”Nykyisenä aikana sukulaiset erkaantuvat valitettavan nopeasti toisistaan, vieläpä eivät edes tapaa heitä koskaan.”
Näin kirjoitti sukulaismies Munkkiniemestä äidilleni isäni kuolinvuonna lähes 66 vuotta sitten. Kirjeessä hän esitti myöhästyneet surunvalittelunsa ja kertoi suunnittelevansa käyntiä Porissa tapaamassa perhettämme.
Voidaan siis todeta ”ei mitään uutta auringon alla” – tässäkin asiassa. Nykyisin sanotaan, ettei sukulaisia tavata kuin hautajaisissa. Kaivataan enemmän yhteisöllisyyttä, mutta eletään privaatissa, monet yksin.
Muistan, kun lapseni kastettiin Porin seurakuntasalissa yhteiskasteessa. Samalla kertaa aikakin kuusi lasta. Minusta se oli hienoa yhteisöllisyyttä, paikalla tietenkin vauvojen vanhemmat ja perheiden muita lapsia, kummit ja monia isovanhempia. Kyselin seurakunnasta, milloin tämä tapa loppui. Sain tietää, että 60-luvulla kysyntää yhteiskasteelle oli, mutta hiipui sitten 70-luvulla. Aika lailla samoihin aikoihin, kun syntyneiden lasten määrä alkoi nopeasti vähentyä.
Muistan yhteiskasteen lämpimänä yhdessäolon tapahtumana ja oli siinä aika lailla hengellisyyttäkin: Antakaa lasten tulla…
Tämä muisto tuli mieleeni, kun seurakunnissa 2010-luvulla aloitettiin viettää ’helposti naimisiin’ tilaisuuksia. silloin kirkossa tai kappelissa vihitään useita pariskuntia peräjälkeen. Vihkimisiä saatetaan näin tehdä vaikkapa myöhään yöhön asti. Tästä tavasta on tullut suosittu vaihtoehto suurille, kaikessa täydellisyyteen pyrkiville ”stressihäille”. Minusta näissä vaivattomissa häissä on myös jotain yhteisöllisyyttä. Parit tulevat paikalle yhteisissä aikeissa ja kokevat yhteyttä ”kohtalotovereihin”.
Mietin, voisiko yhteiskaste toimia nykyäänkin. Kastejuhla yhteiskasteena ja seurakunnan tarjoamin kahvein. Voisiko tämä lisätä ja ylläpitää kasteen suosiota ja tuoda näin uusia jäseniä kirkkoon. Syntyvyyttä tämän en kuitenkaan arvele lisäävän. Mutta ehkä yhteisöllisyyttä kuitenkin.
Lisää kirkollisia harrasteita: Olen ollut mukana ystäväni Helena Perhosen kanssa tutustumassa alttaritauluihin kolmella suunnalla. Vantaalla, Porissa ja Tampereella, ja lisää matkoja on tulossa, kunhan valo lisääntyy kevään myötä. Helena valokuvaa ja yhteisin ponnistuksin suunnittelemme näyttelyä, artikkelia tai mitä saammekaan aikaan. Valmista voisi olla vuonna 2021.
Näkökulmamme alttaritauluihin on henkilökohtaisissa kokemuksissa ja tunnelmissa – ja myös kotimaanmatkailussa.
Helenan valokuviin ja näyttelyihin voit tutustua sivuilla https://helena-perhonen.com/
26.2.20
10.11.19
Porissa ja Herttoniemessä
Pori mainitaan rannikkokaupunkina, mutta itseasiassa meri ei vaikuta kaupungissa. Hyvin tunnettuihin Yyterin hiekkarannoille, pittoreskiin Reposaareen tai Mäntyluodon rahtisatamaan on yli 20 kilometriä Porin keskustasta. Poria hallitsee Kokemäenjoki.
Kävin tuossa lapsuuteni kaupungissa pari viikkoa sitten. Sateinen lokakuu oli päättymässä ja tarjosi loppuun muutamia aurinkoisia päiviä, joista yksi osui minun visiittiini. Kuljin joen vanhimman sillan yli kaupungin keskustasta pohjoiseen ohi vanhan, komean puuvillatehtaan (nykyisin yliopistokeskus) katsomaan, millainen on siihen liitetty ja aika onnistuneeksi mainittu, uudehko kauppakeskus Puuvilla.
Silta lähtee läheltä arvostettua, uusgoottilaista Keski-Porin kirkkoa. Silloin kun minä vielä asuin Porissa, ei kukaan puhunut Kivi-Porista. Niin on nyt nimetty 1800-luvun jälkipuolella rakennetut kirkko ja kivitalojen rantakorttelit. Sillan metallirakenteessa näkyy edelleen alkuperäiset, suuret niitit. Rakennusvuosi on 1926 ja siltamaksun periminen päättyi 1945.
Joki virtaa sillan kohtaa leveäni ja aurinko sai veden näyttämään kirkkaalta ja siniseltä. Keltaisen ja punaisen sävyt värjäsivät rannan lehtipuiden syysloiston. Kun katselin sillalta, näin kirkon, Kirjurinluodon, joesta haarautuvan juovan, vanhan puuvillatehtaan rakennukset, uudemmat sillat, taidemuseon. Maisema oli kaunein mahdollinen minun nostalgisia ajatuksiani kehystämään.
