijan tytär tai sisar nukkui hänen kanssaan samassa huoneessa. Toisinaan kirjailija taas kuvaa, miten äiti kulkee yöllä käytävillä ja avaa makuuhuoneiden ovia ja katsoo sisään. Hänen tossunsa läspyttivät kun hän tulee miehen työhuoneeseen iltamyöhällä: ”Anteeksi, että häiritsen mutta tulin kertomaan erään asian”, tarinan, jonka mies on kuullut jo monen monta kertaa. Ja kun äitiä moitittiin vaeltelusta, hän vaihtoi puukenkiin, jottei jäisi kiinni vaeltelustaan ja meni puutarhaan katsomaan luumupuita.

Huoneet, puutarhat, luumupuut ja retki kirsikkapuiden kukintaa katsomaan  –  japanilainen estetiikka on osa kirjan tunnelmaa. Mukaan retkelle tulevat äiti, poika, pojan vaimo ja kaksi lapsenlasta, tyttären kaksi tytärtä ja jo aikuinen poika. Majoitutaan merenpuoleisiin huoneisiin. Äiti on huolissaan käsilaukustaan ja haluaa jäädä hotellihuoneeseen, kun muu seurue lähtee katsomaan kukkivia kirsikkapuita. Myöhemmin äiti, joka on aikoja sitten unohtanut miehensä eikä halua nytkään käydä hänen haudallaan, tulee mukaan illalliselle ja kertoo ruokasalissa muiston: satoi lunta ja tie oli jäässä, kun hän meni tapaamaan miestään toiselle paikkakunnalle avioliiton alussa. Tämä kaikki, mitä retkestä kerrotaan tuo esiin paitsi esteettisten elämysten tärkeyden myös sen, ettei äiti ole aivan syrjässä perheen elämänmuodosta, 

Jokin ero lukemassani on Suomeen verrattuna. Onko ero yksikertaisesti vain siinä, että huolta ja vaivaa aiheuttaessaankin äiti on tiukasti edelleen perheenjäsen. Perheenjäsenten arkiset puheet tuovat esiin, että kirjan kirjoittamisen aikaan oli vain vähän tietoa muistisairauksista eikä perheellä myöskään ole mahdollisuutta työntää äitiä palvelujärjestelmän hoidettavaksi. Muistisairaan hoivassa Japanissa ei taida vielä tänäänkään olla omaisen hoivaroolille vaihtoehtoista palveluiden tai lääketieteen asiakkaan roolia. 

Naisellisia, kevyitä ajatuksia, jotka voivat auttaa ostamaan vähemmän

Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret ja Sophie Mas: Pariisitar – missä ja milloin vaan. Siltala. (2015)

Muodin kuluttaminen tuottaa vaatejätevuoria ja kurjuutta köyhien maiden vaatetehtaisiin ja niiden työntekijöille. Täytyy tehdä jotain! Vihreä Lanka 4/2016 neuvoo: Osta parempaa laatua, teetä ja uudista. Kierrätä käytetyt vaatteet. Ota yhteyttää vaatteiden tuojafirmoihin ja kerro, miksi ostat tai jätät ostamatta niiden merkkejä. Kysy tehtaiden työoloista ja vaadi parempia oloja ompelijoille. Tämä auttaa parantamaan vaatealan eettisyyttä, sillä tällaisten viestien määrä ohjaa yrityksiä – muotiteollisuus on altis kuluttajien mielenliikkeille.

Mutta vaatteet eivät ole vain välttämättömyys, ne ovat osa itsensä toteuttamista ja käsitystä itsestämme. Poimin kirjasta Pariisitar – missä ja milloin vaan muutamia juttuja pääotsikoiden alta. Niitä ovat mm. Tärkeät periaatteet, Ulkonäkö ja Vinkkejä pariisilaiseen elämänmenoon. Nämä voisivat auttaa löytämään oman tyylimme ja vähentää ostamista.

Pariisitar… antaa vinkkejä nuorille naisille. Minä, hieman vanhempana (reilusti 60+) luen kirjaa. Ja kyllä – hyviä vinkkejä, kunhan kestää kliseitä ja sivuuttaa sen, mikä ei ole ajankohtaista. Kuten esimerkiksi ohjeen: Löydä oma hajuvetesi ennen kuin täytät 30. Käytä sitä seuraavat 30 vuotta.

