Richard Ford: Naistenmiehiä. Kolme kertomusta. Tammi, 1999.
Richard Ford (synt.1944) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka maalaa kirjoissaan tarkkaa kuvaa amerikkalaisuudesta. Naistenmiehiä’ssä hän kuvaa miehiä ja naisia herkästi, arkisesti ja tavoittaa heistä olennaisen. Esittelen tässä novelleista kaksi. Fordin kerronta on melkein alakuloista, mutta siinä on vienoa komiikkaakin.
Naissankarissa 17-vuotias poika lähtee tätinsä kanssa tapaamaan äitiään Seatleen. Täti on sievä ja vilkas, mutta hiukan epäluotettava. Alkumatka kuljetaan tädin autolla ja sitten jatketaan junalla. Pojan ensimmäinen junamatka. Isä ja poika asuvat Montanassa. ”Me olimme siellä yksin. Ne olivat äitini ensimmäistä lähtöä seuraavia kuukausia ja me olimme asuneet Duttonissa siitä lähtien kun kouluvuoteni alkoi. Äiti oli lähtenyt edellisenä kesänä, kun hänellä ja isällä oli pitkään ollut ongelmia.”
Poika elää vanhempiensa eron varjossa, lapsuus on takana, mutta aikuisuus näyttää yksinäisestä pojasta vaikealta. Matkalla sattuu ja tapahtuu. Täti juo itsensä humalaan mikä lisää pojan irrallisuuden ja turvattomuudenkin kokemusta. Tätinsä kanssa hän todistaa juna-aseman baarissa ampumiskohtauksen. Isä ja hänen naissuhteensa jäävät isän vaikenemisen muurin taakse. Pojan ja isän lyhyet keskustelut ovat kuitenkin herkkiä, kuten se, kun poika soittaa asemalta ennen kuin juna lähtee.
”Onko varma, että olet kunnossa?” isä kysyi.
”Voin hienosti”, minä sanoin. ”Ihan totta”.
”Minä rakastan sinua, Larry. Unohdin sanoa sen sinulle ennen kuin lähdit. Se on tärkeää.”
”Minäkin rakastan sinua” minä sanoin.
”Sepä hyvä uutinen”, isä sanoi.” Kiitoksia.” Ja sitten me lopetimme puhelun.
Ei mitään erikoista, mutta niin surumielistä ja paljon kertovaa.
Länsimaalaisia on kertomus ensimmäisen romaaninsa kirjoittaneen miehen ja tämän naisystävän viikosta ennen joulua Pariisissa, jonne olivat tulleet Länsi-Virginiasta. Miehen on tarkoitus syödä lounasta ranskalaisen kustantajansa kanssa ja yhdessä heidän on sitten tarkoitus nautiskella kaupungista, museoista ja syödä hyviä aterioita. Mutta aina ei käy niin kuin haaveillaan.
Ensinnäkin myöhäissyksyn sää, jonka piti olla raikas ja kuiva, täynnä lempeää iltapäivän aurinkoa, oli muuttunut kylmäksi ja inhottavan märäksi. Pariisissa on ikävää, kustannustoimittaja perui lounastapaamisen, hotellihuone on jäätävän kylmä.
Mies on eronnut ja vaimo muuttanut heidän tyttärensä kanssa Kaliforniaan. Uusi suhde oli jatkunut kaksi vuotta huolettomana seksisuhteena. He olivat toiveikkaita kohtalon ja elämän suhteen naisen voitettua syövän, josta hän edelleen oli toipilas ja söi lääkkeitä. He pitivät toisistaan. Mutta mies suree epäonnistunutta avioliittoaan ja ennen kaikkea tyttären menetystä, yhteyden menetystä.
Ford kuvaa parin harhailua kaupungissa, aterioita ja tunnelmia. Hän kertoo seikkaperäisesti kaiken, mitä heille niinä päivinä tapahtuu. Kun sää on kylmä ja sateinen, on parasta kietoutua peittoon katselemaan hotellin ikkunasta tai jäädä vain sängyn lämpöön peiton alla. Naisen syövän pahenevat merkit tuovat tummia sävyjä. Kaupungilla yritetään kuitenkin kulkea.
”Minä olen poikki”, Helen sanoi. ”En jaksa askeltakaan enää.”—”Minusta tuntuu, että minun täytyy lähteä nyt kotiin”.
”Länsi-Virginiaan astiko?”
”Hotelli riittää kodiksi nyt”, Helen sanoi. ”Minun täytyy päästä makuulle. Minua heikottaa.” –”Anteeksi, että olin kusipäinen”.
”Et sinä ollut kovin kusipäinen”, Matthews sanoi. ”Sinä vain sanoit, ettet pidä minusta kovin paljon. Mutta minä pidän. Minä pidän sinusta aika paljon. Ei ole kovin helppoa olla täällä nyt.”
Tunnelma tiivistyy ja Fordin kertomuksen alakulo ja arkisuus johtavat tunteiden syvenemiseen. Syöpä ottaa pääroolin, Helen alkaa näyttää hyvin sairaalta ja jää vuoteeseen.
”Minusta tuntuu, että sinä pelkäät minua. Mutta nyt toisesta syystä”, Helen sanoi.
”Ei, sinä erehdyt” Matthews sanoi varmasti. ”En minä pelkää sinua yhtään.” –
”Mitä sinä sitten tunnet?” Helena kysyi. ”Minua kohtaan, tarkoitan.”
”Minä rakastan sinua”, Matthews sanoi. ”Sitä minä tunnen.”
Ja kertomus jatkuu surulliseen loppuun saakka.
Lisää luettavaa: Maan laulu. Richard Ford. 2008. http://www.stakes.fi/yp/2010/5/andersson.pdf
30.5.18
4.2.18
Aikuinen tytär isänsä talossa
Marilyn Robinson: Kotiin. Bazar 2010. Suom. Laura Jänisniemi.
”Oliko tässä talossa ja Gileadissa oleminen hänen valintansa? Ei todellakaan. Isä tarvitsi huolenpitoa, ja hänen itsensä piti olla jossain niin kuin kaikkien muidenkin maan päällä. Oli niin noloa olla jossakin sen takia, ettei muutakaan paikkaa ollut. – Lukuisista työvuosista ei ollut jäänyt käteen yhtään mitään.
