Tervetuloa valokuvanäyttelyyn!

Ystäväni Helena Perhosen valokuvanäyttelyn tiedot julisteessa. Helena on paikalla monena päivänä. minä taas valvon näyttelyä sunnuntaina 25.10.

Rinnalla kulkee hymyn keveys

Vanhenemisesta ja vanhuudesta puhutaan paljon, mutta usein esiin tuodaan yksioikoinen kuva, jossa vanhuus ja vanhat ihmiset ovat ongelma tai jopa taakka. Erityisesti ”vanhoja vanhoja” (yli 80-vuotiaita) tarkastellaan yhtenäisenä ryhmänä ja palvelujen kohteena. Vanhuspalvelujen puutteet ansaitsevatkin julkisuuttaa. Julkisuuden logiikka on usein: negatiivinen uutinen on tärkeä. Samalla vahvistetaan ongelmakeskeistä kuvaa iäkkäistä ihmisistä, jotka ovat sairaita ja toimintakyvyltään heikkoja. Tieto on raskasta, siis tärkeää.

Toisenlainen näkökulma on ymmärtää, että jokainen ihminen vanhenee kuitenkin omalla tavallaan. Eikä ikääntyminen ole kielteinen asia - pitkää ikäähän me tavoittelemme. Ja me omalla tavallamme vanhenevat ihmiset tarvitsemme kaiken ikäisenä merkityksellisyyden tunnetta ja myönteisiä kokemuksia.

Helena Perhonen katsoo valokuvissaan vanhoja ihmisiä tästä toisesta näkökulmasta. Kuva muuttuu. Näemme hänen kuvissaan vanhoja ihmisiä, jotka haluavat jatkaa arkielämän käytäntöjä omien voimavarojensa mukaan. Mitä pitää tehdä, mitä pystytään ja mitä halutaan tehdä, se tehdään. Vaikka ikää on jo paljon, heissä hehkuu elämän monimuotoisuus, hymy ja tyytyväisyys. Ja samaan aikaan vanhuuden paino – olemuksen hauraus, kumara selkä, ryppyjen syvyys.

Kun katsomme valokuvaa hymyilevästä, vanhasta naisesta, voimme ymmärtää italialaisen kirjailijan Italo Calvinon ajatuksen, että elämässä raskaus vaatii rinnalleen keveyden. Pitkä elämä on sisältänyt raskaita asioita, omia tai kerrottuna kuultuja sotamuistoja, lama-aikoja itse tai lasten kokemina. Vaikeat muistot tai toimintakyvyn heikentyminen eivät ole heidän koko elämänsä, vaan siinä on mukana keveät valopilkut. Rinnalla kulkee hymyn keveys, voi haltioitua veteen pulahduksen tuomasta nautinnossa, kukkien hoidosta ja rollaattorista, joka auttaa kulkemaan sisällä ja ulkona, maalla ja kaupungissa.

Sirpa Andersson

Vanhuuden keveys ja paino

Helena Perhonen, valokuvat
Kameraseuran Galleria 2.10. - 31.10.2020

Jokainen ihminen kaipaa hyväksyvää katsetta. Vanhanakin ihminen voimaantuu ja nauttii hyväksyvän katseen kohteena olemisesta - siitä, että tulee vielä nähdyksi. Kamera voi olla tuo katse.

Olen kuvannut näyttelyyni kuutta vanhaa ihmistä omissa kodeissaan ja lähiympäristöissään. Kuvattavien ikä vaihtelee 85 vuodesta 98 vuoteen. Toisia heistä olen kuvannut usean vuoden ajan, joitakin olen tavannut vain kerran kun sovittuja kuvauksia piti korona-viruksen vuoksi perua.

Lähtökohtani kuvaamisessa oli, että kukin kuvattavista sai itse määritellä sen, miten häntä kuvataan, miten hän haluaa tulla nähdyksi.

Huomasin, että vanhukset pitivät kuvaamisesta. Kuvaushetket olivat heille henkisesti keveitä. Tämä heijastui siihen, miten he halusivat kuvissa olla. Vaikka sain kuviini yksinäisyyden surumielisyyttä niin paljon sain myös ilon ja lempeyden katseita ja itsellenikin tapaamiset tuottivat iloa.

Projektin edetessä ymmärsinkin, että kuvien lisäksi vähintään yhtä tärkeitä olivat kuvaustilanteet niin minulle kuin kuvattavillenikin.

Kuvillani haluan osallistua keskusteluun hyvästä vanhuudesta ja vanhuuden moni-ilmeisyydestä.

