Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret ja Sophie Mas: Pariisitar – missä ja milloin vaan. Siltala. (2015)
Muodin kuluttaminen tuottaa vaatejätevuoria ja kurjuutta köyhien maiden vaatetehtaisiin ja niiden työntekijöille. Täytyy tehdä jotain! Vihreä Lanka 4/2016 neuvoo: Osta parempaa laatua, teetä ja uudista. Kierrätä käytetyt vaatteet. Ota yhteyttää vaatteiden tuojafirmoihin ja kerro, miksi ostat tai jätät ostamatta niiden merkkejä. Kysy tehtaiden työoloista ja vaadi parempia oloja ompelijoille. Tämä auttaa parantamaan vaatealan eettisyyttä, sillä tällaisten viestien määrä ohjaa yrityksiä – muotiteollisuus on altis kuluttajien mielenliikkeille.
Mutta vaatteet eivät ole vain välttämättömyys, ne ovat osa itsensä toteuttamista ja käsitystä itsestämme. Poimin kirjasta Pariisitar – missä ja milloin vaan muutamia juttuja pääotsikoiden alta. Niitä ovat mm. Tärkeät periaatteet, Ulkonäkö ja Vinkkejä pariisilaiseen elämänmenoon. Nämä voisivat auttaa löytämään oman tyylimme ja vähentää ostamista.
Pariisitar… antaa vinkkejä nuorille naisille. Minä, hieman vanhempana (reilusti 60+) luen kirjaa. Ja kyllä – hyviä vinkkejä, kunhan kestää kliseitä ja sivuuttaa sen, mikä ei ole ajankohtaista. Kuten esimerkiksi ohjeen: Löydä oma hajuvetesi ennen kuin täytät 30. Käytä sitä seuraavat 30 vuotta.
Tärkeistä periaatteista paras on ”Älä pelkää vanhenemista.” Kulttuurin harrastamisella on sama vaikutus kuin tuoreiden hedelmien syömisellä: siitä iho saa terveen hehkun. – Ole tietoinen sekä hyvistä että huonoista puolistasi. Vaali niitä salaa, mutta älä hurmaannu niistä liikaa.
Pariisittaren vaatekaapista ei löydy: Liian hienoja farkkuja, joissa on reikiä tai koristeompeleita. Ne ovat tietysti upeita, Bollywoodissa. -- Liian lyhyttä toppia. Emme ole enää viisitoistavuotiaita. —Feikkimerkkilaukkuja. Ne ovat kuin silikonirinnat. Itsetunto-ongelmia ei voi ratkaista väärennöksillä.
Lempiasuste on olennainen yksityiskohta, joka muuttaa koko olemuksen. ”Tarvitaan vain yksi asuste: se jonka nainen laittaa ylleen, kun hän haluaa tuntea itsenä vahvaksi. – Pariisitar viettää aikaa kirpputoreilla ja käytettyjen vaatteiden liikkeissä. Niistä hän löytää ihanan vaatteen tai asusteen, jota hän käyttää elämänsä loppuun asti. Oli se sitten upea trenssi, avokkaat tai nahkalaukku, sitä vaalitaan, siitä pidetään huolta, mutta ennen kaikkea sitä käytetään.
Lempiasuste on viehkeä, se on hyvästä materiaalista tehty – sen ei kuitenkaan ole tarkoitus herättää huomiota. ”Lempiasuste on huomaamaton, se on salaisuus. Ajaton. – Lempiasuste on välttämätön ylellisyys, mielentila, salainen ase, jonka avulla nainen tuntee itsensä hyvin pukeutuneeksi ja haavoittumattomaksi.”
Minihame ”Minihameen seurana voi olla valkoinen T-paita tai printtipusero, mutta ei syvää kaula-aukkoa tai muuta siveettömyyttä. Korot ovat matalat ”– Minihameen on oltava yksikertainen ja eleetön. Se ei ole viettelyn väline vaan vapauden merkki!