Mutta tilanne käännetään parhain päin. Ihmiset kunnioittavat sitä. On autuasta tietää, mitä itseltä odotetaan.” (Marilyn Robinson: Kotiin, 2008 suom.2010)
Omaishoitajuus voi muodostua vaikkapa näistä lähtökohdista. Aikuinen tytär, Glory on eronnut miehestään ja jättänyt työnsä, jossa tunsi epäonnistuneensa ja palannut lapsuuden kotiin. Isä asuu taloa yksin ja tarvitsee hoivaajaa. Tytär ei tuntenut valinneensa omaishoitajuutta – kuten meidän terminologiamme tilannetta kutsuisi. Se vaan oli tehtävä, joka toi mukanaan ratkaisun kysymykseen, missä voisi asua, kun haluaa jättää aikaisemman elämänsä taakseen. Toisaalta se, että ympäristö pitää tyttären paluuta ja isästä huolehtimista hyvin kunnioitettavana helpottaa Gloryn asemaa.
Marilyn Robinson on amerikkalainen kirjailija, joka on kirjoittanut aikaisemminkin kodista. Koskettava ja jopa hätkähdyttävä romaani Talonvaltaajat on vuodelta 1980 (suom.1985). Kirjassa kaksi nuorta tyttöä jäävät orvoiksi äidin itsemurhan jälkeen. Hätiin tulee äidin nuorempi sisar, joka osoittautuu liian holtittomaksi tytöistä huolehtimaan. Tyttöjen elämän leimaa kodittomuus, hylkääminen ja suru. Kotiin taas on romaani kodista, perheestä ja sukupolvien välisistä suhteista ja tässä tarkastelussa myös romaani tyttärestä vanhan isänsä omaishoitajana. Kirja sijoittuu 1950-luvulle ja siinä näkyvät selkeinä ajan sukupuoliroolit: tytär hoivaa, poika on rakas tuhlaajapoika.
Suomessa iäkkäiden ihmisten omaishoitaja on useimmiten puoliso. Vaimo on useammin miehensä omaishoitaja kuin mies vaimonsa. Lapset, useimmiten tyttäret ovat pienempi ryhmä omaishoitajia, eikä tytärten työ vanhempien hoitajana saa sellaista ympäristön arvostusta, mistä kirjassa kerrotaan. Meillä Glorya ehkä säälittäisiin tilanteen vuoksi. Koska Suomessa on laajat julkiset palvelut, jotka kantavat suuren vastuun ikäihmistenkin hoivasta, ei omaisten työllä ole samaa arvostusta, vaikka omaiset meilläkin ovat tärkein iäkkään avun lähde.
Omaishoivan sanotaan Suomessa vahvistavan perhearvoja, mitä nämä vahvistuvat perhearvot sitten ovatkaan. Meillä viranomaiset uskovat, että vanhempiansa hoivaavien määrä tulevaisuudessa kasvaa, ja näin hoituu osa tarvittavasta hoivapalvelusta kasvavalle ikäihmisten joukolle. Kasvu ei ole kuitenkaan välttämättä ole ainakaan kovin suurta eläkeiän samalla noustessa. Sitä on jopa arvioitu väärillä perusteilla, kun on ajateltu, että hyvin iäkkäiden lapsetkin olisivat eläkkeellä ja näin pystyisivät ottamaan isoa roolia vanhempiensa hoidossa. Lasten hankintaikä on noussut jatkuvasti, ja lapset siis ovat edelleen työssä, kun vanhempien hoivatarpeet jo kasvavat.
Isän mielessä taloon kiteytyi elämän ilmeinen, suorastaan kiistaton siunauksellisuus. – Äidin kuoleman jälkeen hän oli alkanut puhua talosta kuin se olisi vanha vaimo, vuosien antamansa lämmön ja lohdun kaunistama.”
Glory hoitaa isäänsä velvollisuudesta. ”Kotiin. Voiko maan päällä olla sen parempaa paikkaa ja miksi sinne palaaminen tuntuu maanpakoon joutumiselta.” Tytär kuitenkin hoitaa levollisesti velvollisuuttaan ja isä on hyvillään. ”Onpa hienoa, että muutit takaisin kotiin! isä sanoo ja Gloryn mielen valtasi apeus. Ainakin toistaiseksi, hän korjasi.”
Isän ja tyttären yhteinen kotielämä vakiintuu järkkyäkseen pian uudelleen. Ja Gloryn elämä isän talossa tuleen entistäkin tukalammaksi. Perheen poika, Jack, joka on hylännyt perheen ja erityisesti isän vuosia sitten ja kokenut oman elämänsä haaksirikon, ilmoittaa palaavansa myös kotiin.
Isä odottaa Jackin tuloa herkeämättä. Seuraa monta hankala ja rauhatonta viikkoa. Vanhan isän odotus on kiihkeää. Se tekee isästä levottoman ja äreän, eikä hän saa nukuttua. Gloryn rooli tarkentuu auttajaksi isän valmistautuessa poikansa tuloon: ”On tietysti hyvä, että sinä Glory olet täällä auttamassa”, isä toteaa. ”Onko hyvä, että minä olen täällä? Glory mietti. Kai se on.”
Perheen sisäiset roolit eivät välttämättä ole helppoja meilläkään. Jos lapsia on useampia, joku hoivaa, toinen ei ota vastuuta, joku joutuu sitten sen tahtomattaan ottamaan. Aikuisten lasten välillä voi olla monia jännitteitä eikä suhde hoivaa tarvitsevaan vanhempaankaan ole aina helppo ja rakastava. Omaishoitajuus on siis paljon muutakin kuin perhesuhteiden vahvistamista puhumattakaan, että se voitaisiin typistää vain kunnan ja hoivan antajan väliseksi sopimukseksi.
Kirja lavenee menneiden tapahtumien ja sukupolvien suhteiden kuvauksena, mutta päätän kirjoitukseni Gloryn mietteisiin kodista tässä hoivaamisen kehikossa: Kuinka tämä mies (Jack) sitten saattoi vain ajelehtia jostain tyhjyydestä, vallata talosta huoneen ja pöydästä paikan ja saada hänet tuntemaan, että hän oli se, jota hädin tuskin siedetään. Jackin käytös ei tosin ollut lainkaan röyhkeää vaan pelkästään kohteliasta ja varovaista. Täällä oleminen ei selvästi ollut myöskään hänen valintansa. Hän tarvitsi yksityisalueen, etenkin kun hän oli melkein ventovieras. Ja koska hän oli myös perheenjäsen.
Glory: ”Tässä talossa, jota pidin turvapaikkani, ei tunnu olevan minulle tilaa, minulla on surkea ja katkera olo.”
Julkaistu aikaisemmin Gerontogia-lehdessä nro 1, 2017
19.6.17
Taidemuseo Sinkka on Keravalla
Asuin Keravalla 38 vuotta, ensin 20 vuotta lapsiperhe-elämää Ahjon kaupunginosassa ja sen jälkeen, lyhyen eri kaupunginosissa harhailun jälkeen, asetuin Vanhaan Jaakkolaan. Kuntapolitiikka vei paljon aikaa. Olin valtuustossa 18 vuotta ja monia vuosia myös kaupunginhallituksen jäsen.