Helsingissä riittää kauppakeskuksia, niitä on jo liiaksikin. Kaikissa voi ostaa sen mitä tarvitsee, ja kaikkea muutakin. Suosikkejani ovat ITIS ja Kamppi. ITIKSEN lähellä on hyvä kirjasto ja sinne on hyvä pyöräilymatka. Kamppi taas on ydinkeskustasta, jossa metroasemalta on lyhyt matka kaikkeen, vaikkapa museoihin ja Oodiin. Redi oli jäädä aivan vieraaksi, mutta sitten huomasin, että sinne vasta onkin mukava pyöräillä Herttoniemestä merimaisemassa. Kesäkautena siis.
Odotan kotikulmilleni ensi vuonna valmistuvan Megahertsin laajennuksen tuovan käyttööni uuden kirjaston. Toivottavasti hyvät tilat eikä aivan suppea palvelu. Siellä voi sitten ensi vuonna kokoontua lukupiirinikin eli kolmen naisen Kirjaryhmä. Tältä vuodelta jää mieleeni erityisesti maaliskuun tapaaminen, jolloin aiheena oli Anton Tsehovin ja Raija Siekkisen novellit.
Kun on luettu Tsehovia – esim. Vaimoni, Elämäni ja Nainen ja sylikoira -novellit - ja jos sitten lukee Siekkisen Pyhä Abrosius -novellin hänen Novellit -kokoelmastaan ja siihen päälle vielä Hannu Mäkelän kirjan Valo - Kertomus rakkaudesta, niin saa sattumanvaraisen mutta monipuolisen kuvan venäläisyydestä vai sanoisinko "venäläisestä kansanluonteesta". Varakkaiden elämä on tyhjäntoimittamista ja köyhien osa lohduton.
Kävin tuossa lapsuuteni kaupungissa pari viikkoa sitten. Sateinen lokakuu oli päättymässä ja tarjosi loppuun muutamia aurinkoisia päiviä, joista yksi osui minun visiittiini. Kuljin joen vanhimman sillan yli kaupungin keskustasta pohjoiseen ohi vanhan, komean puuvillatehtaan (nykyisin yliopistokeskus) katsomaan, millainen on siihen liitetty ja aika onnistuneeksi mainittu, uudehko kauppakeskus Puuvilla.
Silta lähtee läheltä arvostettua, uusgoottilaista Keski-Porin kirkkoa. Silloin kun minä vielä asuin Porissa, ei kukaan puhunut Kivi-Porista. Niin on nyt nimetty 1800-luvun jälkipuolella rakennetut kirkko ja kivitalojen rantakorttelit. Sillan metallirakenteessa näkyy edelleen alkuperäiset, suuret niitit. Rakennusvuosi on 1926 ja siltamaksun periminen päättyi 1945.
Joki virtaa sillan kohtaa leveäni ja aurinko sai veden näyttämään kirkkaalta ja siniseltä. Keltaisen ja punaisen sävyt värjäsivät rannan lehtipuiden syysloiston. Kun katselin sillalta, näin kirkon, Kirjurinluodon, joesta haarautuvan juovan, vanhan puuvillatehtaan rakennukset, uudemmat sillat, taidemuseon. Maisema oli kaunein mahdollinen minun nostalgisia ajatuksiani kehystämään.
Helsingissä riittää kauppakeskuksia, niitä on jo liiaksikin. Kaikissa voi ostaa sen mitä tarvitsee, ja kaikkea muutakin. Suosikkejani ovat ITIS ja Kamppi. ITIKSEN lähellä on hyvä kirjasto ja sinne on hyvä pyöräilymatka. Kamppi taas on ydinkeskustasta, jossa metroasemalta on lyhyt matka kaikkeen, vaikkapa museoihin ja Oodiin. Redi oli jäädä aivan vieraaksi, mutta sitten huomasin, että sinne vasta onkin mukava pyöräillä Herttoniemestä merimaisemassa. Kesäkautena siis.
Odotan kotikulmilleni ensi vuonna valmistuvan Megahertsin laajennuksen tuovan käyttööni uuden kirjaston. Toivottavasti hyvät tilat eikä aivan suppea palvelu. Siellä voi sitten ensi vuonna kokoontua lukupiirinikin eli kolmen naisen Kirjaryhmä. Tältä vuodelta jää mieleeni erityisesti maaliskuun tapaaminen, jolloin aiheena oli Anton Tsehovin ja Raija Siekkisen novellit.
Kun on luettu Tsehovia – esim. Vaimoni, Elämäni ja Nainen ja sylikoira -novellit - ja jos sitten lukee Siekkisen Pyhä Abrosius -novellin hänen Novellit -kokoelmastaan ja siihen päälle vielä Hannu Mäkelän kirjan Valo - Kertomus rakkaudesta, niin saa sattumanvaraisen mutta monipuolisen kuvan venäläisyydestä vai sanoisinko "venäläisestä kansanluonteesta". Varakkaiden elämä on tyhjäntoimittamista ja köyhien osa lohduton.