Älä pelkää vanhenemista. Pariisitar tietää, että on parempi näyttää ikäiseltään kuin iättömältä. Liialliset kauneusleikkaukset: useimmiten totuus on, että rypyttömistä kasvoista paistavat ennen kaikkea pelon kasvot. Pariisilaiset eivät yritä näyttä muulta kuin mitä he ovat. Heidän tavoitteensa ei ole niinkään näyttää nuorilta – mikä onkin vain harhakuva – vaan tulla itseänsä paremmaksi versioiksi niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Iästä riippumatta. ”Nauti naamastasi sellaisena kuin se on, sillä kymmenen vuoden kuluttua kaipaat sitä.”
”Iho pitää näyttää, se pitää paljastaa, riisua. Siksi ranskattaret karttavat meikkivoidetta, sillä se toimii käärinliinan tapaan. – Levitä meikkivoiteen sijasta kosteusvoidetta ja tarpeen mukaan BB-voidetta. – Kun olet lähdössä ulos, laita huulipunaa ja harjaa ripsiin runsaasti ripsiväriä.”
Ota itsellesi kiireetöntä aikaa. Pariisitar puistonpenkillä -luvussa osuu ja uppoaa. Melankolia viehättää: ”Pariisittarella on aina hyvä syy penkillä istuskeluun (viimeinen syy): Kun hän haluaa kuvitella, millaista on olla eräänä päivänä vanha nainen Pariisissa ja jutella puluille, kun ei muutakaan seuraa ole.”
17.5.16
25.4.16
Lukijan vuosi 2016
Lukijan vuosi käynnistyi vaivalloisesti. Kaamosahdistus häipyi hetkessä, kun alkutalven kostea pimeys muuttui lumen valoksi ja koviksi pakkasiksi, mutta lukeminen ei jostain syystä oikein innostanut.
Yritin: luin muutaman kertomuksen Maigretin Kootuttuja kertomuksia. Kun menin hakemaan kirjastosta varaamani kirjan, sanoin kirjastonhoitajalle, että onpa se paksu, ei käy junalukemiseksi. Hän vastasi, ettei ehkä ole tarpeen lukea ihan kannesta kanteen, asia tulee selväksi vähemmälläkin. Taitavasti, dekkarien tyyliin kirjoitettuja pieniä kertomuksia rikoksista ja Maigretin työskentelytavoista. Mutta ei tosiaankaan jaksa kiinnostaa sentään 656 sivun vertaa. http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1460166652703 täältä löytyy Helsingin Sanomien hienostuneempi arvio Tšehov -viitteineen.
Georges Simenon. Maigret: Kootut kertomukset. Teos. 2015.
”Kesää arvostaa aina vain enemmän mitä vanhemmaksi tulee, se on konkreettinen todiste siitä, että elämä syntyy uudelleen joka vuosi, että vielä on aikaa.” kirjoittaa nuori Philip Teir (35 v.) ensimmäisessä romaanissaan Talvisota – Avioliittoromaani. Ja kypsästi hän aihettaankin tarkastelee: 70-luvulla aikuistuneiden, hyvin koulutettujen ihmisten vakiintuneita latuja kulkevaa elämää ja avioliittoa. Kunnes sitten ei ollakaan niin vakiintuneita. Ikäkriisistäkö kaikki johtuu? Seuraavan polven parisuhteissa on enemmän muutoksia, enemmän sirpaleisuutta ja epävarmuutta, eivätkä työuratkaan ole elämänikäisiä. Tuli mieleeni, että tässä on ehkä suomenruotsalainen versio Paul Austerin Sunset Park’ista. Austerilla New York, Teirillä Helsinki, mutta Auster maalaa kyllä rohkeammin.
Philip Teir: Talvisota – Avioliittoromaani. Otava. 2013.