Sen jälkeen, kun muutin viisi vuotta sitten Keravalta Helsinkiin, olen käynyt siellä vain harvoin. Kerran, kun oman, helsinkiläisen lukupiirini kirjana oli Katja Ketun Yöperhonen, huomasin, että kirjailija vierailee Keravan kirjastossa ja innostuin käymään. Pitkäaikaisen ystävän tapaan useammin Helsingissä, mutta toisinaan taas Keravalla. Viime aikoina erityisesti Keravan Taidemuseo Sinkka vetää minut Keravalle. Helsingissä on taidetta tarjolla yllin kyllin ja käyn taidenäyttelyissä ja museoissa täällä. Mutta pientä kotiseutuiloa koen, kun istun junassa matkalla Sinkkaan. Ja suurta iloa Sinkassa!
”Modernismin tulo kuvataiteisiin 1920-luvulta alkaen merkitsi, että ”Jatkuvan kehityksensä ansioista ihminen on saavuttanut tason, jolla luonto ei enää kykene tuomaan hänelle tyydytystä. Koska taide pystyy katkaisemaan kaiken yhteyden tunteisiin, tragiikkaan ja lyyrisyyteen ja olemaan universaalia, se voi viedä ihmisen aivan uudelle tasolle.” kirjoittaa taitelija Jan-Erik Andersson artikkelissaan Kuka pelkää vihreää. (Vihreä Päänsärky, 2017).
Tämä ”parantola-tyyli ” taitaa olla kova sana vielä esimerkiksi sisustuksessa samaan aikaan, kun koteja raivataan liiasta tavarasta Konmari-tyyliin. Valkoinen puhdas pinta symboloi uutta ja puhdasta – abstrakti, valkoinen arkkitehtuuri, joka osoittaa, että ihminen selviää ilman luontoa.
Mutta nyt aika on muuttumassa ja jo muuttunutkin. Tänään HS:n artikkeli on otsikoitu: ”ihminen ei tule toimeen ilman luontoa”.
Käsityötaidetta
Sinkan näyttely Näkyväksi neulottu ja sitä edeltänyt pinkki pitsitalo Keravan keskustassa toivat esiin taiteen yhteydet tunteisiin, tragiikkaan ja feminiiniseen – siis sen minkä modernismi kielsi. Pitsitalo oli New Yorkissa asuvan Olekin teos, jonka valmistivat maahanmuuttajat ja paikalliset vapaaehtoiset. Pitsitalo sai paljon ihastunutta huomiota ja muistutti meitä siitä, että kaikilla ei ole kotia. Tämän vuoden puolella käsityötaide jatkoi menestystään Sinkassa. Näkyväksi neulottu -näyttely keräsi kehuja ja myös ennätyksen kävijämäärässä.
Mitä on tekstiilitaide ja mitä käsityötaide – en osaa tehdä käsiteanalyysia asiassa, mutta olisiko tämä lainaus sopiva: ”Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei ole olemassakaan, on vain taidetta ja sitäkin vähän.” Näin kirjoitti Raymon Chandler joskus 50-luvulla. Näkyväksi neulottu oli taidetta ja aivan erityistä pysäyttävää.
Vihertaidetta
”Maiseman kasvoilla on ilme: kesäyö hymyilee. Muutakin on kuin kasvot: niemellä nenä tai nokka, järvellä selkä, koskella niska, joella suu, olemme luonnon helmassa tai sylissä. Kasvoja voidaan hoitaa pinnalta kosmeettisesti, sisältä päin tervein elämäntavoin. Laiminlyönti näkyy ajan myötä, ja karkeaa vahingoittamista merkitsevät viillot, ruhjeet, iskut, lyönnit. Maiseman kasvot ovat kulttuurimme peilintarkka kuva, aivan kuin moraalittomien tekojen myötä muuttuva maalaus Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvassa.” Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa jäähyväisluennossaan Itä-Suomen yliopistossa 2014.
Sepänmaa oli myös Keravalla avaamassa Sinkan vihertaidetta esittelevän näyttelyn. Taas todellinen menestys ja osoitus ajan hermolla olemisesta. Suurin ansio Sinkan loistavista näyttelyistä kuuluu museonjohtaja Arja Elovirralle, jolla arvelen olevan huimat verkostot ja paljon ideoita. Hän on tuonut museoon rohkeita näyttelyitä ja nostanut museon tunnettuisuutta Suomessa.
Luonto on kauneutta, mutta ennen kaikkea ihmiselle välttämätöntä. Lapset opiskelevat nykykoulussa ulkona luonnossa, työikäisille pienikin tauko työpäivän aikana metsässä virkistää, vanhalle ihmiselle lähiluonto on todellinen terveyden lähde. Mutta suuri kysymys on, mikä on kaiken tämän tulevaisuus, kun koko maapallon ympäristö on vaarassa tuhoutua.
Vihreä maa – Kukkiva kaupunki, Keravan taidemuseo Sinkka, 1.4.–2.7.2017
Sen jälkeen, kun muutin viisi vuotta sitten Keravalta Helsinkiin, olen käynyt siellä vain harvoin. Kerran, kun oman, helsinkiläisen lukupiirini kirjana oli Katja Ketun Yöperhonen, huomasin, että kirjailija vierailee Keravan kirjastossa ja innostuin käymään. Pitkäaikaisen ystävän tapaan useammin Helsingissä, mutta toisinaan taas Keravalla. Viime aikoina erityisesti Keravan Taidemuseo Sinkka vetää minut Keravalle. Helsingissä on taidetta tarjolla yllin kyllin ja käyn taidenäyttelyissä ja museoissa täällä. Mutta pientä kotiseutuiloa koen, kun istun junassa matkalla Sinkkaan. Ja suurta iloa Sinkassa!
”Modernismin tulo kuvataiteisiin 1920-luvulta alkaen merkitsi, että ”Jatkuvan kehityksensä ansioista ihminen on saavuttanut tason, jolla luonto ei enää kykene tuomaan hänelle tyydytystä. Koska taide pystyy katkaisemaan kaiken yhteyden tunteisiin, tragiikkaan ja lyyrisyyteen ja olemaan universaalia, se voi viedä ihmisen aivan uudelle tasolle.” kirjoittaa taitelija Jan-Erik Andersson artikkelissaan Kuka pelkää vihreää. (Vihreä Päänsärky, 2017).
Tämä ”parantola-tyyli ” taitaa olla kova sana vielä esimerkiksi sisustuksessa samaan aikaan, kun koteja raivataan liiasta tavarasta Konmari-tyyliin. Valkoinen puhdas pinta symboloi uutta ja puhdasta – abstrakti, valkoinen arkkitehtuuri, joka osoittaa, että ihminen selviää ilman luontoa.