17.7.19
Henkilökohtaista – taidetta - teoriaa
Täytin vuosia pari viikkoa sitten. Jo päivää ennen sitä HS:ssa oli hieno juttu Miina Äkkijyrkästä, ihailemastani taiteilijasta. Meillä sama syntymäpäiväpäivä ja molemmilla samat lukemat - 70 v. Juttu piristi minua valtavasti, kuten lehtijuttu joskus tekee. Tarmokas Miina täydessä vauhdissa. Vauhdikas meno tarttui minuunkin ja oikein voimaannutti synttäripäivääni.
Mutta ei mennyt viikkoakaan, kun HS kirjoitti: ”Kadonnut vanhus löytyi hukkuneena” – noin 70-vuotias. Miten HS voi edelleen nimitellä naista noin ikävällä sanalla? Satuin näkemään myös Aamulehden otsikon samasta asiasta: ”Iäkäs nainen löytyi…” Parempi näin. Aamulehti on myös ottanut käyttöön sukupuolineutraalit nimikkeet. Ei enää kirjoiteta lakimies tai niin kuin äitini (s. 1912) sanoi: Keittäjätär ja johtajatar olivat päiväkodissa, äitini työpaikalla. Itseään hän ei koskaan kutsunut vanhukseksi, vaikka saattoi todeta olevansa vanha.
Sanoista, joilla vanhaa ihmistä kutsutaan, käydään aina silloin tällöin keskustelua. Moneen kertaan on todettu, että hyvän nimityksen keksiminen on vaikeaa, mutta silti mielestäni ”vanhus” on mahdoton kaikkia eläkeiässä olevia koskemaan.
Gerontologia-lehden uusimmassa numerossa 2/2019 asiaa sivuaa tutkija Eija Kaskiharjun artikkeli Mitä virkaa on vanhuspalvelulailla? Hän toteaa, että laki vahvistaa käsitystä vanhasta ihmisestä vain sosiaali- ja terveyspalvelujen kohteena. Lakia laadittaessa eduskunta keskusteli siitä, ja keskustelu osoittaa, että vain tähän kansanedustajien ymmärrys riitti. (Pulkka Jutta ym. 2014)
”Vanhuspalvelulaki laatulakina ei tavoita sitä, mihin sillä pyritään. Sillä on kuitenkin tahattomia seurauksia. Se jäsentää kaksi erillistä ja toisilleen jopa vastakkaista ryhmää määrittelemällä vanhuuseläkkeellä olevan väestön ikääntyneiksi ja iäkkäiksi. Ikääntyneille tulee tarjota toimintakyvyn tukemista ja iäkkäille sosiaali- ja terveyspalveluita. Tässä mielessä se sisältää paternalistisia piirteitä. Jäsentelyssä kahteen toimintakyvyltään erilaiseen ryhmään on nähtävissä kolmannen iän aktiivisuus ja neljännen iän riippuvuus. Lain tuottama käsitys iäkkäästä ihmisestä vaivojen rappeuttamana ja toimintakyvyltään heikentyneenä on kapea ja medikalisoitunut.” (Kaskiharju Eija, 2019)
Kaksi taidenäyttelyä, jotka ilahduttivat minua paljon.
Porin taidemuseossa on kesään sopiva näyttely JOKI. Esittelyteksti kertoo:
”Taiteilijat: Jan Eerala, Mollu Heino, Henry Merimaa, Veijo Setälä ja Titta Valla
”Kokemäenjoki virtaa 121 km sisämaasta päätyen Porin suistoalueelle ennen kuin laskee Itämereen. Jokilaakson maisema, siihen kiinnittyvät identiteetit ja yhteisöllisyys ovat olleet keskeistä sisältöä Turun yliopiston kaksivuotisessa Kokkeli-hankkeessa. Kulttuurikartoitusten myötä on syntynyt uutta tietoa joen merkityksistä ja jokikansalaisuuden kokemuksista. Näyttely avaa viisi näkökulmaa joen maisema-arvoihin ja maisemansuojeluun sekä tuo esille tutkimustietoa.”
Näyttelyä kutsutaan kulttuurikartoitukseksi Kokemäenjoen maisemissa. Se on monipuolinen, virkeän vihreä ja minut hurmaava pieni kokonaisuus, joka tuo tietoisuuteeni uusia käsitteitä kuten jokikansalaisuus ja jokihuvilakulttuuri. Se antaa paljon uutta ilmettä nostalgisiin lapsuudenmuistoihini huvilajuovan varrelta.
Näyttely on avoinna 11.8.asti.
Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä esittelee TAIVAALLISET VÄRIT – sinistä ja kultaa.
Minua kiinnosti erityisesti sininen, ei niinkään kulta. Mutta näyttelyn ripustus on tavattoman hieno, vanhaa ja uutta taidetta ja tekstit tukevat katsojaa värien merkitysten tulkinnassa. Esimerkiksi ”Neitsyt Marian viitassa käytetty sininen kertoo pyhyydestä, nöyryydestä ja hyveellisyydestä.” Ja seinäkirjoitus sävähdyttää:
”Ultramariinin sininen on jalo väri, kaunis ja kaikista väreistä ylittämätön kaikessa, mitä siitä voidaan sanoa tai tehdä.” Cennino Cennini n. 1370-1440.
Näyttely on avoinna 25.8. asti.