Tärkeistä periaatteista paras on ”Älä pelkää vanhenemista.” Kulttuurin harrastamisella on sama vaikutus kuin tuoreiden hedelmien syömisellä: siitä iho saa terveen hehkun. – Ole tietoinen sekä hyvistä että huonoista puolistasi. Vaali niitä salaa, mutta älä hurmaannu niistä liikaa.

Pariisittaren vaatekaapista ei löydy: Liian hienoja farkkuja, joissa on reikiä tai koristeompeleita. Ne ovat tietysti upeita, Bollywoodissa. -- Liian lyhyttä toppia. Emme ole enää viisitoistavuotiaita. —Feikkimerkkilaukkuja. Ne ovat kuin silikonirinnat. Itsetunto-ongelmia ei voi ratkaista väärennöksillä.

Lempiasuste on olennainen yksityiskohta, joka muuttaa koko olemuksen. ”Tarvitaan vain yksi asuste: se jonka nainen laittaa ylleen, kun hän haluaa tuntea itsenä vahvaksi. – Pariisitar viettää aikaa kirpputoreilla ja käytettyjen vaatteiden liikkeissä. Niistä hän löytää ihanan vaatteen tai asusteen, jota hän käyttää elämänsä loppuun asti. Oli se sitten upea trenssi, avokkaat tai nahkalaukku, sitä vaalitaan, siitä pidetään huolta, mutta ennen kaikkea sitä käytetään.

Lempiasuste on viehkeä, se on hyvästä materiaalista tehty – sen ei kuitenkaan ole tarkoitus herättää huomiota. ”Lempiasuste on huomaamaton, se on salaisuus. Ajaton. – Lempiasuste on välttämätön ylellisyys, mielentila, salainen ase, jonka avulla nainen tuntee itsensä hyvin pukeutuneeksi ja haavoittumattomaksi.”

Minihame ”Minihameen seurana voi olla valkoinen T-paita tai printtipusero, mutta ei syvää kaula-aukkoa tai muuta siveettömyyttä. Korot ovat matalat ”– Minihameen on oltava yksikertainen ja eleetön. Se ei ole viettelyn väline vaan vapauden merkki!

Älä pelkää vanhenemista. Pariisitar tietää, että on parempi näyttää ikäiseltään kuin iättömältä. Liialliset kauneusleikkaukset: useimmiten totuus on, että rypyttömistä kasvoista paistavat ennen kaikkea pelon kasvot. Pariisilaiset eivät yritä näyttä muulta kuin mitä he ovat. Heidän tavoitteensa ei ole niinkään näyttää nuorilta – mikä onkin vain harhakuva – vaan tulla itseänsä paremmaksi versioiksi niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Iästä riippumatta. ”Nauti naamastasi sellaisena kuin se on, sillä kymmenen vuoden kuluttua kaipaat sitä.”

”Iho pitää näyttää, se pitää paljastaa, riisua. Siksi ranskattaret karttavat meikkivoidetta, sillä se toimii käärinliinan tapaan. – Levitä meikkivoiteen sijasta kosteusvoidetta ja tarpeen mukaan BB-voidetta. – Kun olet lähdössä ulos, laita huulipunaa ja harjaa ripsiin runsaasti ripsiväriä.”

Ota itsellesi kiireetöntä aikaa. Pariisitar puistonpenkillä -luvussa osuu ja uppoaa. Melankolia viehättää: ”Pariisittarella on aina hyvä syy penkillä istuskeluun (viimeinen syy): Kun hän haluaa kuvitella, millaista on olla eräänä päivänä vanha nainen Pariisissa ja jutella puluille, kun ei muutakaan seuraa ole.”

Lukijan vuosi 2016

Lukijan vuosi käynnistyi vaivalloisesti. Kaamosahdistus häipyi hetkessä, kun alkutalven kostea pimeys muuttui lumen valoksi ja koviksi pakkasiksi, mutta lukeminen ei jostain syystä oikein innostanut. 

Yritin: luin muutaman kertomuksen Maigretin Kootuttuja kertomuksia. Kun menin hakemaan kirjastosta varaamani kirjan, sanoin kirjastonhoitajalle, että onpa se paksu, ei käy junalukemiseksi. Hän vastasi, ettei ehkä ole tarpeen lukea ihan kannesta kanteen, asia tulee selväksi vähemmälläkin. Taitavasti, dekkarien tyyliin kirjoitettuja pieniä kertomuksia rikoksista ja Maigretin työskentelytavoista. Mutta ei tosiaankaan jaksa kiinnostaa sentään 656 sivun vertaa. http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1460166652703 täältä löytyy Helsingin Sanomien hienostuneempi arvio Tšehov -viitteineen. 
Georges Simenon. Maigret: Kootut kertomukset. Teos. 2015. 