Joskus kaipaa klassikon ja kunnon sukuromaanin pariin. Aloitin lukea uudelleen Singerin suurta romaania Moskatin suku. Se on paljon muutakin sukuromaani, laaja kuvaus juutalaisuudesta loistavan kertojan kirjoittamana. Jukka Kemppinen, joka on suomentanut kirjan, sanoo vuonna 2010 blogisivullaan: ”Singerin tuotanto on valtava yleiskatsaus Euroopan juutalaisuuteen, etenkin puolalaiseen versioon, mutta muuhunkin. Se on myös valtava yleiskatsaus USA:n siirtolaisjuutalaisuuteen, kaikista yhteiskunnan kerroksista.” Ja vielä ”Vähällä paljon, pohjattoman syvää ja vihlovan dramaattista.” Singerin teksti on luettavaa, jopa viihteellistä, mutta hyvin koskettava kertoessaan juutalaisesta elämänmuodoista kuoleman varjossa. Mutta silti kirja jäi minulta kesken. Olisi vaatinut rauhallisempaa aikaa, ehkä lomamatkaa, että olisin keskittynyt pidempään tähän vuosia sitten lukemaani, hienoon kirjaan.
Isaac Bashevis Singer: Moskatin suku. Tammi, 1986 (1950)
Alice Munro onnistui sentään koukuttamaan minut taas kerran. Nuoruuden ystävässä on kymmenen kertomusta, monissa niistä kerrotaan avioliitoista kanadalaisissa syrjäkylissä. Kertomuksia miehistä, jotka käyttäytyvät kuin metsäläiset ja ovatkin sellaisia. Naiset vaikenevat, jotta heidän elämänsä karu arki pysyisi piilossa. Kirjassa on vinoja kuvia nuorten naisten kasvamisesta ja romansseistakin. Uskottomia voivat olla niin miehet kuin naisetkin, mutta pettämisestä kerrotaan älykkään oudosti – ei vain tavallisina onnettomuuksina. Sillä viaton ei ole yksikään.
Alice Munro: Nuoruuden ystävä. Tammi, 2015 (1990)
Pertti Lassila on herättänyt huomiota kauniilla kielellään. Hänen toinen romaaninsa Armain aika on todella kaunista kieltä, kesämökin rantakoivu on kaunis kuten ilmakin ja kaikki mikä ihmistä kesäisessä luonnossa ympäröi. Isä ja tytär ovat kokeneet sodan kauhuja ja menetyksiä ja heillä on raskaat muistonsa. Sukupolvien ketju jatkuu: minua innosti erityisesti tyttären lapsi. Kimmolle kaikki on uutta ja ainutkertaista, tätä Lassila kuvaa hienosti. Mutta alkaa ärsyttää, esimerkiksi sivulla 20 on yhdessä kappaleessa viisi joka-alkuista sivulausetta. Siis jossa, jonka, joka, jossa ja vielä uudelleen jossa. Yksitoikkoista maalailua. Samalla tavalla kuin pelkkien päälauseiden lukeminen on tylsää. Tarvitaan vaihtelevia lauseita. Lassila ei luota omaan päälauseeseensa, vaan lähes aina sen luomaa kuvaa pitää täydentää. Kauniisti kirjoittamisessa on hankaluutensa ja vaaransa.
Pertti Lassila: Armain aika. Teos, 2015
Palaan myöhemmin näihin lukemiini:
Anita Brookner: Perhe ja ystävät. Otava, 1987
Chimananda Nqozil Adichie: Huominen on liian kaukana. Otava, 2011
Jussi Valtonen: Siipien kantamat. Tammi, 2007
Alberto Moravia: Keskipäivän aave. Tammi, 1956.
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman. Avain, 2006.
Patty Smith: Ihan kakaroita. Siltala, 2014.
Yritin: luin muutaman kertomuksen Maigretin Kootuttuja kertomuksia. Kun menin hakemaan kirjastosta varaamani kirjan, sanoin kirjastonhoitajalle, että onpa se paksu, ei käy junalukemiseksi. Hän vastasi, ettei ehkä ole tarpeen lukea ihan kannesta kanteen, asia tulee selväksi vähemmälläkin. Taitavasti, dekkarien tyyliin kirjoitettuja pieniä kertomuksia rikoksista ja Maigretin työskentelytavoista. Mutta ei tosiaankaan jaksa kiinnostaa sentään 656 sivun vertaa. http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1460166652703 täältä löytyy Helsingin Sanomien hienostuneempi arvio Tšehov -viitteineen.
Georges Simenon. Maigret: Kootut kertomukset. Teos. 2015.
