Miehiä ja naisia 2

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia. Tammi, 2016 

Haruki Murakami on viisi vuotta nuorempi kuin Richard Ford, josta kirjoitin edellisessä blogissani. Ford on amerikkalainen, hyvin selkeästi. Murakami taas on kasvanut aikuiseksi Japanissa, mutta muuttanut sittemmin Amerikkaan. Kulttuuriero heidän välillään on selvä. Japanilainen surrealismi näkyy Murakamin tuotannossaan, sanoo joku minua enemmän asiasta ymmärtävä.

Kuten Fordilta, esittelen Murakamiltakin kahta kertomusta. ”Kafuku oli ollut lukemattomia kertoja naisen kyydissä, ja hänen kokemuksensa mukaan useimmat naisautoilijat saattoi jakaa kahteen ryhmään. Jotkut olivat hieman liian aggressiivisia ja jotkut taas hieman liian varovaisia. Yleensäkin saattoi sanoa, että naiset ajoivat miehiä huolellisemmin ja varovaisemmin. Tietenkään huolellisesti ja varovaisessa ajotavassa ei ollut mitään moittimista, mutta joskus se saattoi ärsyttää muita tiellä liikkujia.” Näin alkaa kertomus Drive My Car.

Kafuku on näyttelijä, joka ei voi ajaa itse autoa, mutta saa ”työsuhde-etuna” autonkuljettajan, joka vie hänen päivittäin harjoituksiin ja näytöksiin teatteriin. Naiskuljettaa ja hänen ominaisuuksiaan kuvataan alussa pitkästi. Se tuntuu omituiselta, mutta kun asiaa tulee riittävästi käänneltyä ja väänneltyä, tulee selväksi, että Misaki on taitava kuljettaja ja pidättyväinen ja vaitonainen ihminen, joka tyytyy lähinnä vain kuuntelemaan asiakkaansa yksinpuhelua. Kafuku alkaa kertoa työstään ja vaimostaan, joka myös oli ollut näyttelijä ja ”ystävän kaltaisesta henkilöstä”, jonka hän tapasi vaimon kuoleman jälkeen. Tämä ”ystävyys” oli hyvin jännitteinen, sillä vaimolla oli ollut suhde miehen kanssa. Misaki kuuntelee ja esittää aina välillä joitakin kysymyksiä.

Kafukulle se, että hän sai puhua menneistä tapahtumista, jotka olivat jääneet hänen mieltään vaivaamaan, oli arvokasta. Se rauhoitti hänen mieltään. ”Kafuku päätti nukkua vähän aikaa. Hän viettäisi hetken syvässä unessa ja heräisi sitten. Kymmenen tai viisitoista minuuttia riittäisi. Sitten hän nousisi näyttämölle ja näyttelisi. – Nukun hetken, Kafuku sanoi. Misaki ei vastannut. Hän jatkoi vaiti ajamista. Kafuku oli kiitollinen hiljaisuudesta.”

Kertomus on erikoinen, mutta kuitenkin hyvin miellyttävällä tavalla lukijaakin rauhoittava. Eikä haittaa, vaikka minulle heti alussa tuli mieleen toinen taksinkuljettaja, nimittäin Minna Kivelä Kätevä Emäntä tv-sarjassa. Musta tukka, musta nahkatakki, ei niin kaunis… Kaikki täsmää.

Kino on kertomus miehestä nimeltä Kino ja hänen samannimisestä baaristaan. Baarin tunnelma kuvaillaan juuri sellaiseksi, missä minäkin voisin kuvitella istuvani joskus hetken – yksin omassa rauhassa. Pieni baari kujan perällä, pieni huomaamaton kyltti, yllättävän viihtyisä tila. Baarimestari soitti vanhoja jazz-levyjä, ruokalista oli lyhyt, vain parin ruokalajin mittainen ja nurkassa torkkui harmaa kissa.

Kino oli järkyttynyt mies. Hänen vaimonsa löysi uuden miehen ja muutti muualle, eikä Kino tuntenut vihan tai kaunantunteita vaimoa kohtaan: ”Olen ihminen, jolle kuului käydä näin. – Hän ei osannut tehdä muita ihmisiä onnellisiksi, saati sitten itseään. – Ainoa asia, jonka hän osasi siinä tilanteessa tehdä, oli luoda paikka, johon hän voisi ankkuroida syvyytensä ja painonsa menettäneen sydämensä niin, ettei se lähtisi ajelehtimaan ties minne.”

Baarin asiakkaana on ensin arvoituksellinen, aina yksin tuleva mies, kerran taas kaksi riitelevää pukumiestä, jotka käyttäytyvät uhkaavasti Kinoa kohtaan. Naisasiakkaan kanssa Kino meni sänkyyn: nainen oli käynyt joitakin kertoja baarissa, ja jokin hänessä sai Kinon ajattelemaan yhdyntää. ”Pitkää ja viipyilevää yhdyntää”

Myöhemmin, kun Kinon avioero astui voimaan, hänen vaimonsa myös tuli tapaamaan Kinoa baariin. Erosta keskusteltiin. Syksyllä kissa katosi ja sitten tulivat käärmeet. Ja tässä kertomus kääntyy todella surrealistiseksi, merkilliseksi, osoittaessaan lopuksi, että Kino todella on haavoittunut mies.

Murakamin lukeminen on nautinto, kun saa uppoutua kertomusten luomiin muistojen ja kaipuun tunnelmiin.

Miehiä ja naisia 1

Richard Ford: Naistenmiehiä. Kolme kertomusta. Tammi, 1999. 

