Asuin Keravalla 38 vuotta, ensin 20 vuotta lapsiperhe-elämää Ahjon kaupunginosassa ja sen jälkeen, lyhyen eri kaupunginosissa harhailun jälkeen, asetuin Vanhaan Jaakkolaan. Kuntapolitiikka vei paljon aikaa. Olin valtuustossa 18 vuotta ja monia vuosia myös kaupunginhallituksen jäsen.
Sen jälkeen, kun muutin viisi vuotta sitten Keravalta Helsinkiin, olen käynyt siellä vain harvoin. Kerran, kun oman, helsinkiläisen lukupiirini kirjana oli Katja Ketun Yöperhonen, huomasin, että kirjailija vierailee Keravan kirjastossa ja innostuin käymään. Pitkäaikaisen ystävän tapaan useammin Helsingissä, mutta toisinaan taas Keravalla. Viime aikoina erityisesti Keravan Taidemuseo Sinkka vetää minut Keravalle. Helsingissä on taidetta tarjolla yllin kyllin ja käyn taidenäyttelyissä ja museoissa täällä. Mutta pientä kotiseutuiloa koen, kun istun junassa matkalla Sinkkaan. Ja suurta iloa Sinkassa!
”Modernismin tulo kuvataiteisiin 1920-luvulta alkaen merkitsi, että ”Jatkuvan kehityksensä ansioista ihminen on saavuttanut tason, jolla luonto ei enää kykene tuomaan hänelle tyydytystä. Koska taide pystyy katkaisemaan kaiken yhteyden tunteisiin, tragiikkaan ja lyyrisyyteen ja olemaan universaalia, se voi viedä ihmisen aivan uudelle tasolle.” kirjoittaa taitelija Jan-Erik Andersson artikkelissaan Kuka pelkää vihreää. (Vihreä Päänsärky, 2017).
Tämä ”parantola-tyyli ” taitaa olla kova sana vielä esimerkiksi sisustuksessa samaan aikaan, kun koteja raivataan liiasta tavarasta Konmari-tyyliin. Valkoinen puhdas pinta symboloi uutta ja puhdasta – abstrakti, valkoinen arkkitehtuuri, joka osoittaa, että ihminen selviää ilman luontoa.
Mutta nyt aika on muuttumassa ja jo muuttunutkin. Tänään HS:n artikkeli on otsikoitu: ”ihminen ei tule toimeen ilman luontoa”.
Käsityötaidetta
Sinkan näyttely Näkyväksi neulottu ja sitä edeltänyt pinkki pitsitalo Keravan keskustassa toivat esiin taiteen yhteydet tunteisiin, tragiikkaan ja feminiiniseen – siis sen minkä modernismi kielsi. Pitsitalo oli New Yorkissa asuvan Olekin teos, jonka valmistivat maahanmuuttajat ja paikalliset vapaaehtoiset. Pitsitalo sai paljon ihastunutta huomiota ja muistutti meitä siitä, että kaikilla ei ole kotia. Tämän vuoden puolella käsityötaide jatkoi menestystään Sinkassa. Näkyväksi neulottu -näyttely keräsi kehuja ja myös ennätyksen kävijämäärässä.
Mitä on tekstiilitaide ja mitä käsityötaide – en osaa tehdä käsiteanalyysia asiassa, mutta olisiko tämä lainaus sopiva: ”Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei ole olemassakaan, on vain taidetta ja sitäkin vähän.” Näin kirjoitti Raymon Chandler joskus 50-luvulla. Näkyväksi neulottu oli taidetta ja aivan erityistä pysäyttävää.
Vihertaidetta
”Maiseman kasvoilla on ilme: kesäyö hymyilee. Muutakin on kuin kasvot: niemellä nenä tai nokka, järvellä selkä, koskella niska, joella suu, olemme luonnon helmassa tai sylissä. Kasvoja voidaan hoitaa pinnalta kosmeettisesti, sisältä päin tervein elämäntavoin. Laiminlyönti näkyy ajan myötä, ja karkeaa vahingoittamista merkitsevät viillot, ruhjeet, iskut, lyönnit. Maiseman kasvot ovat kulttuurimme peilintarkka kuva, aivan kuin moraalittomien tekojen myötä muuttuva maalaus Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvassa.” Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa jäähyväisluennossaan Itä-Suomen yliopistossa 2014.