Valokuviini on kirjoittanut taustoittavan tekstin tutkija, VTT Sirpa Andersson, joka on iäkkäiden ihmisten elämää ja heidän arjessa selviytymistään. (sirpanipsu.blogspot.com)

Tämä on ensimmäinen yksityisnäyttelyni. Olen aiemmin osallistunut useisiin ryhmänäyttelyihin: Kameraseuran GP-10 kurssin päättönäyttelyihin Helsingissä (vuosina 2010 ja 2012) sekä Valokiila ryhmän yhteisnäyttelyihin Helsingissä, Espoossa, Kouvolassa, Keravalla ja Järvenpäässä (vuosina 2013 - 2019). Joulukuussa 2019 olin valokuvillani mukana tekstiilitaiteen näyttelyssä Forssassa.

Olen Kameraseuran jäsen sekä mukana kuuden valokuvaajan ryhmässä valokiila.com.

Kotisivuni: helena-perhonen.com

Yli 70-vuotiaat

”Koronavirustilanne on tällä hetkellä niin hyvä, että myös pitkään kotikaranteenissa olleet yli 70-vuotiaat voivat käydä ulkoilemassa, kunhan sen tekee varovasti, selkeitä turvavälejä ja kaikkia annettuja hygieniasääntöjä tarkasti noudattaen.”

Näin kirjoitetaan lehdessä 26.5. Kyllä suututtaa. Lehdessä haastatellaan johtajaylilääkäriä, mutta ylläolevaa lausetta ei kirjoiteta hänen sanomakseen. Päättelen, että sen täytyy olla toimittajan päässä syntynyt myöhäisherännäisyyden osoitus. Onhan jo viikkoja ymmärretty, ettei korona-virushysterian  alkuohjeistus mennyt aivan nappiin. Ja useimmat yli 70-vuotiaat terveet ja hyvinvoivat ihmiset ovat koko korona-ajan käyneet ulkoilemassa, lenkkeilemässä ja luonnossa kulkemassa. Eihän tätä muuten kestä. Lihakset surkastuvat, hermot kiristyvät ja mieli masentuu, jos ei tee näin.

Siis ei ikäihmisiä ole missään vaiheessa määrätty olemaan sisällä kotona! Vaikka on voitu kuulla ja lukea komentoja ”pitää pysyä kotona”, niin yli 70-vuotiaskin päättää itse. Ymmärrettävää on, että suositus välttää sosiaalisia kontakteja tai  rajata ne vähiin ja ulkotiloissa tapahtuvaksi, on hyväksyttävissä oleva. Olotila korona-aikana on outo, ihan kuin olisi itse toipilas ja odottaisi jonkunlaista toipumista.

Viime vuoden puolella, kun ei korona vielä ollut meitä selkeästi luokitellut vanhuksiksi, keskustelimme muutamien Porin tipulan tyttöjen (yo. 1968) kanssa, miltä tuntuu, kun täyttää 70 vuotta. Sillä kyllä se tuntuu. Yksi meistä totesi, ettei hänen vanhemmistaan kumpikaan ollut elänyt niin pitkään. Joku kertoi mieleen jo tulleen, ehtiikö nähdä lapsenlasten kasvavan aikuisiksi. Ja nimitykset puhuttivat, kuten aina. Tuntui edelleen, ettei mikään kelpaa kaikille pitkältäkään listalta ehdotuksia. Ei vanhus, seniori, iäkäs, ei edes kronologisesti ansioitunut. Eikä ammatiksi oikein sulateta eläkeläinen-vaihtoehtoa. 

Toisaalta naureskelimme sille, että useampi meistä oli saanut omakantaan lääkärissä käynnin jälkeen yhden sanan virkkeen. ASIALLINEN. Kysyin tutulta lääkäriltä, joka totesi asiasta: "Asiallinen, orientoitunut aikaan ja paikkaan" on hyvin tavanomainen dokumentaatio siitä, että potilaalla ei ole (tälläkään kertaa) keskustelussa esiin tulevaa kognitiivista häiriötä. Tämä on toki hieman ongelmallinen, sillä se sanoo samalla, että jostain syystä on tarpeen ottaa asiaan kantaa, ja se jokin syy voi olla potilaan ikä. Ei potilaita niputeta yhdeksi kokonaisuudeksi, vaan juuri dokumentoidaan, että eri potilailla on erilainen nykytilanne.” Vastaus on hyvä - näinhän se on, että muistisairaudet lisääntyvät iän myötä, mutta siinäkin pätee se, että sairautta ei kohdata yhtenäisenä ryhmänä.