Mutta ei mennyt viikkoakaan, kun HS kirjoitti: ”Kadonnut vanhus löytyi hukkuneena” – noin 70-vuotias. Miten HS voi edelleen nimitellä naista noin ikävällä sanalla? Satuin näkemään myös Aamulehden otsikon samasta asiasta: ”Iäkäs nainen löytyi…” Parempi näin. Aamulehti on myös ottanut käyttöön sukupuolineutraalit nimikkeet. Ei enää kirjoiteta lakimies tai niin kuin äitini (s. 1912) sanoi: Keittäjätär ja johtajatar olivat päiväkodissa, äitini työpaikalla. Itseään hän ei koskaan kutsunut vanhukseksi, vaikka saattoi todeta olevansa vanha.
Sanoista, joilla vanhaa ihmistä kutsutaan, käydään aina silloin tällöin keskustelua. Moneen kertaan on todettu, että hyvän nimityksen keksiminen on vaikeaa, mutta silti mielestäni ”vanhus” on mahdoton kaikkia eläkeiässä olevia koskemaan.
Gerontologia-lehden uusimmassa numerossa 2/2019 asiaa sivuaa tutkija Eija Kaskiharjun artikkeli Mitä virkaa on vanhuspalvelulailla? Hän toteaa, että laki vahvistaa käsitystä vanhasta ihmisestä vain sosiaali- ja terveyspalvelujen kohteena. Lakia laadittaessa eduskunta keskusteli siitä, ja keskustelu osoittaa, että vain tähän kansanedustajien ymmärrys riitti. (Pulkka Jutta ym. 2014)
”Vanhuspalvelulaki laatulakina ei tavoita sitä, mihin sillä pyritään. Sillä on kuitenkin tahattomia seurauksia. Se jäsentää kaksi erillistä ja toisilleen jopa vastakkaista ryhmää määrittelemällä vanhuuseläkkeellä olevan väestön ikääntyneiksi ja iäkkäiksi. Ikääntyneille tulee tarjota toimintakyvyn tukemista ja iäkkäille sosiaali- ja terveyspalveluita. Tässä mielessä se sisältää paternalistisia piirteitä. Jäsentelyssä kahteen toimintakyvyltään erilaiseen ryhmään on nähtävissä kolmannen iän aktiivisuus ja neljännen iän riippuvuus. Lain tuottama käsitys iäkkäästä ihmisestä vaivojen rappeuttamana ja toimintakyvyltään heikentyneenä on kapea ja medikalisoitunut.” (Kaskiharju Eija, 2019)
Kaksi taidenäyttelyä, jotka ilahduttivat minua paljon.
Porin taidemuseossa on kesään sopiva näyttely JOKI. Esittelyteksti kertoo:
”Taiteilijat: Jan Eerala, Mollu Heino, Henry Merimaa, Veijo Setälä ja Titta Valla
”Kokemäenjoki virtaa 121 km sisämaasta päätyen Porin suistoalueelle ennen kuin laskee Itämereen. Jokilaakson maisema, siihen kiinnittyvät identiteetit ja yhteisöllisyys ovat olleet keskeistä sisältöä Turun yliopiston kaksivuotisessa Kokkeli-hankkeessa. Kulttuurikartoitusten myötä on syntynyt uutta tietoa joen merkityksistä ja jokikansalaisuuden kokemuksista. Näyttely avaa viisi näkökulmaa joen maisema-arvoihin ja maisemansuojeluun sekä tuo esille tutkimustietoa.”
Näyttelyä kutsutaan kulttuurikartoitukseksi Kokemäenjoen maisemissa. Se on monipuolinen, virkeän vihreä ja minut hurmaava pieni kokonaisuus, joka tuo tietoisuuteeni uusia käsitteitä kuten jokikansalaisuus ja jokihuvilakulttuuri. Se antaa paljon uutta ilmettä nostalgisiin lapsuudenmuistoihini huvilajuovan varrelta.
Näyttely on avoinna 11.8.asti.
Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä esittelee TAIVAALLISET VÄRIT – sinistä ja kultaa.
Minua kiinnosti erityisesti sininen, ei niinkään kulta. Mutta näyttelyn ripustus on tavattoman hieno, vanhaa ja uutta taidetta ja tekstit tukevat katsojaa värien merkitysten tulkinnassa. Esimerkiksi ”Neitsyt Marian viitassa käytetty sininen kertoo pyhyydestä, nöyryydestä ja hyveellisyydestä.” Ja seinäkirjoitus sävähdyttää:
”Ultramariinin sininen on jalo väri, kaunis ja kaikista väreistä ylittämätön kaikessa, mitä siitä voidaan sanoa tai tehdä.” Cennino Cennini n. 1370-1440.
Näyttely on avoinna 25.8. asti.
14.4.19
Sirpanipsu viikolla 15
Lauantaina 13.4.2019
Uutisissa kerrottiin, että uusi arkkipiispa otti kantaa vaalien teemoihin. Suhtautumiseni häneen on ollut epäileväinen, olen kokenut hänet etäiseksi – ei niin syvälliseksi ajattelijaksi kuin vaikkapa edellinen arkkipiispa Kari Mäkinen. Nyt Luoma sanoi iloitsevansa siitä, että lapsiköyhyys on nostettu esiin eduskuntavaalien alla. Tärkeä nosto, ainakin vihreiden Maria Ohisalo on puhunut tästä. Ehkä Luomasta tulee meille hyvä arkkipiispa, ei syytä vaan kiittää.