Sepänmaa oli myös Keravalla avaamassa Sinkan vihertaidetta esittelevän näyttelyn. Taas todellinen menestys ja osoitus ajan hermolla olemisesta. Suurin ansio Sinkan loistavista näyttelyistä kuuluu museonjohtaja Arja Elovirralle, jolla arvelen olevan huimat verkostot ja paljon ideoita. Hän on tuonut museoon rohkeita näyttelyitä ja nostanut museon tunnettuisuutta Suomessa.
Luonto on kauneutta, mutta ennen kaikkea ihmiselle välttämätöntä. Lapset opiskelevat nykykoulussa ulkona luonnossa, työikäisille pienikin tauko työpäivän aikana metsässä virkistää, vanhalle ihmiselle lähiluonto on todellinen terveyden lähde. Mutta suuri kysymys on, mikä on kaiken tämän tulevaisuus, kun koko maapallon ympäristö on vaarassa tuhoutua.
Vihreä maa – Kukkiva kaupunki, Keravan taidemuseo Sinkka, 1.4.–2.7.2017
17.1.2016
Sain eilen loppuun Eeva Joenpellon elämänkerran. Hyvää luettavaa "porvarikirjailijan" elämästä. Kirja ei ole niin loistava kuin monet Panu Rajalan kirjailijaelämänkerrat, mutta onnistunut kuitenkin. Helena Ruuska kuvaa kiinnostavasti sekä Joenpellon elämää ja avioliittoa että ponnisteluja tulla vakavasti otettavaksi kirjailijaksi.Joenpelto kirjoitti hienoa, psykologista realismia.
Pitääpä lukea uudelleen hänen Finlandia-palkinnon vuonna 1994 saanut romaaninsa Tuomari Müller, hieno mies. Finlandia-voittajat jää toisinaan minulta lukematta. Jussi Valtosta (2014) en ole lukenut, eikä nyt vieläkään oikein kiinnosta. Kuten ei Laura Lindstedt'kään (2015). Ehkä joskus myöhemmin.
26.6.2016
Illalla lueskelin Anita Konkan Unennäkijän muistelmia, sympaattista luettavaa. Anita Konkka on Juhani Konkan tytär, kulttuuriperheen lapsi ja 70-luvun kirjailijapiireissä elänyt kirjailija. Isästään hän kirjoitti romaanissa Johanneksen tunnustukset (!995) ja sedästään romaanissa Musta passi (2001). Niissä on unenomaista tunnelmaa. Muistelmat kertovat antoisista lukukokemuksista, tapaamisista ja tuttavuuksista. Hän kirjoittaa hyvin ja persoonallisesti.
Aino Kallaksen Elämäni päiväkirjat (1917-1932)oli matkalukemisena, kun kävin toukokuussa Haapsalussa. Nuo päiväkirjat sisältää vuodet, jolloin Kallas oli suhteessa Eino Leinon kanssa ja suhteen päättymisen sekä Lontoon vuodet. Rakkaussuhteesta olisi kiinnostavaa tietää myös Oskari Kallaksen ajatuksia. Avioliitto kesti.
Nuo kaksi kirjaa ovat oikein innostavia ja luen niitä myös kuin oppiakseni. Tässä innostuksen tilassa lopetan merkinnät Martti Lindqvistin ajatuksiin:
”Syntyminen maailmaan tapahtuu sen toivon varassa, että huominen on mahdollinen sielläkin, missä ei ole koskaan aikaisemmin ollut ja mitä ei voi ymmärtää ja hallita. Ja ajallaan tapahtuva kuolema on sama asia kääntäen: silloinkin antaudutaan tuntemattomalle toivon varassa.” (Toivosta ja epätoivosta, 2004)
3.7.2016
Ratkaisin lukemisen puutteen siten, että lainaisin kirjastosta useita kirjoja ilman, että kirjailija oli minulle tuttu. Päätin, että luen niitä ilman mitään ennakkotietoa. Julkaisemisen Keltaisessa kirjastossa ajattelin kuitenkin olevan tietty suositus. Katsotaan, miten kokeilu onnistuu.