Mutta löytyipä positiivinen huomio. Kun 70-vuotiaiden pitää uusia ajokortti, se käy pelkällä nettitilauksella ilman lääkärintodistusta muistitesteineen. Vieläpä todella hyvin toimivalla sovelluksella. Toisin oli vielä vuonna 2018. Nyt ajokortin uusijana 70-vuotiaan omaan arvioon luotetaan.

Muuten, oma mielipiteeni on, ettei vanhuspalvelulakia olisi oikeastaan tarvinnut laatia ollenkaan, sillä terveydenhuollon ja sosiaalihuollon lainsäädäntö kattaa kaikenikäiset ihmiset.  Esimerkiksi muistisairaiden tulee saada hoitoa, vaikkei vielä osata parantaa. Ei lailla voitu estää viime vuonna koettua hoivakriisiä. Laki ei auttanut, kun ahneet terveysjätit tekivät voittoja huonolla hoidon laadulla, ja voittivat kilpailutuksia, kun kunnat katsoivat vain hintaa. Kuntien ylläpitämät tehostetun palveluasumisen yksiköt eivät nekään saaneet aina puhtaita papereita. Rahasta oli sielläkin puutetta, ja asenne työhön ei ehkä ole ollut oikea.

This is not me. Sirpa A. 2020.

Vaivattomat häät

”Nykyisenä aikana sukulaiset erkaantuvat valitettavan nopeasti toisistaan, vieläpä eivät edes tapaa heitä koskaan.”

Näin kirjoitti sukulaismies Munkkiniemestä äidilleni isäni kuolinvuonna lähes 66 vuotta sitten. Kirjeessä hän esitti myöhästyneet surunvalittelunsa ja kertoi suunnittelevansa käyntiä Porissa tapaamassa perhettämme.

Voidaan siis todeta ”ei mitään uutta auringon alla” – tässäkin asiassa. Nykyisin sanotaan, ettei sukulaisia tavata kuin hautajaisissa. Kaivataan enemmän yhteisöllisyyttä, mutta eletään privaatissa, monet yksin.

Muistan, kun lapseni kastettiin Porin seurakuntasalissa yhteiskasteessa. Samalla kertaa aikakin kuusi lasta. Minusta se oli hienoa yhteisöllisyyttä, paikalla tietenkin vauvojen vanhemmat ja perheiden muita lapsia, kummit ja monia isovanhempia. Kyselin seurakunnasta, milloin tämä tapa loppui. Sain tietää, että 60-luvulla kysyntää yhteiskasteelle oli, mutta hiipui sitten 70-luvulla. Aika lailla samoihin aikoihin, kun syntyneiden lasten määrä alkoi nopeasti vähentyä.

Muistan yhteiskasteen lämpimänä yhdessäolon tapahtumana ja oli siinä aika lailla hengellisyyttäkin: Antakaa lasten tulla…

Tämä muisto tuli mieleeni, kun seurakunnissa 2010-luvulla aloitettiin viettää ’helposti naimisiin’ tilaisuuksia. silloin kirkossa tai kappelissa vihitään useita pariskuntia peräjälkeen. Vihkimisiä saatetaan näin tehdä vaikkapa myöhään yöhön asti. Tästä tavasta on tullut suosittu vaihtoehto suurille, kaikessa täydellisyyteen pyrkiville ”stressihäille”. Minusta näissä vaivattomissa häissä on myös jotain yhteisöllisyyttä. Parit tulevat paikalle yhteisissä aikeissa ja kokevat yhteyttä ”kohtalotovereihin”.

Mietin, voisiko yhteiskaste toimia nykyäänkin. Kastejuhla yhteiskasteena ja seurakunnan tarjoamin kahvein. Voisiko tämä lisätä ja ylläpitää kasteen suosiota ja tuoda näin uusia jäseniä kirkkoon. Syntyvyyttä tämän en kuitenkaan arvele lisäävän. Mutta ehkä yhteisöllisyyttä kuitenkin.

Lisää kirkollisia harrasteita: Olen ollut mukana ystäväni Helena Perhosen kanssa tutustumassa alttaritauluihin kolmella suunnalla. Vantaalla, Porissa ja Tampereella, ja lisää matkoja on tulossa, kunhan valo lisääntyy kevään myötä. Helena valokuvaa ja yhteisin ponnistuksin suunnittelemme näyttelyä, artikkelia tai mitä saammekaan aikaan. Valmista voisi olla vuonna 2021.

Näkökulmamme alttaritauluihin on henkilökohtaisissa kokemuksissa ja tunnelmissa – ja myös kotimaanmatkailussa.