Kuvajournalismikilpailu Word Press Photon vuoden lehtikuvaksi valittiin valokuva siirtolaislapsesta Yhdysvaltojen rajalla. Pieni lapsi itkee Yhdysvaltojen rajavartioston ottaessa hänet ja hänen äitinsä huostaa rajalla Texasissa. Katson kuvaa ja minäkin itken, lapsen turvattomuus ja hätä koskettaa. Ei meillä sentään tollasta, saatetaan ajatella. Mutta samaan aikaan ihmisiä, myös lapsia hukkuu Välimereen, kun Euroopassa ei enää löydy heille mitään paikkaa.
Huomenna siis kansanvallan suuri päivä. Eduskuntavaalit ratkeavat huomenna. Toivon, että nuoret äänestävät aikaisempaa aktiivisemmin. Ja toivon, että ilmastonmuutos ja ihmisoikeudet ovat tärkeitä äänestäjille. Eilen kysyin nuorelta kampaajalta, jota en tuntenut ennestään, joko hän on äänestänyt. En ole, hän vastasi, mutta huomenna mennään. ”Me puhuttiin miehen kanssa jo kuntavaalien aikaan, että pitäiskö mennä. Mutta nyt sitten mennään, kyllä se on niin tärkeää ja siksi hienoa mennä varsinaisena äänestyspäivänä. 10 vuotta on asuttu Helsingissä, nyt halutaan äänestää” Kuulosti niin hienolta.
Viikon alkupäässä kävin ystäväni Helenan kanssa kahdessakin kirkossa Vantaalla. Helena Perhonen on valokuvaaja ja suunnittelemme yhdessä näyttelyä tmv. jonka aiheena olisi muutamat oman makumme mukaiset alttaritaulut. Lisää puhetta tästä myöhemmin.
Muista äänestää
3.2.19
Kaunokirjallisia leikkauksia - Mitä on koti ja asuminen?
”Kaikki elintoiminnoille välttämätön sekä suurin osa sosiaalisista tarpeista voidaan vaivatta tyydyttää kansainvälisen lentokentän puitteissa: siellä on pehmeitä nojatuoleja ja penkkejä, jotka eivät ole liian epämukavia, usein jopa lepohuoneita, joissa transitmatkustajat voivat torkahtaa; siellä on käymälöitä; peseytymishuoneita, jalkahoitoa, sairaanhoitajia, hierojia…” kirjoittaa Georges Perec kirjassaan Tiloja / Avaruuksia vuonna 1974. Teksti jatkuu pitkänä luettelona palveluita - ravintoloita, baareja ja kahviloita- - elintarvikemyymälöitä, elokuvateattereita, postitoimistoja, pankkeja – joitakin mainitakseni. Nyt vuonna 2019 moni luetelluista asioista hoituisi älypuhelimilla ja elämä lentoasemalla olisi entistä helpompi toteuttaa.
Perec toteaa kuitenkin, että hanke olisi mielenkiintoinen vain eksoottisuudessaan, tottumusten ja rytmien muuttumisena, pieninä epämukavuuksina ja sopeutumisvaikeuksina. Pian se kävisi pitkäveteiseksi, liian helpoksi. Enkä osaa kuvitellakaan, miten tämä lentokenttien asukas (mies) toivoisi asuvansa vanhana.
Muodin suuri nimi Coco Chanel asui 30 vuotta hotelli Ritzissä Pariisissa. Hän oli silloin vanha nainen ja yksinäinen, mutta hyvin rikas. Silloin voi valita asumismuotonsa, eikä oma huoneisto hotellissa ole sen kummempaa kuin jokin muukaan asunto. Chanel myös kuoli tässä hotellissa. Ajattelen, että hän oli tyytyväinen asumisoloihinsa ja yksinäisyyttä aiheutti ehkä erityisesti se, ettei enää voinut olla muotitalonsa palvottuna johtajana ja koko Pariisin – koko maailman - huomion kohteena. Ja ehkä hän koki kuoleman pelkoa.
Perecin ”teoreettinen malli” tai Chanelin erityisihmisen ratkaisu eivät tuo oikeastaan mitään lisää kodin merkityksen pohtimiseen. Koti on jotain erityistä, se on enemmän kuin asunto. Kaikissa asunnoissa on kysymys tiloista (pohjaratkaisu, huonekorkeus, ikkunoiden ja ovien koot ja sijainnit), valosta ja erilaisista pinnoista. Pohjaratkaisu, hyvät materiaalit ja tehokas valaistus luovat mukavuudelle ja hyvinvoinnille perustan. Kun asukas on iäkäs henkilö, jonka toimintakyky on ehkä jo heikentynyt, nämä asiat tulevat ratkaiseviksi. Turvallisuus ja esteettömyys korostuvat, kun näkö, kuulo ja liikkuminen eivät ole enää ennallaan. Ne ja asuntoon pääsy ovat keskeisiä siinä, miten asukas selviytyy kotonaan.