13.7.2016
Sadepäivänkin kirkastaa kirjat. Luin Keltaisen kirjaston kirjoista Andrew O'Hagan'in Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Aika mainio, 60-luvun kulttuurielämää ja juorujakin, kertojana koira. Hiukan jäi tunne, että mitähän tästä oikein pitäisi ajatella.
Nyt luen Katja Petrovskajan Ehkä Ester. Kirjailijan erityinen tyyli näkyy hänen kertoessaan juutalaisjuuristaan Puolassa, Ukrainassa ja Venäjällä. Erityinen tyyli, tiettyä keveyttä – huumoriakin aluksi, kunnes sävy synkkenee loppua kohti. Jhumpa Lahirin Tulvaniitty odottaa vielä ja jääkin ehkä nyt väliin, kun sain kirjastosta Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen (2016), josta olen oikein kiinnostunut.
14.8.2016
Luen Rajalan Inhan elämänkerta-romaania, tunnen olevani matkalla minäkin. Ishiguron Haudattu jättiläinen ei olekaan sillä tavalla kiinnostava kuin odotin. Jätin kesken.
6.10.2016
Olen lukenut vähän kaikenlaista, erityisesti innostumatta. Pieniä helmiäkin, kuten Takashi Hiraide: Kissavieras ja Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Tunnelmia ja estetiikkaa! Nyt luen Zinaida Linden: Kirjeitä Japanista. Kirjemuoto toimii hyvin, katsotaan kestääkö loppuun asti.
20.10.216
Sain käsiini Riitta Jalosen kirjan Kirkkaus, olen lukenut nyt vajaa sata sivua. Ja vaikuttaa tosiaan ihanalta, olen jo vakuuttunut, että tämä on paras lukemani romaani vuodelta 2016. Romaani kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka kuoli vuonna 2004. Olin juuri aloittanut lukemaan Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus, mutta jätin sen nyt odottamaan. Omituinen, paatoksellinen kieli. Adichien aikaisemmin lukemani Huominen on liian kaukana oli mielestä valtavan hyvä.
22.10.2016
Kirkkaudesta vielä: Onneksi luin ensin Jalosen kirjoittaman loppuluvun. Siinä Jalonen kertoo, miten hän ”löysi” Framen ja mitä sitten tapahtui. Minun oli hyvä saada tietää, että Jane Campion on tehnyt elokuvan Framen kirjan pohjalta. Muistui mieleeni Campionin elokuva Sweetie, joka myös teki minuun suuren vaikutuksen, ja jätti syvän jäljen. Jotenkin Campionin kuvittivat lukemistani.
Huomioita - ei merkittävyysjärjestyksessä:
- Hätkähdyttävää: Hääpuku liikkeen ikkunassa Lontoossa. Ja kärpäset jotka törmäilivät kankaaseen.
- Lapsuuden perheestä: Lika ja hajut, perheen tuska ja luja sitova voima
- Kamppailu: Muutamien naista kannattelevien ihmissuhteiden kuvaus - Kirjailija><mielisairas
- Pois lähtemisen rohkeus
8.11.206
Kirkkaudesta edelleen: Kieli on hienoa, mielen syvyyksiä ja sekavuuksia ilman että lukiessa olisi ollut mitenkään hankala seurata ajatusta. ”Parisuhderakkaudessa” Janet ei onnistunut, kohtaamiset olivat ongelmallisia. Mutta sen sijaan Janetilla oli ihania, rakastavia, kannustavia miehiä lähellään, vaikka sitten muutakin (isä ja veli).