Mutta nyt aika on muuttumassa ja jo muuttunutkin. Tänään HS:n artikkeli on otsikoitu: ”ihminen ei tule toimeen ilman luontoa”.
Käsityötaidetta
Sinkan näyttely Näkyväksi neulottu ja sitä edeltänyt pinkki pitsitalo Keravan keskustassa toivat esiin taiteen yhteydet tunteisiin, tragiikkaan ja feminiiniseen – siis sen minkä modernismi kielsi. Pitsitalo oli New Yorkissa asuvan Olekin teos, jonka valmistivat maahanmuuttajat ja paikalliset vapaaehtoiset. Pitsitalo sai paljon ihastunutta huomiota ja muistutti meitä siitä, että kaikilla ei ole kotia. Tämän vuoden puolella käsityötaide jatkoi menestystään Sinkassa. Näkyväksi neulottu -näyttely keräsi kehuja ja myös ennätyksen kävijämäärässä.
Mitä on tekstiilitaide ja mitä käsityötaide – en osaa tehdä käsiteanalyysia asiassa, mutta olisiko tämä lainaus sopiva: ”Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei ole olemassakaan, on vain taidetta ja sitäkin vähän.” Näin kirjoitti Raymon Chandler joskus 50-luvulla. Näkyväksi neulottu oli taidetta ja aivan erityistä pysäyttävää.
Vihertaidetta
”Maiseman kasvoilla on ilme: kesäyö hymyilee. Muutakin on kuin kasvot: niemellä nenä tai nokka, järvellä selkä, koskella niska, joella suu, olemme luonnon helmassa tai sylissä. Kasvoja voidaan hoitaa pinnalta kosmeettisesti, sisältä päin tervein elämäntavoin. Laiminlyönti näkyy ajan myötä, ja karkeaa vahingoittamista merkitsevät viillot, ruhjeet, iskut, lyönnit. Maiseman kasvot ovat kulttuurimme peilintarkka kuva, aivan kuin moraalittomien tekojen myötä muuttuva maalaus Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvassa.” Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa jäähyväisluennossaan Itä-Suomen yliopistossa 2014.
Sepänmaa oli myös Keravalla avaamassa Sinkan vihertaidetta esittelevän näyttelyn. Taas todellinen menestys ja osoitus ajan hermolla olemisesta. Suurin ansio Sinkan loistavista näyttelyistä kuuluu museonjohtaja Arja Elovirralle, jolla arvelen olevan huimat verkostot ja paljon ideoita. Hän on tuonut museoon rohkeita näyttelyitä ja nostanut museon tunnettuisuutta Suomessa.
Luonto on kauneutta, mutta ennen kaikkea ihmiselle välttämätöntä. Lapset opiskelevat nykykoulussa ulkona luonnossa, työikäisille pienikin tauko työpäivän aikana metsässä virkistää, vanhalle ihmiselle lähiluonto on todellinen terveyden lähde. Mutta suuri kysymys on, mikä on kaiken tämän tulevaisuus, kun koko maapallon ympäristö on vaarassa tuhoutua.
Vihreä maa – Kukkiva kaupunki, Keravan taidemuseo Sinkka, 1.4.–2.7.2017
11.1.17
Luetua – kalenterimuistiinpanot v. 2016
17.1.2016
Sain eilen loppuun Eeva Joenpellon elämänkerran. Hyvää luettavaa "porvarikirjailijan" elämästä. Kirja ei ole niin loistava kuin monet Panu Rajalan kirjailijaelämänkerrat, mutta onnistunut kuitenkin. Helena Ruuska kuvaa kiinnostavasti sekä Joenpellon elämää ja avioliittoa että ponnisteluja tulla vakavasti otettavaksi kirjailijaksi.Joenpelto kirjoitti hienoa, psykologista realismia.
Pitääpä lukea uudelleen hänen Finlandia-palkinnon vuonna 1994 saanut romaaninsa Tuomari Müller, hieno mies. Finlandia-voittajat jää toisinaan minulta lukematta. Jussi Valtosta (2014) en ole lukenut, eikä nyt vieläkään oikein kiinnosta. Kuten ei Laura Lindstedt'kään (2015). Ehkä joskus myöhemmin.
26.6.2016
Illalla lueskelin Anita Konkan Unennäkijän muistelmia, sympaattista luettavaa. Anita Konkka on Juhani Konkan tytär, kulttuuriperheen lapsi ja 70-luvun kirjailijapiireissä elänyt kirjailija. Isästään hän kirjoitti romaanissa Johanneksen tunnustukset (!995) ja sedästään romaanissa Musta passi (2001). Niissä on unenomaista tunnelmaa. Muistelmat kertovat antoisista lukukokemuksista, tapaamisista ja tuttavuuksista. Hän kirjoittaa hyvin ja persoonallisesti.
Aino Kallaksen Elämäni päiväkirjat (1917-1932)oli matkalukemisena, kun kävin toukokuussa Haapsalussa. Nuo päiväkirjat sisältää vuodet, jolloin Kallas oli suhteessa Eino Leinon kanssa ja suhteen päättymisen sekä Lontoon vuodet. Rakkaussuhteesta olisi kiinnostavaa tietää myös Oskari Kallaksen ajatuksia. Avioliitto kesti.
Nuo kaksi kirjaa ovat oikein innostavia ja luen niitä myös kuin oppiakseni. Tässä innostuksen tilassa lopetan merkinnät Martti Lindqvistin ajatuksiin:
”Syntyminen maailmaan tapahtuu sen toivon varassa, että huominen on mahdollinen sielläkin, missä ei ole koskaan aikaisemmin ollut ja mitä ei voi ymmärtää ja hallita. Ja ajallaan tapahtuva kuolema on sama asia kääntäen: silloinkin antaudutaan tuntemattomalle toivon varassa.” (Toivosta ja epätoivosta, 2004)
3.7.2016
Ratkaisin lukemisen puutteen siten, että lainaisin kirjastosta useita kirjoja ilman, että kirjailija oli minulle tuttu. Päätin, että luen niitä ilman mitään ennakkotietoa. Julkaisemisen Keltaisessa kirjastossa ajattelin kuitenkin olevan tietty suositus. Katsotaan, miten kokeilu onnistuu.
13.7.2016
Sadepäivänkin kirkastaa kirjat. Luin Keltaisen kirjaston kirjoista Andrew O'Hagan'in Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Aika mainio, 60-luvun kulttuurielämää ja juorujakin, kertojana koira. Hiukan jäi tunne, että mitähän tästä oikein pitäisi ajatella.