 ”Kesää arvostaa aina vain enemmän mitä vanhemmaksi tulee, se on konkreettinen todiste siitä, että elämä syntyy uudelleen joka vuosi, että vielä on aikaa.” kirjoittaa nuori Philip Teir (35 v.) ensimmäisessä romaanissaan Talvisota – Avioliittoromaani. Ja kypsästi hän aihettaankin tarkastelee: 70-luvulla aikuistuneiden, hyvin koulutettujen ihmisten vakiintuneita latuja kulkevaa elämää ja avioliittoa. Kunnes sitten ei ollakaan niin vakiintuneita. Ikäkriisistäkö kaikki johtuu? Seuraavan polven parisuhteissa on enemmän muutoksia, enemmän sirpaleisuutta ja epävarmuutta, eivätkä työuratkaan ole elämänikäisiä. Tuli mieleeni, että tässä on ehkä suomenruotsalainen versio Paul Austerin Sunset Park’ista. Austerilla New York, Teirillä Helsinki, mutta Auster maalaa kyllä rohkeammin. 
Philip Teir: Talvisota – Avioliittoromaani. Otava. 2013. 

Joskus kaipaa klassikon ja kunnon sukuromaanin pariin. Aloitin lukea uudelleen Singerin suurta romaania Moskatin suku. Se on paljon muutakin sukuromaani, laaja kuvaus juutalaisuudesta loistavan kertojan kirjoittamana. Jukka Kemppinen, joka on suomentanut kirjan, sanoo vuonna 2010 blogisivullaan: ”Singerin tuotanto on valtava yleiskatsaus Euroopan juutalaisuuteen, etenkin puolalaiseen versioon, mutta muuhunkin. Se on myös valtava yleiskatsaus USA:n siirtolaisjuutalaisuuteen, kaikista yhteiskunnan kerroksista.” Ja vielä ”Vähällä paljon, pohjattoman syvää ja vihlovan dramaattista.” Singerin teksti on luettavaa, jopa viihteellistä, mutta hyvin koskettava kertoessaan juutalaisesta elämänmuodoista kuoleman varjossa. Mutta silti kirja jäi minulta kesken. Olisi vaatinut rauhallisempaa aikaa, ehkä lomamatkaa, että olisin keskittynyt pidempään tähän vuosia sitten lukemaani, hienoon kirjaan. 
Isaac Bashevis Singer: Moskatin suku. Tammi, 1986 (1950) 

Alice Munro onnistui sentään koukuttamaan minut taas kerran. Nuoruuden ystävässä on kymmenen kertomusta, monissa niistä kerrotaan avioliitoista kanadalaisissa syrjäkylissä. Kertomuksia miehistä, jotka käyttäytyvät kuin metsäläiset ja ovatkin sellaisia. Naiset vaikenevat, jotta heidän elämänsä karu arki pysyisi piilossa. Kirjassa on vinoja kuvia nuorten naisten kasvamisesta ja romansseistakin. Uskottomia voivat olla niin miehet kuin naisetkin, mutta pettämisestä kerrotaan älykkään oudosti – ei vain tavallisina onnettomuuksina. Sillä viaton ei ole yksikään. 
Alice Munro: Nuoruuden ystävä. Tammi, 2015 (1990) 

Pertti Lassila on herättänyt huomiota kauniilla kielellään. Hänen toinen romaaninsa Armain aika on todella kaunista kieltä, kesämökin rantakoivu on kaunis kuten ilmakin ja kaikki mikä ihmistä kesäisessä luonnossa ympäröi. Isä ja tytär ovat kokeneet sodan kauhuja ja menetyksiä ja heillä on raskaat muistonsa. Sukupolvien ketju jatkuu: minua innosti erityisesti tyttären lapsi. Kimmolle kaikki on uutta ja ainutkertaista, tätä Lassila kuvaa hienosti. Mutta alkaa ärsyttää, esimerkiksi sivulla 20 on yhdessä kappaleessa viisi joka-alkuista sivulausetta. Siis jossa, jonka, joka, jossa ja vielä uudelleen jossa. Yksitoikkoista maalailua. Samalla tavalla kuin pelkkien päälauseiden lukeminen on tylsää. Tarvitaan vaihtelevia lauseita. Lassila ei luota omaan päälauseeseensa, vaan lähes aina sen luomaa kuvaa pitää täydentää. Kauniisti kirjoittamisessa on hankaluutensa ja vaaransa. 
Pertti Lassila: Armain aika. Teos, 2015 