1.12.2016
Ihanaa kun on hyvää luettavaa. Luen E Clinen Tytöt -romaania. Kannessa lukee että 'Tämä kirja särkee sydämesi ja räjäyttää mielesi'. Raju se onkin, mutta hienoa luettavaa. Tyttöyttä, 60-lukua ja hippiyttä äärirajoille vietinä.
Inoue, Yasushi: Äitini tarina, 1986 Otava
Tietoa ja asiantuntijakeskustelua muistisairauksista on meillä runsaasti. Viime vuosina myös omaisten kokemukset ovat olleet paljon esillä ja kaunokirjallisuuden aiheenakin muistisairautta on käsitelty. Esimerkiksi amerikkalaisen neurologian tohtori Lisa Genovan Edelleen Alice (2010) on hieno kirja, joka yhdistää paljon asiantuntemusta kaunokirjallisuuteen.
Kaunokirjallisuuden elinikä on kutistunut, voidaan jopa sanoa, että uuden romaanin elinkaari on syksystä jouluun. Otan kuitenkin esiin jo aika vanhan kirjan, ja tarkastelen sitä yhtenä kuvana siitä, miten aika ja kulttuuri näkyvät muistisairaudesta käytävässä keskustelussa. Yasushi Inouen kertomus Äitini tarina on kirjoitettu 1980-luvulla ja suomeksi se ilmestyi Jarkko Laineen käännöksenä vuonna 1986.
Olen lukenut kirjan monta kertaan. Se on tavattoman hienoa kaunokirjallisuutta. Minua kiinnostaa erityisesti, miten tässä kirjassa kerrotaan äidistä, vanhasta muistisairaasta naisesta, hänen lastensa yrityksestä pitää hänestä huolta ja miten asuminen ja elämäntapa ovat kirjassa esillä. Millä tavalla Inouen kertoma on erilaista kuin se, mitä esimerkiksi Suomessa nykyään kirjoitetaan muistisairauksista? En oikein osaa pukea eroa sanoiksi, mutta tavassa on jotain aivan erilaista. Eikä erilaisuus ole esimerkiksi sitä, että muistisairasta kutsutaan seniiliksi. 1980-luvulla Suomessakin puhuttiin seniileistä ja tylsistyneistä. Erilaisuus tulee kulttuurieroista – ihmisten tavoista ja asennoitumisesta elämään. Suomennetun kirjan takakannessa esitellään kirjaa hienona, realistisena ja samalla herkän lyyrisenä kuvaksena vanhenemisesta. Muistisairaus on siis ainakin kirjan (suomalaisessa) esittelyssä yhtä kuin vanhuus.
Lapset, lapsenlapset ja sukulaiset
Kirjassa on minä-kertoja, mies ja hänen vanha äitinsä, jonka muistisairaudesta on kysymys. Isä on kuollut. Kertojalla on kaksi sisarta ja veli, kaikki he ja heidän puolisonsa ja lapsensakin osallistuvat keskusteluun äidin tilanteesta ja huolenpidosta. He miettivät, miten muistisairaus etenee: onko eteneminen ikään kuin ikävuosien janalla takaisinpäin kulkemista. ”Äiti kävelee takaisin kohti lapsuutta” - mies toteaa. Äiti toistaa samoja asioita yhä uudestaan, ”hänen päässään pyörii naarmuuntunut äänilevy”. Läheiset yrittävät ymmärtää, miksi ja mitä äiti muistaa ja mitä ei, ja arvelevat, että äiti ehkä tarkoituksellisesti hylkää joidenkin asioiden muistamisen. Ennen äiti puhui kuolleelle miehelleen, mutta äidin vanhetessa lapset huomaavat, että hän ei muista enää miestään, lapsiaan eikä onnellisia tapahtumia. Myöhemmin äiti puhuu sisarelleen lapsen äänellä ja lapsenlastaankin hän pitää välillä äitinään.