Nyt luen Katja Petrovskajan Ehkä Ester. Kirjailijan erityinen tyyli näkyy hänen kertoessaan juutalaisjuuristaan Puolassa, Ukrainassa ja Venäjällä. Erityinen tyyli, tiettyä keveyttä – huumoriakin aluksi, kunnes sävy synkkenee loppua kohti. Jhumpa Lahirin Tulvaniitty odottaa vielä ja jääkin ehkä nyt väliin, kun sain kirjastosta Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen (2016), josta olen oikein kiinnostunut.
14.8.2016
Luen Rajalan Inhan elämänkerta-romaania, tunnen olevani matkalla minäkin. Ishiguron Haudattu jättiläinen ei olekaan sillä tavalla kiinnostava kuin odotin. Jätin kesken.
6.10.2016
Olen lukenut vähän kaikenlaista, erityisesti innostumatta. Pieniä helmiäkin, kuten Takashi Hiraide: Kissavieras ja Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Tunnelmia ja estetiikkaa! Nyt luen Zinaida Linden: Kirjeitä Japanista. Kirjemuoto toimii hyvin, katsotaan kestääkö loppuun asti.
20.10.216
Sain käsiini Riitta Jalosen kirjan Kirkkaus, olen lukenut nyt vajaa sata sivua. Ja vaikuttaa tosiaan ihanalta, olen jo vakuuttunut, että tämä on paras lukemani romaani vuodelta 2016. Romaani kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka kuoli vuonna 2004. Olin juuri aloittanut lukemaan Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus, mutta jätin sen nyt odottamaan. Omituinen, paatoksellinen kieli. Adichien aikaisemmin lukemani Huominen on liian kaukana oli mielestä valtavan hyvä.
22.10.2016
Kirkkaudesta vielä: Onneksi luin ensin Jalosen kirjoittaman loppuluvun. Siinä Jalonen kertoo, miten hän ”löysi” Framen ja mitä sitten tapahtui. Minun oli hyvä saada tietää, että Jane Campion on tehnyt elokuvan Framen kirjan pohjalta. Muistui mieleeni Campionin elokuva Sweetie, joka myös teki minuun suuren vaikutuksen, ja jätti syvän jäljen. Jotenkin Campionin kuvittivat lukemistani.
Huomioita - ei merkittävyysjärjestyksessä:
- Hätkähdyttävää: Hääpuku liikkeen ikkunassa Lontoossa. Ja kärpäset jotka törmäilivät kankaaseen.
- Lapsuuden perheestä: Lika ja hajut, perheen tuska ja luja sitova voima
- Kamppailu: Muutamien naista kannattelevien ihmissuhteiden kuvaus - Kirjailija><mielisairas
- Pois lähtemisen rohkeus
8.11.206
Kirkkaudesta edelleen: Kieli on hienoa, mielen syvyyksiä ja sekavuuksia ilman että lukiessa olisi ollut mitenkään hankala seurata ajatusta. ”Parisuhderakkaudessa” Janet ei onnistunut, kohtaamiset olivat ongelmallisia. Mutta sen sijaan Janetilla oli ihania, rakastavia, kannustavia miehiä lähellään, vaikka sitten muutakin (isä ja veli).
1.12.2016
Ihanaa kun on hyvää luettavaa. Luen E Clinen Tytöt -romaania. Kannessa lukee että 'Tämä kirja särkee sydämesi ja räjäyttää mielesi'. Raju se onkin, mutta hienoa luettavaa. Tyttöyttä, 60-lukua ja hippiyttä äärirajoille vietinä.
Sain eilen loppuun Eeva Joenpellon elämänkerran. Hyvää luettavaa "porvarikirjailijan" elämästä. Kirja ei ole niin loistava kuin monet Panu Rajalan kirjailijaelämänkerrat, mutta onnistunut kuitenkin. Helena Ruuska kuvaa kiinnostavasti sekä Joenpellon elämää ja avioliittoa että ponnisteluja tulla vakavasti otettavaksi kirjailijaksi.Joenpelto kirjoitti hienoa, psykologista realismia.
Pitääpä lukea uudelleen hänen Finlandia-palkinnon vuonna 1994 saanut romaaninsa Tuomari Müller, hieno mies. Finlandia-voittajat jää toisinaan minulta lukematta. Jussi Valtosta (2014) en ole lukenut, eikä nyt vieläkään oikein kiinnosta. Kuten ei Laura Lindstedt'kään (2015). Ehkä joskus myöhemmin.
26.6.2016
Illalla lueskelin Anita Konkan Unennäkijän muistelmia, sympaattista luettavaa. Anita Konkka on Juhani Konkan tytär, kulttuuriperheen lapsi ja 70-luvun kirjailijapiireissä elänyt kirjailija. Isästään hän kirjoitti romaanissa Johanneksen tunnustukset (!995) ja sedästään romaanissa Musta passi (2001). Niissä on unenomaista tunnelmaa. Muistelmat kertovat antoisista lukukokemuksista, tapaamisista ja tuttavuuksista. Hän kirjoittaa hyvin ja persoonallisesti.
Aino Kallaksen Elämäni päiväkirjat (1917-1932)oli matkalukemisena, kun kävin toukokuussa Haapsalussa. Nuo päiväkirjat sisältää vuodet, jolloin Kallas oli suhteessa Eino Leinon kanssa ja suhteen päättymisen sekä Lontoon vuodet. Rakkaussuhteesta olisi kiinnostavaa tietää myös Oskari Kallaksen ajatuksia. Avioliitto kesti.
Nuo kaksi kirjaa ovat oikein innostavia ja luen niitä myös kuin oppiakseni. Tässä innostuksen tilassa lopetan merkinnät Martti Lindqvistin ajatuksiin:
”Syntyminen maailmaan tapahtuu sen toivon varassa, että huominen on mahdollinen sielläkin, missä ei ole koskaan aikaisemmin ollut ja mitä ei voi ymmärtää ja hallita. Ja ajallaan tapahtuva kuolema on sama asia kääntäen: silloinkin antaudutaan tuntemattomalle toivon varassa.” (Toivosta ja epätoivosta, 2004)
3.7.2016
Ratkaisin lukemisen puutteen siten, että lainaisin kirjastosta useita kirjoja ilman, että kirjailija oli minulle tuttu. Päätin, että luen niitä ilman mitään ennakkotietoa. Julkaisemisen Keltaisessa kirjastossa ajattelin kuitenkin olevan tietty suositus. Katsotaan, miten kokeilu onnistuu.
13.7.2016
Sadepäivänkin kirkastaa kirjat. Luin Keltaisen kirjaston kirjoista Andrew O'Hagan'in Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Aika mainio, 60-luvun kulttuurielämää ja juorujakin, kertojana koira. Hiukan jäi tunne, että mitähän tästä oikein pitäisi ajatella.