Koti on jotain kaikille tarpeellista, se ei ole sairaala, vankila, sisäoppilaitos, mutta se voi olla huone palvelutalossa. Se on, vaikka pienikin, mutta siinä on omia esineitä, ehkä muistojakin ja ainakin jonkin verran oikeutta päättää itse. Usein kodin tutkimus on lähellä perhetutkimusta. Koti on suojassa ja turvassa julkisuuden katseelta. Koti voi olla silloin perheenjäsenten välinen suhde, tuttuus tai familiaarisuuden side vieraan vastakohtana. Vanhuudessa koti on yhtä tärkeä kuin se lapsiperhevaiheen muistojen koti.
Paul Austerille koti merkitsee myös turvallisuutta. Kun hän joutui perheineen muuttamaan pois vuokra-asunnosta, hän halusi muuttaa omistusasuntoon asunto-osakeyhtiössä. Asunto kuuluisi perheelle ja niin ollen suojelisi heitä toisten ihmisten oikuilta. Ja lopulta, muutettuaan elämässään 20 kertaa, hän elää ihannekodissaan. Talvipäiväkirjassa (2012) kirjailija kirjoittaa itsestään: ”Täällä sinä elät, ja täällä sinä haluat jatkaa elämääsi, kunnes et jaksa enää kävellä rappusia ylös ja alas. Tai ei, enemmänkin: kunnes sinut kannetaan ulos ja lasketaan hautaan. ”
Pia Ingström kysyy kirjassaan Tunteilla on tilansa ”Onko jossain sellainen mallivanhus, joka on ajoissa muuttanut sopivaan asumismuotoon ja ottanut mukaansa vain välttämättömimmän? – Pääsiäisenä hän panee pikku laitoshuoneessa pöydän koristeeksi liinan, jonka hän on virkannut 60 vuotta sitten ja kuluneen pääsiäiskoristeen, jonka hän on saanut sukulaislapselta – Sellaiselta näyttää vanhenemisen ihannekuva” toteaa Ingström ja jatkaa: ”Voihan sellainen olla tottakin.”
Nyt käytävässä skandaalien sävyttämässä keskustelussa ikäihmisten hoiva-asumisesta ei kannata hukata vanhallekin ihmiselle tärkeää valinnan mahdollisuutta oman elämänympäristönsä suhteen.
Keittiö-hurmos
”Keittiö on minulle maailman rakkain paikka. Keittiö, missä tahansa ja millainen tahansa, kunhan se on keittiö, kunhan siellä voi laittaa ruokaa, kaikki on hyvin. Jos mahdollista käytännöllinen ja käytössä koeteltu. Kuivia, puhtaita pyyheliinoja, valkeita kaakeleita. – Minä ja keittiö, muuta ei ole jäljellä.-- Kun olen hyvin väsynyt, mieleeni ajelehtii kaikenlaisia ajatuksia. Niin että kun kuolema joskus tulee, toivoisin kohtaavani sen keittiössä. Haluan katsoa sitä pelottomasti silmästä silmään, yksin kylmässä keittiössä tai toisten seurassa lämpimässä, kunhan vain keittiössä.”
Näin kertoo nuori nainen japanilaisessa romaanissa Kitchen (Yosimoto 1995). Hän valittaa nukkumisen vaikeutta sen jälkeen, kun hän on menettänyt lyhyessä ajassa molemmat vanhempansa ja isoäitinsä. ”Säpsähdin ajan kulumista: olin syntymästäni saakka asunut ja varttunut näissä huoneissa. Nyt olin täällä yksin.” – Suruissaan hän sijasi patjan hiljaiseen keittiöön. ”Jääkaapin hurina varjeli minua yksinäisiltä ajatuksilta. Pitkä yö kului kutakuinkin rauhallisesti ja aamu saapui.”
Ikkunoita ja japanilaista estetiikkaa
Kirja kertoo pariskunnasta ja kissoista, mutta minua kiinnosta asunnon kuvaus.
”Joki on merkittävä lukuisien kohtaloa kuvaavien metaforien joukossa. Virrasta ei koskaan tiedä, milloin se tulvii.
Asumus oli rapatun muurin ja lankkuaidan ympäröimän ison asuintalon piharakennus: yhdistetty keittiö-ruokasalimme asettui Salamakujan ensimmäiseen suoraan kulmaan. Lännenpuoleinen ikkuna, tiskialtaan kohdalla olevasta ikkunasta häämöttää päätalon altaan luona oleva ikkuna. Vastakkaisesta, ruokasalista itään avautuvasta ikkunasta puolestaan näkyivät kadunkulmasta kääntyvien ihmisten päät.
Piharakennuksen sisällä etelään päin mentäessä oli kahden tataamin (90 x 200 cm) sisäeteinen, jossa oikealle jäi huurrelasinen ristikko-ovi, vasemmalle puolestaan komeron liuku-ovi. Seuraavaksi tulija saapui kuuden tatamin kokoiseen japanilaistyyliseen tatamihuoneeseen. Sisään astuttaessa etuoikealla oli tokonoma-alkovi, komeron viedessä loput samasta seinästä. Itäpuolella oli paperista sermiä muistuttava lasinen liukuovi, josta näkyi muurin ylitse Salamakujan toisesta kulmasta kääntyvän ihmisen selkä. Tatamihuoneen jälkeen oli alle kuuden tatamin kokoinen lautalattiainen huone, joka avautui etelässä pyykkien kuivauspaikalle. Rakennuksessa oli paljon ikkunoita. Lautalattian kohdalla läntiseen seinään oli avattu pyöreä ikkuna, jonka bamburistikossa kiemurteli villiviini. Ikkunasta päätellen asumuksemme oli saatettu rakentaa alun perin paitsi teehuoneeksi myös kuun katselua varten.