Isän kuoleman jälkeen äiti muutti kotikylästä Tokioon tyttärensä Sokon luo. Myöhemmin hän muutti kylään takaisin toisen tyttären Shikakon luo pakoon Tokion ilmansaasteita. Soko ja Shikako pitivät luonnollisena, että tytär hoitaa omaa äitiään, mutta tilanne oli heille myös hyvin raskas. ”Miten turhauttavaa oli yrittää pärjätä äidin kanssa. Äiti oli sietämätön rasitus” – todettiin. Shikako sanoi myös: ”Tunnen olevani hukassa ja tulen surulliseksi ja joskus päädyn siihen pisteeseen että haluan kuolla hänen kanssaan.”
Kirjassa kuvataan erityisesti keskusteluja, joita perhe ja paikalla jonkin aikaa olevat äidin veli ja sisar käyvät. Asiat, jotka majoittuvat äidin mieleen, eivät pysy siellä kauaa, vaan äkkiarvaamatta ne häipyvät ja tilalle tulee jotain muuta. Mutta tyttärien huolenaiheet ovat monenlaisia, esimerkiksi äitiä yritettiin neuvoa pysymään sisällä, poissa ahkerasta hyörimisestä kylällä. Yli 80-vuotiaan ei ole sopivaa esiintyä julkisuudessa (eikä päivettyä – chic!). Mutta äiti ei ottanut näitä puheita kuuleviin korviinsa.
Asuntoja ja paikkoja
Joskus kertoja yritti helpottaa tyttärien tilannetta ja haki äidin luokseen Tokioon. Miehen vaimo huolehti silloin äidistä, mutta mieskin tutustui näin paremmin tilanteeseen ja ymmärsi, että ”tuo alue, joka oli minun ja kuoleman välissä, piirtyi esiin tarkempana. -- En havainnut äidin seniliteettiä niin kauan kuin olin erossa hänestä, mutta vietettyäni jonkin aikaa hänen kanssaan totesin sen paljon pahemmaksi kuin olin odottanut. -- Viiden tai kymmenen minuutin keskustelussa hänen ongelmansa ei vielä tullut esiin.”
Äiti oleskeli siis paitsi tyttäriensä kodeissa ja poikansa luona Tokiossa, myös pojan toisessa talossaan Karuitsawassa. Kaikki asunnot olivat tilavia ja äidille tuntui olevan tilaa. Joskus jos hän oli kovin levoton, kirjailijan tytär tai sisar nukkui hänen kanssaan samassa huoneessa. Toisinaan kirjailija taas kuvaa, miten äiti kulkee yöllä käytävillä ja avaa makuuhuoneiden ovia ja katsoo sisään. Hänen tossunsa läspyttivät kun hän tulee miehen työhuoneeseen iltamyöhällä: ”Anteeksi, että häiritsen mutta tulin kertomaan erään asian”, tarinan, jonka mies on kuullut jo monen monta kertaa. Ja kun äitiä moitittiin vaeltelusta, hän vaihtoi puukenkiin, jottei jäisi kiinni vaeltelustaan ja meni puutarhaan katsomaan luumupuita.
Huoneet, puutarhat, luumupuut ja retki kirsikkapuiden kukintaa katsomaan – japanilainen estetiikka on osa kirjan tunnelmaa. Mukaan retkelle tulevat äiti, poika, pojan vaimo ja kaksi lapsenlasta, tyttären kaksi tytärtä ja jo aikuinen poika. Majoitutaan merenpuoleisiin huoneisiin. Äiti on huolissaan käsilaukustaan ja haluaa jäädä hotellihuoneeseen, kun muu seurue lähtee katsomaan kukkivia kirsikkapuita. Myöhemmin äiti, joka on aikoja sitten unohtanut miehensä eikä halua nytkään käydä hänen haudallaan, tulee mukaan illalliselle ja kertoo ruokasalissa muiston: satoi lunta ja tie oli jäässä, kun hän meni tapaamaan miestään toiselle paikkakunnalle avioliiton alussa. Tämä kaikki, mitä retkestä kerrotaan tuo esiin paitsi esteettisten elämysten tärkeyden myös sen, ettei äiti ole aivan syrjässä perheen elämänmuodosta,
Jokin ero lukemassani on Suomeen verrattuna. Onko ero yksikertaisesti vain siinä, että huolta ja vaivaa aiheuttaessaankin äiti on tiukasti edelleen perheenjäsen. Perheenjäsenten arkiset puheet tuovat esiin, että kirjan kirjoittamisen aikaan oli vain vähän tietoa muistisairauksista eikä perheellä myöskään ole mahdollisuutta työntää äitiä palvelujärjestelmän hoidettavaksi. Muistisairaan hoivassa Japanissa ei taida vielä tänäänkään olla omaisen hoivaroolille vaihtoehtoista palveluiden tai lääketieteen asiakkaan roolia.
Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret ja Sophie Mas: Pariisitar – missä ja milloin vaan. Siltala. (2015)
Muodin kuluttaminen tuottaa vaatejätevuoria ja kurjuutta köyhien maiden vaatetehtaisiin ja niiden työntekijöille. Täytyy tehdä jotain! Vihreä Lanka 4/2016 neuvoo: Osta parempaa laatua, teetä ja uudista. Kierrätä käytetyt vaatteet. Ota yhteyttää vaatteiden tuojafirmoihin ja kerro, miksi ostat tai jätät ostamatta niiden merkkejä. Kysy tehtaiden työoloista ja vaadi parempia oloja ompelijoille. Tämä auttaa parantamaan vaatealan eettisyyttä, sillä tällaisten viestien määrä ohjaa yrityksiä – muotiteollisuus on altis kuluttajien mielenliikkeille.
Mutta vaatteet eivät ole vain välttämättömyys, ne ovat osa itsensä toteuttamista ja käsitystä itsestämme. Poimin kirjasta Pariisitar – missä ja milloin vaan muutamia juttuja pääotsikoiden alta. Niitä ovat mm. Tärkeät periaatteet, Ulkonäkö ja Vinkkejä pariisilaiseen elämänmenoon. Nämä voisivat auttaa löytämään oman tyylimme ja vähentää ostamista.
Pariisitar… antaa vinkkejä nuorille naisille. Minä, hieman vanhempana (reilusti 60+) luen kirjaa. Ja kyllä – hyviä vinkkejä, kunhan kestää kliseitä ja sivuuttaa sen, mikä ei ole ajankohtaista. Kuten esimerkiksi ohjeen: Löydä oma hajuvetesi ennen kuin täytät 30. Käytä sitä seuraavat 30 vuotta.
Tärkeistä periaatteista paras on ”Älä pelkää vanhenemista.” Kulttuurin harrastamisella on sama vaikutus kuin tuoreiden hedelmien syömisellä: siitä iho saa terveen hehkun. – Ole tietoinen sekä hyvistä että huonoista puolistasi. Vaali niitä salaa, mutta älä hurmaannu niistä liikaa.
Pariisittaren vaatekaapista ei löydy: Liian hienoja farkkuja, joissa on reikiä tai koristeompeleita. Ne ovat tietysti upeita, Bollywoodissa. -- Liian lyhyttä toppia. Emme ole enää viisitoistavuotiaita. —Feikkimerkkilaukkuja. Ne ovat kuin silikonirinnat. Itsetunto-ongelmia ei voi ratkaista väärennöksillä.
Lempiasuste on olennainen yksityiskohta, joka muuttaa koko olemuksen. ”Tarvitaan vain yksi asuste: se jonka nainen laittaa ylleen, kun hän haluaa tuntea itsenä vahvaksi. – Pariisitar viettää aikaa kirpputoreilla ja käytettyjen vaatteiden liikkeissä. Niistä hän löytää ihanan vaatteen tai asusteen, jota hän käyttää elämänsä loppuun asti. Oli se sitten upea trenssi, avokkaat tai nahkalaukku, sitä vaalitaan, siitä pidetään huolta, mutta ennen kaikkea sitä käytetään.