Nyt luen Katja Petrovskajan Ehkä Ester. Kirjailijan erityinen tyyli näkyy hänen kertoessaan juutalaisjuuristaan Puolassa, Ukrainassa ja Venäjällä. Erityinen tyyli, tiettyä keveyttä – huumoriakin aluksi, kunnes sävy synkkenee loppua kohti. Jhumpa Lahirin Tulvaniitty odottaa vielä ja jääkin ehkä nyt väliin, kun sain kirjastosta Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen (2016), josta olen oikein kiinnostunut.
14.8.2016
Luen Rajalan Inhan elämänkerta-romaania, tunnen olevani matkalla minäkin. Ishiguron Haudattu jättiläinen ei olekaan sillä tavalla kiinnostava kuin odotin. Jätin kesken.
6.10.2016
Olen lukenut vähän kaikenlaista, erityisesti innostumatta. Pieniä helmiäkin, kuten Takashi Hiraide: Kissavieras ja Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Tunnelmia ja estetiikkaa! Nyt luen Zinaida Linden: Kirjeitä Japanista. Kirjemuoto toimii hyvin, katsotaan kestääkö loppuun asti.
20.10.216
Sain käsiini Riitta Jalosen kirjan Kirkkaus, olen lukenut nyt vajaa sata sivua. Ja vaikuttaa tosiaan ihanalta, olen jo vakuuttunut, että tämä on paras lukemani romaani vuodelta 2016. Romaani kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka kuoli vuonna 2004. Olin juuri aloittanut lukemaan Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus, mutta jätin sen nyt odottamaan. Omituinen, paatoksellinen kieli. Adichien aikaisemmin lukemani Huominen on liian kaukana oli mielestä valtavan hyvä.
22.10.2016
Kirkkaudesta vielä: Onneksi luin ensin Jalosen kirjoittaman loppuluvun. Siinä Jalonen kertoo, miten hän ”löysi” Framen ja mitä sitten tapahtui. Minun oli hyvä saada tietää, että Jane Campion on tehnyt elokuvan Framen kirjan pohjalta. Muistui mieleeni Campionin elokuva Sweetie, joka myös teki minuun suuren vaikutuksen, ja jätti syvän jäljen. Jotenkin Campionin kuvittivat lukemistani.
Huomioita - ei merkittävyysjärjestyksessä:
- Hätkähdyttävää: Hääpuku liikkeen ikkunassa Lontoossa. Ja kärpäset jotka törmäilivät kankaaseen.
- Lapsuuden perheestä: Lika ja hajut, perheen tuska ja luja sitova voima
- Kamppailu: Muutamien naista kannattelevien ihmissuhteiden kuvaus - Kirjailija><mielisairas
- Pois lähtemisen rohkeus
8.11.206
Kirkkaudesta edelleen: Kieli on hienoa, mielen syvyyksiä ja sekavuuksia ilman että lukiessa olisi ollut mitenkään hankala seurata ajatusta. ”Parisuhderakkaudessa” Janet ei onnistunut, kohtaamiset olivat ongelmallisia. Mutta sen sijaan Janetilla oli ihania, rakastavia, kannustavia miehiä lähellään, vaikka sitten muutakin (isä ja veli).
1.12.2016
Ihanaa kun on hyvää luettavaa. Luen E Clinen Tytöt -romaania. Kannessa lukee että 'Tämä kirja särkee sydämesi ja räjäyttää mielesi'. Raju se onkin, mutta hienoa luettavaa. Tyttöyttä, 60-lukua ja hippiyttä äärirajoille vietinä.
Perhe muistisairaan rinnalla
Inoue, Yasushi: Äitini tarina, 1986 Otava
Tietoa ja asiantuntijakeskustelua muistisairauksista on meillä runsaasti. Viime vuosina myös omaisten kokemukset ovat olleet paljon esillä ja kaunokirjallisuuden aiheenakin muistisairautta on käsitelty. Esimerkiksi amerikkalaisen neurologian tohtori Lisa Genovan Edelleen Alice (2010) on hieno kirja, joka yhdistää paljon asiantuntemusta kaunokirjallisuuteen.
Kaunokirjallisuuden elinikä on kutistunut, voidaan jopa sanoa, että uuden romaanin elinkaari on syksystä jouluun. Otan kuitenkin esiin jo aika vanhan kirjan, ja tarkastelen sitä yhtenä kuvana siitä, miten aika ja kulttuuri näkyvät muistisairaudesta käytävässä keskustelussa. Yasushi Inouen kertomus Äitini tarina on kirjoitettu 1980-luvulla ja suomeksi se ilmestyi Jarkko Laineen käännöksenä vuonna 1986.
Olen lukenut kirjan monta kertaan. Se on tavattoman hienoa kaunokirjallisuutta. Minua kiinnostaa erityisesti, miten tässä kirjassa kerrotaan äidistä, vanhasta muistisairaasta naisesta, hänen lastensa yrityksestä pitää hänestä huolta ja miten asuminen ja elämäntapa ovat kirjassa esillä. Millä tavalla Inouen kertoma on erilaista kuin se, mitä esimerkiksi Suomessa nykyään kirjoitetaan muistisairauksista? En oikein osaa pukea eroa sanoiksi, mutta tavassa on jotain aivan erilaista. Eikä erilaisuus ole esimerkiksi sitä, että muistisairasta kutsutaan seniiliksi. 1980-luvulla Suomessakin puhuttiin seniileistä ja tylsistyneistä. Erilaisuus tulee kulttuurieroista – ihmisten tavoista ja asennoitumisesta elämään. Suomennetun kirjan takakannessa esitellään kirjaa hienona, realistisena ja samalla herkän lyyrisenä kuvaksena vanhenemisesta. Muistisairaus on siis ainakin kirjan (suomalaisessa) esittelyssä yhtä kuin vanhuus.
Lapset, lapsenlapset ja sukulaiset
Kirjassa on minä-kertoja, mies ja hänen vanha äitinsä, jonka muistisairaudesta on kysymys. Isä on kuollut. Kertojalla on kaksi sisarta ja veli, kaikki he ja heidän puolisonsa ja lapsensakin osallistuvat keskusteluun äidin tilanteesta ja huolenpidosta. He miettivät, miten muistisairaus etenee: onko eteneminen ikään kuin ikävuosien janalla takaisinpäin kulkemista. ”Äiti kävelee takaisin kohti lapsuutta” - mies toteaa. Äiti toistaa samoja asioita yhä uudestaan, ”hänen päässään pyörii naarmuuntunut äänilevy”. Läheiset yrittävät ymmärtää, miksi ja mitä äiti muistaa ja mitä ei, ja arvelevat, että äiti ehkä tarkoituksellisesti hylkää joidenkin asioiden muistamisen. Ennen äiti puhui kuolleelle miehelleen, mutta äidin vanhetessa lapset huomaavat, että hän ei muista enää miestään, lapsiaan eikä onnellisia tapahtumia. Myöhemmin äiti puhuu sisarelleen lapsen äänellä ja lapsenlastaankin hän pitää välillä äitinään.