Richard Ford (synt.1944) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka maalaa kirjoissaan tarkkaa kuvaa amerikkalaisuudesta. Naistenmiehiä’ssä hän kuvaa miehiä ja naisia herkästi, arkisesti ja tavoittaa heistä olennaisen. Esittelen tässä novelleista kaksi. Fordin kerronta on melkein alakuloista, mutta siinä on vienoa komiikkaakin. 

Naissankarissa 17-vuotias poika lähtee tätinsä kanssa tapaamaan äitiään Seatleen. Täti on sievä ja vilkas, mutta hiukan epäluotettava. Alkumatka kuljetaan tädin autolla ja sitten jatketaan junalla. Pojan ensimmäinen junamatka. Isä ja poika asuvat Montanassa. ”Me olimme siellä yksin. Ne olivat äitini ensimmäistä lähtöä seuraavia kuukausia ja me olimme asuneet Duttonissa siitä lähtien kun kouluvuoteni alkoi. Äiti oli lähtenyt edellisenä kesänä, kun hänellä ja isällä oli pitkään ollut ongelmia.” 

Poika elää vanhempiensa eron varjossa, lapsuus on takana, mutta aikuisuus näyttää yksinäisestä pojasta vaikealta. Matkalla sattuu ja tapahtuu. Täti juo itsensä humalaan mikä lisää pojan irrallisuuden ja turvattomuudenkin kokemusta. Tätinsä kanssa hän todistaa juna-aseman baarissa ampumiskohtauksen. Isä ja hänen naissuhteensa jäävät isän vaikenemisen muurin taakse. Pojan ja isän lyhyet keskustelut ovat kuitenkin herkkiä, kuten se, kun poika soittaa asemalta ennen kuin juna lähtee. 

”Onko varma, että olet kunnossa?” isä kysyi. 
 ”Voin hienosti”, minä sanoin. ”Ihan totta”. 
”Minä rakastan sinua, Larry. Unohdin sanoa sen sinulle ennen kuin lähdit. Se on tärkeää.” 
”Minäkin rakastan sinua” minä sanoin. 
”Sepä hyvä uutinen”, isä sanoi.” Kiitoksia.” Ja sitten me lopetimme puhelun. 
Ei mitään erikoista, mutta niin surumielistä ja paljon kertovaa. 

Länsimaalaisia on kertomus ensimmäisen romaaninsa kirjoittaneen miehen ja tämän naisystävän viikosta ennen joulua Pariisissa, jonne olivat tulleet Länsi-Virginiasta. Miehen on tarkoitus syödä lounasta ranskalaisen kustantajansa kanssa ja yhdessä heidän on sitten tarkoitus nautiskella kaupungista, museoista ja syödä hyviä aterioita. Mutta aina ei käy niin kuin haaveillaan. 

Ensinnäkin myöhäissyksyn sää, jonka piti olla raikas ja kuiva, täynnä lempeää iltapäivän aurinkoa, oli muuttunut kylmäksi ja inhottavan märäksi. Pariisissa on ikävää, kustannustoimittaja perui lounastapaamisen, hotellihuone on jäätävän kylmä. 

Mies on eronnut ja vaimo muuttanut heidän tyttärensä kanssa Kaliforniaan. Uusi suhde oli jatkunut kaksi vuotta huolettomana seksisuhteena. He olivat toiveikkaita kohtalon ja elämän suhteen naisen voitettua syövän, josta hän edelleen oli toipilas ja söi lääkkeitä. He pitivät toisistaan. Mutta mies suree epäonnistunutta avioliittoaan ja ennen kaikkea tyttären menetystä, yhteyden menetystä. 

Ford kuvaa parin harhailua kaupungissa, aterioita ja tunnelmia. Hän kertoo seikkaperäisesti kaiken, mitä heille niinä päivinä tapahtuu. Kun sää on kylmä ja sateinen, on parasta kietoutua peittoon katselemaan hotellin ikkunasta tai jäädä vain sängyn lämpöön peiton alla. Naisen syövän pahenevat merkit tuovat tummia sävyjä. Kaupungilla yritetään kuitenkin kulkea. 

”Minä olen poikki”, Helen sanoi. ”En jaksa askeltakaan enää.”—”Minusta tuntuu, että minun täytyy lähteä nyt kotiin”. 
”Länsi-Virginiaan astiko?”
”Hotelli riittää kodiksi nyt”, Helen sanoi. ”Minun täytyy päästä makuulle. Minua heikottaa.” –”Anteeksi, että olin kusipäinen”.
”Et sinä ollut kovin kusipäinen”, Matthews sanoi. ”Sinä vain sanoit, ettet pidä minusta kovin paljon. Mutta minä pidän. Minä pidän sinusta aika paljon. Ei ole kovin helppoa olla täällä nyt.”

Tunnelma tiivistyy ja Fordin kertomuksen alakulo ja arkisuus johtavat tunteiden syvenemiseen. Syöpä ottaa pääroolin, Helen alkaa näyttää hyvin sairaalta ja jää vuoteeseen.

”Minusta tuntuu, että sinä pelkäät minua. Mutta nyt toisesta syystä”, Helen sanoi.
”Ei, sinä erehdyt” Matthews sanoi varmasti. ”En minä pelkää sinua yhtään.” –
”Mitä sinä sitten tunnet?” Helena kysyi. ”Minua kohtaan, tarkoitan.”
 ”Minä rakastan sinua”, Matthews sanoi. ”Sitä minä tunnen.”
Ja kertomus jatkuu surulliseen loppuun saakka.

Lisää luettavaa: Maan laulu. Richard Ford. 2008. http://www.stakes.fi/yp/2010/5/andersson.pdf