Helenan valokuviin ja näyttelyihin voit tutustua sivuilla https://helena-perhonen.com/

Porissa ja Herttoniemessä

Pori mainitaan rannikkokaupunkina, mutta itseasiassa meri ei vaikuta kaupungissa. Hyvin tunnettuihin Yyterin hiekkarannoille, pittoreskiin Reposaareen tai Mäntyluodon rahtisatamaan on yli 20 kilometriä Porin keskustasta. Poria hallitsee Kokemäenjoki.

Kävin tuossa lapsuuteni kaupungissa pari viikkoa sitten. Sateinen lokakuu oli päättymässä ja tarjosi loppuun muutamia aurinkoisia päiviä, joista yksi osui minun visiittiini. Kuljin joen vanhimman sillan yli kaupungin keskustasta pohjoiseen ohi vanhan, komean puuvillatehtaan (nykyisin yliopistokeskus) katsomaan, millainen on siihen liitetty ja aika onnistuneeksi mainittu, uudehko kauppakeskus Puuvilla.

Silta lähtee läheltä arvostettua, uusgoottilaista Keski-Porin kirkkoa. Silloin kun minä vielä asuin Porissa, ei kukaan puhunut Kivi-Porista. Niin on nyt nimetty 1800-luvun jälkipuolella rakennetut kirkko ja kivitalojen rantakorttelit. Sillan metallirakenteessa näkyy edelleen alkuperäiset, suuret niitit. Rakennusvuosi on 1926 ja siltamaksun periminen päättyi 1945.

Joki virtaa sillan kohtaa leveäni ja aurinko sai veden näyttämään kirkkaalta ja siniseltä. Keltaisen ja punaisen sävyt värjäsivät rannan lehtipuiden syysloiston. Kun katselin sillalta, näin kirkon, Kirjurinluodon, joesta haarautuvan juovan,  vanhan puuvillatehtaan rakennukset, uudemmat sillat, taidemuseon. Maisema oli kaunein mahdollinen minun nostalgisia ajatuksiani kehystämään.

Helsingissä riittää kauppakeskuksia, niitä on jo liiaksikin. Kaikissa voi ostaa sen mitä tarvitsee, ja kaikkea muutakin. Suosikkejani ovat ITIS ja Kamppi. ITIKSEN lähellä on hyvä kirjasto ja sinne on hyvä pyöräilymatka. Kamppi taas on ydinkeskustasta, jossa metroasemalta on lyhyt matka kaikkeen, vaikkapa museoihin ja Oodiin. Redi oli jäädä aivan vieraaksi, mutta sitten huomasin, että sinne vasta onkin mukava pyöräillä Herttoniemestä merimaisemassa. Kesäkautena siis.

Odotan kotikulmilleni ensi vuonna valmistuvan Megahertsin laajennuksen tuovan käyttööni uuden kirjaston. Toivottavasti hyvät tilat eikä aivan suppea palvelu. Siellä voi sitten ensi vuonna kokoontua lukupiirinikin eli kolmen naisen Kirjaryhmä. Tältä vuodelta jää mieleeni erityisesti maaliskuun tapaaminen, jolloin aiheena oli Anton Tsehovin ja Raija Siekkisen novellit.

Kun on luettu Tsehovia – esim. Vaimoni, Elämäni ja Nainen ja sylikoira -novellit - ja jos sitten lukee Siekkisen Pyhä Abrosius -novellin hänen Novellit -kokoelmastaan ja siihen päälle vielä Hannu Mäkelän kirjan Valo - Kertomus rakkaudesta, niin saa sattumanvaraisen mutta monipuolisen kuvan venäläisyydestä vai sanoisinko "venäläisestä kansanluonteesta". Varakkaiden elämä on tyhjäntoimittamista ja köyhien osa lohduton.

Henkilökohtaista – taidetta - teoriaa

Täytin vuosia pari viikkoa sitten. Jo päivää ennen sitä HS:ssa oli hieno juttu Miina Äkkijyrkästä, ihailemastani taiteilijasta. Meillä sama syntymäpäiväpäivä ja molemmilla samat lukemat - 70 v. Juttu piristi minua valtavasti, kuten lehtijuttu joskus tekee. Tarmokas Miina täydessä vauhdissa. Vauhdikas meno tarttui minuunkin ja oikein voimaannutti synttäripäivääni.