Isän kuoleman jälkeen äiti muutti kotikylästä Tokioon tyttärensä Sokon luo. Myöhemmin hän muutti kylään takaisin toisen tyttären Shikakon luo pakoon Tokion ilmansaasteita. Soko ja Shikako pitivät luonnollisena, että tytär hoitaa omaa äitiään, mutta tilanne oli heille myös hyvin raskas. ”Miten turhauttavaa oli yrittää pärjätä äidin kanssa. Äiti oli sietämätön rasitus” – todettiin. Shikako sanoi myös: ”Tunnen olevani hukassa ja tulen surulliseksi ja joskus päädyn siihen pisteeseen että haluan kuolla hänen kanssaan.”
Kirjassa kuvataan erityisesti keskusteluja, joita perhe ja paikalla jonkin aikaa olevat äidin veli ja sisar käyvät. Asiat, jotka majoittuvat äidin mieleen, eivät pysy siellä kauaa, vaan äkkiarvaamatta ne häipyvät ja tilalle tulee jotain muuta. Mutta tyttärien huolenaiheet ovat monenlaisia, esimerkiksi äitiä yritettiin neuvoa pysymään sisällä, poissa ahkerasta hyörimisestä kylällä. Yli 80-vuotiaan ei ole sopivaa esiintyä julkisuudessa (eikä päivettyä – chic!). Mutta äiti ei ottanut näitä puheita kuuleviin korviinsa.
Asuntoja ja paikkoja
Joskus kertoja yritti helpottaa tyttärien tilannetta ja haki äidin luokseen Tokioon. Miehen vaimo huolehti silloin äidistä, mutta mieskin tutustui näin paremmin tilanteeseen ja ymmärsi, että ”tuo alue, joka oli minun ja kuoleman välissä, piirtyi esiin tarkempana. -- En havainnut äidin seniliteettiä niin kauan kuin olin erossa hänestä, mutta vietettyäni jonkin aikaa hänen kanssaan totesin sen paljon pahemmaksi kuin olin odottanut. -- Viiden tai kymmenen minuutin keskustelussa hänen ongelmansa ei vielä tullut esiin.”
Äiti oleskeli siis paitsi tyttäriensä kodeissa ja poikansa luona Tokiossa, myös pojan toisessa talossaan Karuitsawassa. Kaikki asunnot olivat tilavia ja äidille tuntui olevan tilaa. Joskus jos hän oli kovin levoton, kirjailijan tytär tai sisar nukkui hänen kanssaan samassa huoneessa. Toisinaan kirjailija taas kuvaa, miten äiti kulkee yöllä käytävillä ja avaa makuuhuoneiden ovia ja katsoo sisään. Hänen tossunsa läspyttivät kun hän tulee miehen työhuoneeseen iltamyöhällä: ”Anteeksi, että häiritsen mutta tulin kertomaan erään asian”, tarinan, jonka mies on kuullut jo monen monta kertaa. Ja kun äitiä moitittiin vaeltelusta, hän vaihtoi puukenkiin, jottei jäisi kiinni vaeltelustaan ja meni puutarhaan katsomaan luumupuita.
Huoneet, puutarhat, luumupuut ja retki kirsikkapuiden kukintaa katsomaan – japanilainen estetiikka on osa kirjan tunnelmaa. Mukaan retkelle tulevat äiti, poika, pojan vaimo ja kaksi lapsenlasta, tyttären kaksi tytärtä ja jo aikuinen poika. Majoitutaan merenpuoleisiin huoneisiin. Äiti on huolissaan käsilaukustaan ja haluaa jäädä hotellihuoneeseen, kun muu seurue lähtee katsomaan kukkivia kirsikkapuita. Myöhemmin äiti, joka on aikoja sitten unohtanut miehensä eikä halua nytkään käydä hänen haudallaan, tulee mukaan illalliselle ja kertoo ruokasalissa muiston: satoi lunta ja tie oli jäässä, kun hän meni tapaamaan miestään toiselle paikkakunnalle avioliiton alussa. Tämä kaikki, mitä retkestä kerrotaan tuo esiin paitsi esteettisten elämysten tärkeyden myös sen, ettei äiti ole aivan syrjässä perheen elämänmuodosta,
Jokin ero lukemassani on Suomeen verrattuna. Onko ero yksikertaisesti vain siinä, että huolta ja vaivaa aiheuttaessaankin äiti on tiukasti edelleen perheenjäsen. Perheenjäsenten arkiset puheet tuovat esiin, että kirjan kirjoittamisen aikaan oli vain vähän tietoa muistisairauksista eikä perheellä myöskään ole mahdollisuutta työntää äitiä palvelujärjestelmän hoidettavaksi. Muistisairaan hoivassa Japanissa ei taida vielä tänäänkään olla omaisen hoivaroolille vaihtoehtoista palveluiden tai lääketieteen asiakkaan roolia.
Tietoa ja asiantuntijakeskustelua muistisairauksista on meillä runsaasti. Viime vuosina myös omaisten kokemukset ovat olleet paljon esillä ja kaunokirjallisuuden aiheenakin muistisairautta on käsitelty. Esimerkiksi amerikkalaisen neurologian tohtori Lisa Genovan Edelleen Alice (2010) on hieno kirja, joka yhdistää paljon asiantuntemusta kaunokirjallisuuteen.
Kaunokirjallisuuden elinikä on kutistunut, voidaan jopa sanoa, että uuden romaanin elinkaari on syksystä jouluun. Otan kuitenkin esiin jo aika vanhan kirjan, ja tarkastelen sitä yhtenä kuvana siitä, miten aika ja kulttuuri näkyvät muistisairaudesta käytävässä keskustelussa. Yasushi Inouen kertomus Äitini tarina on kirjoitettu 1980-luvulla ja suomeksi se ilmestyi Jarkko Laineen käännöksenä vuonna 1986.