Palaan myöhemmin näihin lukemiini: 
Anita Brookner: Perhe ja ystävät. Otava, 1987 
Chimananda Nqozil Adichie: Huominen on liian kaukana. Otava, 2011 
Jussi Valtonen: Siipien kantamat. Tammi, 2007 
Alberto Moravia: Keskipäivän aave. Tammi, 1956. 
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman. Avain, 2006. 
Patty Smith: Ihan kakaroita. Siltala, 2014.

Viisi mieleen jäänyttä kirjaa vuodelta 2015

Joulumainoksia on jo joka puolella, jouluvaloja etsitään kaappien kätköistä. Vuosi siis on loppumassa. Niinpä katson taaksepäin ja vilkaisen lukemieni kirjojen listaa tältä vuodelta. Kirja per viikko näyttää olevan tahtini. Muutama ystäväni on pyytänyt lukuvinkkejä ja tässä niitä nyt sitten on viiden kirjan verran. Hiukan kuin paremmuusjärjestyksessä, mutta toisaalta ei kuitenkaan. Järjestys vaihtuu heti, kun mietin sitä lisää.  

Günter Grass: Sipulia kuoriessa, romaani. 2007
Romaani on kuin muistelmateos, mutta mielikuvitus ja Grassin tunnistettava tyyli ja tyylikkyys erottavat sen ”vain” muistelemisesta. Puolet kirjasta kuvaa nuoren henkilön sotakokemuksia, mutta se on täynnä sotaromaanista vieraannuttavia elementtejä, surumielisiä tunnelmia ja epätodellisuuksia. Loppu kirjasta kertoo ainakin muutoista ja taitelijan etsinnöistä aina Peltirummun ilmestymiseen saakka vuoteen 1959.

Kirja sai minut muistamaan ”uusia” asioita lapsuudestani, mutta samalla myös epäilemään muistojeni oikeellisuutta. (Minulla on lähisukulainen, joka mielellään korjaa muisteluitani ”Ei se niin ollut”). Grass sanoo, että se mikä jää mieleen, ilmaantuu kutsumatta, esiintyy toisella nimellä ja rakastaa valepukuja. Sen seula on milloin harva, milloin tiheä.  Uskotaan!

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia, novelleja. 2013
Kirjan novelleissa kerrotaan usein aikuisista. Äidin ja lapsen välinen rakkaus on silloin erilaista kuin lapsen ollessa pieni. Suhde on voinut kokea säröjä, ehkä äidin ja pojan välillä on kuilu. Novellien melankolia on syvällistä ja karun kaunista. Kirja on mielestäni aivan pakahduttavan koskettava.

Alice Munro: Sanansaattaja, novelleja. 2008
Alakulo on tyypillistä Munrollekin. Sanasaattajassa on omakohtaista suvun historiaa kaunokirjallisessa muodossa, joka ei pitäydy tosiasioissa, vaan perustuu alitajunnan ja unenomaiseen tietoon. Kirjassa on kaksi pitkää kertomusta, joista toisessa ylitetään Atlanti vuonna 1818. Meriä ylitetään paremman elämän toivossa tänäänkin. Munro on edelleen yksi suosikkejani. 

Antonio Tabucci: Intialainen yösoitto. 2000
Kirjassa matkustetaan ristiin rastiin Intiaa etsimässä kadonnutta ystävää. Intia on minulle täysin vieras. Mutta kaipasin edes pientä tutustumista. Ja tuntuukin, että italialaisen Tabuccin ”yömaailman” ja sen varjomaisten ihmisten kuvaus antaa hiukan syvyyttä tv:n luomille Intia-mielikuville. 

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku. 2014 (1962)
Viimeisenä vielä – ei niinkään lukuvinkkinä – vaan pienenä hienosteluna tyyliin ”tällaistakin olen lukenut, ei ehkä kiinnosta teitä”. Mutta loistava Nabokov sai minut nauramaan nautiskellen ja puistelemaan päätäni. Ymmärtäminen jäi hiukan sivuseikaksi. 
-  - - - - - 

Vuonna 2014 listalla oli vain uusia teoksia. Viiden lista näytti silloin tältä:
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Jayne Ann Phillips: Murhenäytelmä 
Zaida Smith: Kauneudesta
Paul Auster: Sunset Park 
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin 

Kaupungissa ja maaseudulla

Ensimmäinen

Kun kirjoitan eräästä tapaamisesta pienessä kerrostaloasunnossa kantakaupungissa, pääsen pohtimaan, mikä erottaa kaupungin siitä mikä ei ole kaupunki.  