Lempiasuste on viehkeä, se on hyvästä materiaalista tehty – sen ei kuitenkaan ole tarkoitus herättää huomiota. ”Lempiasuste on huomaamaton, se on salaisuus. Ajaton. – Lempiasuste on välttämätön ylellisyys, mielentila, salainen ase, jonka avulla nainen tuntee itsensä hyvin pukeutuneeksi ja haavoittumattomaksi.”
Minihame ”Minihameen seurana voi olla valkoinen T-paita tai printtipusero, mutta ei syvää kaula-aukkoa tai muuta siveettömyyttä. Korot ovat matalat ”– Minihameen on oltava yksikertainen ja eleetön. Se ei ole viettelyn väline vaan vapauden merkki!
Älä pelkää vanhenemista. Pariisitar tietää, että on parempi näyttää ikäiseltään kuin iättömältä. Liialliset kauneusleikkaukset: useimmiten totuus on, että rypyttömistä kasvoista paistavat ennen kaikkea pelon kasvot. Pariisilaiset eivät yritä näyttä muulta kuin mitä he ovat. Heidän tavoitteensa ei ole niinkään näyttää nuorilta – mikä onkin vain harhakuva – vaan tulla itseänsä paremmaksi versioiksi niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Iästä riippumatta. ”Nauti naamastasi sellaisena kuin se on, sillä kymmenen vuoden kuluttua kaipaat sitä.”
”Iho pitää näyttää, se pitää paljastaa, riisua. Siksi ranskattaret karttavat meikkivoidetta, sillä se toimii käärinliinan tapaan. – Levitä meikkivoiteen sijasta kosteusvoidetta ja tarpeen mukaan BB-voidetta. – Kun olet lähdössä ulos, laita huulipunaa ja harjaa ripsiin runsaasti ripsiväriä.”
Ota itsellesi kiireetöntä aikaa. Pariisitar puistonpenkillä -luvussa osuu ja uppoaa. Melankolia viehättää: ”Pariisittarella on aina hyvä syy penkillä istuskeluun (viimeinen syy): Kun hän haluaa kuvitella, millaista on olla eräänä päivänä vanha nainen Pariisissa ja jutella puluille, kun ei muutakaan seuraa ole.”
Lukijan vuosi käynnistyi vaivalloisesti. Kaamosahdistus häipyi hetkessä, kun alkutalven kostea pimeys muuttui lumen valoksi ja koviksi pakkasiksi, mutta lukeminen ei jostain syystä oikein innostanut.
Yritin: luin muutaman kertomuksen Maigretin Kootuttuja kertomuksia. Kun menin hakemaan kirjastosta varaamani kirjan, sanoin kirjastonhoitajalle, että onpa se paksu, ei käy junalukemiseksi. Hän vastasi, ettei ehkä ole tarpeen lukea ihan kannesta kanteen, asia tulee selväksi vähemmälläkin. Taitavasti, dekkarien tyyliin kirjoitettuja pieniä kertomuksia rikoksista ja Maigretin työskentelytavoista. Mutta ei tosiaankaan jaksa kiinnostaa sentään 656 sivun vertaa. http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1460166652703 täältä löytyy Helsingin Sanomien hienostuneempi arvio Tšehov -viitteineen.
Georges Simenon. Maigret: Kootut kertomukset. Teos. 2015.
”Kesää arvostaa aina vain enemmän mitä vanhemmaksi tulee, se on konkreettinen todiste siitä, että elämä syntyy uudelleen joka vuosi, että vielä on aikaa.” kirjoittaa nuori Philip Teir (35 v.) ensimmäisessä romaanissaan Talvisota – Avioliittoromaani. Ja kypsästi hän aihettaankin tarkastelee: 70-luvulla aikuistuneiden, hyvin koulutettujen ihmisten vakiintuneita latuja kulkevaa elämää ja avioliittoa. Kunnes sitten ei ollakaan niin vakiintuneita. Ikäkriisistäkö kaikki johtuu? Seuraavan polven parisuhteissa on enemmän muutoksia, enemmän sirpaleisuutta ja epävarmuutta, eivätkä työuratkaan ole elämänikäisiä. Tuli mieleeni, että tässä on ehkä suomenruotsalainen versio Paul Austerin Sunset Park’ista. Austerilla New York, Teirillä Helsinki, mutta Auster maalaa kyllä rohkeammin.