Mutta ei mennyt viikkoakaan, kun HS kirjoitti: ”Kadonnut vanhus löytyi hukkuneena” – noin 70-vuotias. Miten HS voi edelleen nimitellä naista noin ikävällä sanalla? Satuin näkemään myös Aamulehden otsikon samasta asiasta: ”Iäkäs nainen löytyi…” Parempi näin. Aamulehti on myös ottanut käyttöön sukupuolineutraalit nimikkeet. Ei enää kirjoiteta lakimies tai niin kuin äitini (s. 1912) sanoi: Keittäjätär ja johtajatar olivat päiväkodissa, äitini työpaikalla. Itseään hän ei koskaan kutsunut vanhukseksi, vaikka saattoi todeta olevansa vanha.

Sanoista, joilla vanhaa ihmistä kutsutaan, käydään aina silloin tällöin keskustelua. Moneen kertaan on todettu, että hyvän nimityksen keksiminen on vaikeaa, mutta silti mielestäni ”vanhus” on mahdoton kaikkia eläkeiässä olevia koskemaan.

Gerontologia-lehden uusimmassa numerossa 2/2019 asiaa sivuaa tutkija Eija Kaskiharjun artikkeli Mitä virkaa on vanhuspalvelulailla? Hän toteaa, että laki vahvistaa käsitystä vanhasta ihmisestä vain sosiaali- ja terveyspalvelujen kohteena. Lakia laadittaessa eduskunta keskusteli siitä, ja keskustelu osoittaa, että vain tähän kansanedustajien ymmärrys riitti. (Pulkka Jutta ym. 2014)

”Vanhuspalvelulaki laatulakina ei tavoita sitä, mihin sillä pyritään. Sillä on kuitenkin tahattomia seurauksia. Se jäsentää kaksi erillistä ja toisilleen jopa vastakkaista ryhmää määrittelemällä vanhuuseläkkeellä olevan väestön ikääntyneiksi ja iäkkäiksi. Ikääntyneille tulee tarjota toimintakyvyn tukemista ja iäkkäille sosiaali- ja terveyspalveluita. Tässä mielessä se sisältää paternalistisia piirteitä. Jäsentelyssä kahteen toimintakyvyltään erilaiseen ryhmään on nähtävissä kolmannen iän aktiivisuus ja neljännen iän riippuvuus. Lain tuottama käsitys iäkkäästä ihmisestä vaivojen rappeuttamana ja toimintakyvyltään heikentyneenä on kapea ja medikalisoitunut.” (Kaskiharju Eija, 2019)

Kaksi taidenäyttelyä, jotka ilahduttivat minua paljon.

Porin taidemuseossa on kesään sopiva näyttely JOKI. Esittelyteksti kertoo:

”Taiteilijat: Jan Eerala, Mollu Heino, Henry Merimaa, Veijo Setälä ja Titta Valla

”Kokemäenjoki virtaa 121 km sisämaasta päätyen Porin suistoalueelle ennen kuin laskee Itämereen. Jokilaakson maisema, siihen kiinnittyvät identiteetit ja yhteisöllisyys ovat olleet keskeistä sisältöä Turun yliopiston kaksivuotisessa Kokkeli-hankkeessa. Kulttuurikartoitusten myötä on syntynyt uutta tietoa joen merkityksistä ja jokikansalaisuuden kokemuksista. Näyttely avaa viisi näkökulmaa joen maisema-arvoihin ja maisemansuojeluun sekä tuo esille tutkimustietoa.”

Näyttelyä kutsutaan kulttuurikartoitukseksi Kokemäenjoen maisemissa. Se on monipuolinen, virkeän vihreä ja minut hurmaava pieni kokonaisuus, joka tuo tietoisuuteeni uusia käsitteitä kuten jokikansalaisuus ja jokihuvilakulttuuri. Se antaa paljon uutta ilmettä nostalgisiin lapsuudenmuistoihini huvilajuovan varrelta.

Näyttely on avoinna 11.8.asti.

Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä esittelee TAIVAALLISET VÄRIT – sinistä ja kultaa.

Minua kiinnosti erityisesti sininen, ei niinkään kulta. Mutta näyttelyn ripustus on tavattoman hieno, vanhaa ja uutta taidetta ja tekstit tukevat katsojaa värien merkitysten tulkinnassa. Esimerkiksi ”Neitsyt Marian viitassa käytetty sininen kertoo pyhyydestä, nöyryydestä ja hyveellisyydestä.” Ja seinäkirjoitus sävähdyttää:

”Ultramariinin sininen on jalo väri, kaunis ja kaikista väreistä ylittämätön kaikessa, mitä siitä voidaan sanoa tai tehdä.” Cennino Cennini n. 1370-1440.

Näyttely on avoinna 25.8. asti.