Kyseessä oli asunto isossa kerrostalossa monien, kadun varressa sijaitsevien isojen kerrostalojen joukossa. Tämä osoittaa että kyseessä todella oli kaupunki.  Tarkemmin ottaen kantakaupunki, tarkoitan, että olimme aivan Helsingin ytimessä, lähellä kaikkea: putiikkeja, tavarataloja, raitiovaunuja, toimistoja ja huvielämää. 

Asuminen tässä asunnossa johtui henkilön elämäntilanteesta ja oli enemmän tai vähemmän tilapäistä. Pieni kerrostaloasunto on kaupungissa tavallista, niitä asuttavat opiskelijat, vain työn vuoksi kaupungissa olevat, yksin asuvat naiset jne.

”Kerrostalot ovat samassa linjassa, toinen toistensa vieressä. On säädetty, että niiden tulee olla suorassa linjassa. Jos ne eivät ole, niin ne rikkovat katulinjan. - - Kahden kerrostalonjoukon samansuuntaiset linjat määrittävät sen, mitä nimitetään kaduksi.” (Perec  1992.) Huomio on oleellinen. 

Olimme siis tässä urbaanissa ympäristössä ja tilassa, jota luonnehti yksityisyys ja jopa intiimiys. Olimme kutsutut syömään ja viihtymään. Kyseessä ei ollut formaali illallinen – päinvastoin. Ei kokkausta eikä paljon kattaustakaan. Söimme alakerran italialaisputiikista ostettuja hienoja säilykkeitä. Kun yhä uusia lajikkeita ilmestyi pöytään, joku kuiskasi: ovatko nämä edelleen alkupaloja vai joko mennään pääruuassa. Ruokailukin lienee kaupunkilaistyylinen: uutta kokeileva, nopeasti tarjoiltu. Ruoka oli hyvää ja tunnelma lämmin, kunnes koitti aika poistua katulyhtyjen kelmeään valoon kylmään, mutta elävänä sykkivään kaupunkiin. 

Toinen

”Maaseutua ei ole olemassa, se on illuusio” (Perec 1992). Mutta kyllä me olimme maalla, kun tuttavani oli muuttanut omakotitaloon ja kutsunut ystäviään sinne isolla joukolla. Oli tultava yksityisautoilla, ajettiin moottoritietä tunteja ja lopuksi hiekkatieltä pihaan. Asuiko ihmisiä lähellä?  Ei ainakaan suorassa rivissä kadun varressa. 

Ja kaikki oli niin kaunista, pelto- ja järvimaisema, leppoisa istuskelu verannalla, saunominen ja uiminen. Sää suosi, aurinko paistoi!

Perec kirjoittaa pitävänsä kaupungista, mutta myös maaseudusta. Hän kirjoittaa: ”Maaseudulla on mukavaa olla: siellä syödään maalaisleipää, siellä on helpompi hengittää - - siellä poltetaan tulta takassa, pelataan seurapelejä. On tunnustettava että siellä on usein väljempää kuin kaupungissa, ja melkein yhtä paljon mukavuuksia, ja toisinaan myös yhtä rauhaisaa.” Mutta eivät nämä asiat kuitenkaan merkitse, että kyseessä olisi jokin kaikenpuolinen erilaisuus. Näin me totesimme ja koimme, kun istuimme iltaa: pidämme kaupungista, mutta myös maaseudusta. Ja mikä illallinen, nyt ei otettu esiin säilykepurkkeja, vaan syötiin huolella ja taidolla valmistettuja herkkuruokia, jotka isäntäväki oli valmistanut.  

P.S. Tekstini on kiitoksen velkaa Georges Perec’lle.  Perec on ranskalainen kirjailija (1936–1982) , jonka teos Tiloja/Avaruuksia hahmottaa paikan ja tilan merkityksiä ja ilmenemiä erityisellä tavalla, mielikuvituksellisesti. Kirja ilmestyi 1974 ja suomeksi 1992 (suomennos Ville Keynäs). Myöhemmin Perec tuli Suomessa tutummaksi kirjallaan Elämä Käyttöohje (2006).