Philip Teir: Talvisota – Avioliittoromaani. Otava. 2013.
Joskus kaipaa klassikon ja kunnon sukuromaanin pariin. Aloitin lukea uudelleen Singerin suurta romaania Moskatin suku. Se on paljon muutakin sukuromaani, laaja kuvaus juutalaisuudesta loistavan kertojan kirjoittamana. Jukka Kemppinen, joka on suomentanut kirjan, sanoo vuonna 2010 blogisivullaan: ”Singerin tuotanto on valtava yleiskatsaus Euroopan juutalaisuuteen, etenkin puolalaiseen versioon, mutta muuhunkin. Se on myös valtava yleiskatsaus USA:n siirtolaisjuutalaisuuteen, kaikista yhteiskunnan kerroksista.” Ja vielä ”Vähällä paljon, pohjattoman syvää ja vihlovan dramaattista.” Singerin teksti on luettavaa, jopa viihteellistä, mutta hyvin koskettava kertoessaan juutalaisesta elämänmuodoista kuoleman varjossa. Mutta silti kirja jäi minulta kesken. Olisi vaatinut rauhallisempaa aikaa, ehkä lomamatkaa, että olisin keskittynyt pidempään tähän vuosia sitten lukemaani, hienoon kirjaan.
Isaac Bashevis Singer: Moskatin suku. Tammi, 1986 (1950)
Alice Munro onnistui sentään koukuttamaan minut taas kerran. Nuoruuden ystävässä on kymmenen kertomusta, monissa niistä kerrotaan avioliitoista kanadalaisissa syrjäkylissä. Kertomuksia miehistä, jotka käyttäytyvät kuin metsäläiset ja ovatkin sellaisia. Naiset vaikenevat, jotta heidän elämänsä karu arki pysyisi piilossa. Kirjassa on vinoja kuvia nuorten naisten kasvamisesta ja romansseistakin. Uskottomia voivat olla niin miehet kuin naisetkin, mutta pettämisestä kerrotaan älykkään oudosti – ei vain tavallisina onnettomuuksina. Sillä viaton ei ole yksikään.
Alice Munro: Nuoruuden ystävä. Tammi, 2015 (1990)
Pertti Lassila on herättänyt huomiota kauniilla kielellään. Hänen toinen romaaninsa Armain aika on todella kaunista kieltä, kesämökin rantakoivu on kaunis kuten ilmakin ja kaikki mikä ihmistä kesäisessä luonnossa ympäröi. Isä ja tytär ovat kokeneet sodan kauhuja ja menetyksiä ja heillä on raskaat muistonsa. Sukupolvien ketju jatkuu: minua innosti erityisesti tyttären lapsi. Kimmolle kaikki on uutta ja ainutkertaista, tätä Lassila kuvaa hienosti. Mutta alkaa ärsyttää, esimerkiksi sivulla 20 on yhdessä kappaleessa viisi joka-alkuista sivulausetta. Siis jossa, jonka, joka, jossa ja vielä uudelleen jossa. Yksitoikkoista maalailua. Samalla tavalla kuin pelkkien päälauseiden lukeminen on tylsää. Tarvitaan vaihtelevia lauseita. Lassila ei luota omaan päälauseeseensa, vaan lähes aina sen luomaa kuvaa pitää täydentää. Kauniisti kirjoittamisessa on hankaluutensa ja vaaransa.
Pertti Lassila: Armain aika. Teos, 2015
Palaan myöhemmin näihin lukemiini:
Anita Brookner: Perhe ja ystävät. Otava, 1987
Chimananda Nqozil Adichie: Huominen on liian kaukana. Otava, 2011
Jussi Valtonen: Siipien kantamat. Tammi, 2007
Alberto Moravia: Keskipäivän aave. Tammi, 1956.
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman. Avain, 2006.
Patty Smith: Ihan kakaroita. Siltala, 2014.