Olen lukenut kirjan monta kertaan. Se on tavattoman hienoa kaunokirjallisuutta. Minua kiinnostaa erityisesti, miten tässä kirjassa kerrotaan äidistä, vanhasta muistisairaasta naisesta, hänen lastensa yrityksestä pitää hänestä huolta ja miten asuminen ja elämäntapa ovat kirjassa esillä. Millä tavalla Inouen kertoma on erilaista kuin se, mitä esimerkiksi Suomessa nykyään kirjoitetaan muistisairauksista? En oikein osaa pukea eroa sanoiksi, mutta tavassa on jotain aivan erilaista. Eikä erilaisuus ole esimerkiksi sitä, että muistisairasta kutsutaan seniiliksi. 1980-luvulla Suomessakin puhuttiin seniileistä ja tylsistyneistä. Erilaisuus tulee kulttuurieroista – ihmisten tavoista ja asennoitumisesta elämään. Suomennetun kirjan takakannessa esitellään kirjaa hienona, realistisena ja samalla herkän lyyrisenä kuvaksena vanhenemisesta. Muistisairaus on siis ainakin kirjan (suomalaisessa) esittelyssä yhtä kuin vanhuus.
Lapset, lapsenlapset ja sukulaiset
Kirjassa on minä-kertoja, mies ja hänen vanha äitinsä, jonka muistisairaudesta on kysymys. Isä on kuollut. Kertojalla on kaksi sisarta ja veli, kaikki he ja heidän puolisonsa ja lapsensakin osallistuvat keskusteluun äidin tilanteesta ja huolenpidosta. He miettivät, miten muistisairaus etenee: onko eteneminen ikään kuin ikävuosien janalla takaisinpäin kulkemista. ”Äiti kävelee takaisin kohti lapsuutta” - mies toteaa. Äiti toistaa samoja asioita yhä uudestaan, ”hänen päässään pyörii naarmuuntunut äänilevy”. Läheiset yrittävät ymmärtää, miksi ja mitä äiti muistaa ja mitä ei, ja arvelevat, että äiti ehkä tarkoituksellisesti hylkää joidenkin asioiden muistamisen. Ennen äiti puhui kuolleelle miehelleen, mutta äidin vanhetessa lapset huomaavat, että hän ei muista enää miestään, lapsiaan eikä onnellisia tapahtumia. Myöhemmin äiti puhuu sisarelleen lapsen äänellä ja lapsenlastaankin hän pitää välillä äitinään.
Isän kuoleman jälkeen äiti muutti kotikylästä Tokioon tyttärensä Sokon luo. Myöhemmin hän muutti kylään takaisin toisen tyttären Shikakon luo pakoon Tokion ilmansaasteita. Soko ja Shikako pitivät luonnollisena, että tytär hoitaa omaa äitiään, mutta tilanne oli heille myös hyvin raskas. ”Miten turhauttavaa oli yrittää pärjätä äidin kanssa. Äiti oli sietämätön rasitus” – todettiin. Shikako sanoi myös: ”Tunnen olevani hukassa ja tulen surulliseksi ja joskus päädyn siihen pisteeseen että haluan kuolla hänen kanssaan.”
Kirjassa kuvataan erityisesti keskusteluja, joita perhe ja paikalla jonkin aikaa olevat äidin veli ja sisar käyvät. Asiat, jotka majoittuvat äidin mieleen, eivät pysy siellä kauaa, vaan äkkiarvaamatta ne häipyvät ja tilalle tulee jotain muuta. Mutta tyttärien huolenaiheet ovat monenlaisia, esimerkiksi äitiä yritettiin neuvoa pysymään sisällä, poissa ahkerasta hyörimisestä kylällä. Yli 80-vuotiaan ei ole sopivaa esiintyä julkisuudessa (eikä päivettyä – chic!). Mutta äiti ei ottanut näitä puheita kuuleviin korviinsa.
Asuntoja ja paikkoja
Joskus kertoja yritti helpottaa tyttärien tilannetta ja haki äidin luokseen Tokioon. Miehen vaimo huolehti silloin äidistä, mutta mieskin tutustui näin paremmin tilanteeseen ja ymmärsi, että ”tuo alue, joka oli minun ja kuoleman välissä, piirtyi esiin tarkempana. -- En havainnut äidin seniliteettiä niin kauan kuin olin erossa hänestä, mutta vietettyäni jonkin aikaa hänen kanssaan totesin sen paljon pahemmaksi kuin olin odottanut. -- Viiden tai kymmenen minuutin keskustelussa hänen ongelmansa ei vielä tullut esiin.”
Äiti oleskeli siis paitsi tyttäriensä kodeissa ja poikansa luona Tokiossa, myös pojan toisessa talossaan Karuitsawassa. Kaikki asunnot olivat tilavia ja äidille tuntui olevan tilaa. Joskus jos hän oli kovin levoton, kirjailijan tytär tai sisar nukkui hänen kanssaan samassa huoneessa. Toisinaan kirjailija taas kuvaa, miten äiti kulkee yöllä käytävillä ja avaa makuuhuoneiden ovia ja katsoo sisään. Hänen tossunsa läspyttivät kun hän tulee miehen työhuoneeseen iltamyöhällä: ”Anteeksi, että häiritsen mutta tulin kertomaan erään asian”, tarinan, jonka mies on kuullut jo monen monta kertaa. Ja kun äitiä moitittiin vaeltelusta, hän vaihtoi puukenkiin, jottei jäisi kiinni vaeltelustaan ja meni puutarhaan katsomaan luumupuita.
Huoneet, puutarhat, luumupuut ja retki kirsikkapuiden kukintaa katsomaan – japanilainen estetiikka on osa kirjan tunnelmaa. Mukaan retkelle tulevat äiti, poika, pojan vaimo ja kaksi lapsenlasta, tyttären kaksi tytärtä ja jo aikuinen poika. Majoitutaan merenpuoleisiin huoneisiin. Äiti on huolissaan käsilaukustaan ja haluaa jäädä hotellihuoneeseen, kun muu seurue lähtee katsomaan kukkivia kirsikkapuita. Myöhemmin äiti, joka on aikoja sitten unohtanut miehensä eikä halua nytkään käydä hänen haudallaan, tulee mukaan illalliselle ja kertoo ruokasalissa muiston: satoi lunta ja tie oli jäässä, kun hän meni tapaamaan miestään toiselle paikkakunnalle avioliiton alussa. Tämä kaikki, mitä retkestä kerrotaan tuo esiin paitsi esteettisten elämysten tärkeyden myös sen, ettei äiti ole aivan syrjässä perheen elämänmuodosta,
Jokin ero lukemassani on Suomeen verrattuna. Onko ero yksikertaisesti vain siinä, että huolta ja vaivaa aiheuttaessaankin äiti on tiukasti edelleen perheenjäsen. Perheenjäsenten arkiset puheet tuovat esiin, että kirjan kirjoittamisen aikaan oli vain vähän tietoa muistisairauksista eikä perheellä myöskään ole mahdollisuutta työntää äitiä palvelujärjestelmän hoidettavaksi. Muistisairaan hoivassa Japanissa ei taida vielä tänäänkään olla omaisen hoivaroolille vaihtoehtoista palveluiden tai lääketieteen asiakkaan roolia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)