…siirryimme sitten etelänpuolen ikkunoiden luona vierekkäin olevien työpöytiemme ääreen paneutuen kumpikin omaan vaatimattomaan työhömme. Puoliyö koitti ennen kuin huomasimmekaan. …Vilkaisimme vaimoni kanssa samaan suuntaan ja näimme, miten täydellisen pyöreältä vaikuttava kuu virtasi sisään paksuna valkoisena uomana, tulvien halki koko nelimetrisen lasiräystään.”
Minun asunnossani on kaksi ikkunaa, molemmat katsovat samaan suuntaan. Hiukan rajallista - voisi olla kiinnostavampaakin. Ajattelen kuitenkin asuvani tässä elämäni loppuun.
Kirjallisuus:
Paul Auster: Talvipäiväkirja, 2012
Pia Ingström: Tunteilla on tilansa, 2014
Georges Perec: Tiloja / Avaruuksia, 1992 (1974)
Takashi Hiraide: Kissavieras, 2016
Banana Yosimoto. Kitchen. 1995
Perec toteaa kuitenkin, että hanke olisi mielenkiintoinen vain eksoottisuudessaan, tottumusten ja rytmien muuttumisena, pieninä epämukavuuksina ja sopeutumisvaikeuksina. Pian se kävisi pitkäveteiseksi, liian helpoksi. Enkä osaa kuvitellakaan, miten tämä lentokenttien asukas (mies) toivoisi asuvansa vanhana.
Muodin suuri nimi Coco Chanel asui 30 vuotta hotelli Ritzissä Pariisissa. Hän oli silloin vanha nainen ja yksinäinen, mutta hyvin rikas. Silloin voi valita asumismuotonsa, eikä oma huoneisto hotellissa ole sen kummempaa kuin jokin muukaan asunto. Chanel myös kuoli tässä hotellissa. Ajattelen, että hän oli tyytyväinen asumisoloihinsa ja yksinäisyyttä aiheutti ehkä erityisesti se, ettei enää voinut olla muotitalonsa palvottuna johtajana ja koko Pariisin – koko maailman - huomion kohteena. Ja ehkä hän koki kuoleman pelkoa.
Perecin ”teoreettinen malli” tai Chanelin erityisihmisen ratkaisu eivät tuo oikeastaan mitään lisää kodin merkityksen pohtimiseen. Koti on jotain erityistä, se on enemmän kuin asunto. Kaikissa asunnoissa on kysymys tiloista (pohjaratkaisu, huonekorkeus, ikkunoiden ja ovien koot ja sijainnit), valosta ja erilaisista pinnoista. Pohjaratkaisu, hyvät materiaalit ja tehokas valaistus luovat mukavuudelle ja hyvinvoinnille perustan. Kun asukas on iäkäs henkilö, jonka toimintakyky on ehkä jo heikentynyt, nämä asiat tulevat ratkaiseviksi. Turvallisuus ja esteettömyys korostuvat, kun näkö, kuulo ja liikkuminen eivät ole enää ennallaan. Ne ja asuntoon pääsy ovat keskeisiä siinä, miten asukas selviytyy kotonaan.
Koti on jotain kaikille tarpeellista, se ei ole sairaala, vankila, sisäoppilaitos, mutta se voi olla huone palvelutalossa. Se on, vaikka pienikin, mutta siinä on omia esineitä, ehkä muistojakin ja ainakin jonkin verran oikeutta päättää itse. Usein kodin tutkimus on lähellä perhetutkimusta. Koti on suojassa ja turvassa julkisuuden katseelta. Koti voi olla silloin perheenjäsenten välinen suhde, tuttuus tai familiaarisuuden side vieraan vastakohtana. Vanhuudessa koti on yhtä tärkeä kuin se lapsiperhevaiheen muistojen koti.
Paul Austerille koti merkitsee myös turvallisuutta. Kun hän joutui perheineen muuttamaan pois vuokra-asunnosta, hän halusi muuttaa omistusasuntoon asunto-osakeyhtiössä. Asunto kuuluisi perheelle ja niin ollen suojelisi heitä toisten ihmisten oikuilta. Ja lopulta, muutettuaan elämässään 20 kertaa, hän elää ihannekodissaan. Talvipäiväkirjassa (2012) kirjailija kirjoittaa itsestään: ”Täällä sinä elät, ja täällä sinä haluat jatkaa elämääsi, kunnes et jaksa enää kävellä rappusia ylös ja alas. Tai ei, enemmänkin: kunnes sinut kannetaan ulos ja lasketaan hautaan. ”
Pia Ingström kysyy kirjassaan Tunteilla on tilansa ”Onko jossain sellainen mallivanhus, joka on ajoissa muuttanut sopivaan asumismuotoon ja ottanut mukaansa vain välttämättömimmän? – Pääsiäisenä hän panee pikku laitoshuoneessa pöydän koristeeksi liinan, jonka hän on virkannut 60 vuotta sitten ja kuluneen pääsiäiskoristeen, jonka hän on saanut sukulaislapselta – Sellaiselta näyttää vanhenemisen ihannekuva” toteaa Ingström ja jatkaa: ”Voihan sellainen olla tottakin.”
Nyt käytävässä skandaalien sävyttämässä keskustelussa ikäihmisten hoiva-asumisesta ei kannata hukata vanhallekin ihmiselle tärkeää valinnan mahdollisuutta oman elämänympäristönsä suhteen.
Keittiö-hurmos
”Keittiö on minulle maailman rakkain paikka. Keittiö, missä tahansa ja millainen tahansa, kunhan se on keittiö, kunhan siellä voi laittaa ruokaa, kaikki on hyvin. Jos mahdollista käytännöllinen ja käytössä koeteltu. Kuivia, puhtaita pyyheliinoja, valkeita kaakeleita. – Minä ja keittiö, muuta ei ole jäljellä.-- Kun olen hyvin väsynyt, mieleeni ajelehtii kaikenlaisia ajatuksia. Niin että kun kuolema joskus tulee, toivoisin kohtaavani sen keittiössä. Haluan katsoa sitä pelottomasti silmästä silmään, yksin kylmässä keittiössä tai toisten seurassa lämpimässä, kunhan vain keittiössä.”
Näin kertoo nuori nainen japanilaisessa romaanissa Kitchen (Yosimoto 1995). Hän valittaa nukkumisen vaikeutta sen jälkeen, kun hän on menettänyt lyhyessä ajassa molemmat vanhempansa ja isoäitinsä. ”Säpsähdin ajan kulumista: olin syntymästäni saakka asunut ja varttunut näissä huoneissa. Nyt olin täällä yksin.” – Suruissaan hän sijasi patjan hiljaiseen keittiöön. ”Jääkaapin hurina varjeli minua yksinäisiltä ajatuksilta. Pitkä yö kului kutakuinkin rauhallisesti ja aamu saapui.”
Ikkunoita ja japanilaista estetiikkaa
Kirja kertoo pariskunnasta ja kissoista, mutta minua kiinnosta asunnon kuvaus.
”Joki on merkittävä lukuisien kohtaloa kuvaavien metaforien joukossa. Virrasta ei koskaan tiedä, milloin se tulvii.
Asumus oli rapatun muurin ja lankkuaidan ympäröimän ison asuintalon piharakennus: yhdistetty keittiö-ruokasalimme asettui Salamakujan ensimmäiseen suoraan kulmaan. Lännenpuoleinen ikkuna, tiskialtaan kohdalla olevasta ikkunasta häämöttää päätalon altaan luona oleva ikkuna. Vastakkaisesta, ruokasalista itään avautuvasta ikkunasta puolestaan näkyivät kadunkulmasta kääntyvien ihmisten päät.
Piharakennuksen sisällä etelään päin mentäessä oli kahden tataamin (90 x 200 cm) sisäeteinen, jossa oikealle jäi huurrelasinen ristikko-ovi, vasemmalle puolestaan komeron liuku-ovi. Seuraavaksi tulija saapui kuuden tatamin kokoiseen japanilaistyyliseen tatamihuoneeseen. Sisään astuttaessa etuoikealla oli tokonoma-alkovi, komeron viedessä loput samasta seinästä. Itäpuolella oli paperista sermiä muistuttava lasinen liukuovi, josta näkyi muurin ylitse Salamakujan toisesta kulmasta kääntyvän ihmisen selkä. Tatamihuoneen jälkeen oli alle kuuden tatamin kokoinen lautalattiainen huone, joka avautui etelässä pyykkien kuivauspaikalle. Rakennuksessa oli paljon ikkunoita. Lautalattian kohdalla läntiseen seinään oli avattu pyöreä ikkuna, jonka bamburistikossa kiemurteli villiviini. Ikkunasta päätellen asumuksemme oli saatettu rakentaa alun perin paitsi teehuoneeksi myös kuun katselua varten.
…siirryimme sitten etelänpuolen ikkunoiden luona vierekkäin olevien työpöytiemme ääreen paneutuen kumpikin omaan vaatimattomaan työhömme. Puoliyö koitti ennen kuin huomasimmekaan. …Vilkaisimme vaimoni kanssa samaan suuntaan ja näimme, miten täydellisen pyöreältä vaikuttava kuu virtasi sisään paksuna valkoisena uomana, tulvien halki koko nelimetrisen lasiräystään.”
Minun asunnossani on kaksi ikkunaa, molemmat katsovat samaan suuntaan. Hiukan rajallista - voisi olla kiinnostavampaakin. Ajattelen kuitenkin asuvani tässä elämäni loppuun.
Kirjallisuus:
Paul Auster: Talvipäiväkirja, 2012
Pia Ingström: Tunteilla on tilansa, 2014
Georges Perec: Tiloja / Avaruuksia, 1992 (1974)
Takashi Hiraide: Kissavieras, 2016
Banana Yosimoto. Kitchen. 1995
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)