”Kesää arvostaa aina vain enemmän mitä vanhemmaksi tulee, se on konkreettinen todiste siitä, että elämä syntyy uudelleen joka vuosi, että vielä on aikaa.” kirjoittaa nuori Philip Teir (35 v.) ensimmäisessä romaanissaan Talvisota – Avioliittoromaani. Ja kypsästi hän aihettaankin tarkastelee: 70-luvulla aikuistuneiden, hyvin koulutettujen ihmisten vakiintuneita latuja kulkevaa elämää ja avioliittoa. Kunnes sitten ei ollakaan niin vakiintuneita. Ikäkriisistäkö kaikki johtuu? Seuraavan polven parisuhteissa on enemmän muutoksia, enemmän sirpaleisuutta ja epävarmuutta, eivätkä työuratkaan ole elämänikäisiä. Tuli mieleeni, että tässä on ehkä suomenruotsalainen versio Paul Austerin Sunset Park’ista. Austerilla New York, Teirillä Helsinki, mutta Auster maalaa kyllä rohkeammin.
Philip Teir: Talvisota – Avioliittoromaani. Otava. 2013.
Joskus kaipaa klassikon ja kunnon sukuromaanin pariin. Aloitin lukea uudelleen Singerin suurta romaania Moskatin suku. Se on paljon muutakin sukuromaani, laaja kuvaus juutalaisuudesta loistavan kertojan kirjoittamana. Jukka Kemppinen, joka on suomentanut kirjan, sanoo vuonna 2010 blogisivullaan: ”Singerin tuotanto on valtava yleiskatsaus Euroopan juutalaisuuteen, etenkin puolalaiseen versioon, mutta muuhunkin. Se on myös valtava yleiskatsaus USA:n siirtolaisjuutalaisuuteen, kaikista yhteiskunnan kerroksista.” Ja vielä ”Vähällä paljon, pohjattoman syvää ja vihlovan dramaattista.” Singerin teksti on luettavaa, jopa viihteellistä, mutta hyvin koskettava kertoessaan juutalaisesta elämänmuodoista kuoleman varjossa. Mutta silti kirja jäi minulta kesken. Olisi vaatinut rauhallisempaa aikaa, ehkä lomamatkaa, että olisin keskittynyt pidempään tähän vuosia sitten lukemaani, hienoon kirjaan.
Isaac Bashevis Singer: Moskatin suku. Tammi, 1986 (1950)
Alice Munro onnistui sentään koukuttamaan minut taas kerran. Nuoruuden ystävässä on kymmenen kertomusta, monissa niistä kerrotaan avioliitoista kanadalaisissa syrjäkylissä. Kertomuksia miehistä, jotka käyttäytyvät kuin metsäläiset ja ovatkin sellaisia. Naiset vaikenevat, jotta heidän elämänsä karu arki pysyisi piilossa. Kirjassa on vinoja kuvia nuorten naisten kasvamisesta ja romansseistakin. Uskottomia voivat olla niin miehet kuin naisetkin, mutta pettämisestä kerrotaan älykkään oudosti – ei vain tavallisina onnettomuuksina. Sillä viaton ei ole yksikään.
Alice Munro: Nuoruuden ystävä. Tammi, 2015 (1990)
Pertti Lassila on herättänyt huomiota kauniilla kielellään. Hänen toinen romaaninsa Armain aika on todella kaunista kieltä, kesämökin rantakoivu on kaunis kuten ilmakin ja kaikki mikä ihmistä kesäisessä luonnossa ympäröi. Isä ja tytär ovat kokeneet sodan kauhuja ja menetyksiä ja heillä on raskaat muistonsa. Sukupolvien ketju jatkuu: minua innosti erityisesti tyttären lapsi. Kimmolle kaikki on uutta ja ainutkertaista, tätä Lassila kuvaa hienosti. Mutta alkaa ärsyttää, esimerkiksi sivulla 20 on yhdessä kappaleessa viisi joka-alkuista sivulausetta. Siis jossa, jonka, joka, jossa ja vielä uudelleen jossa. Yksitoikkoista maalailua. Samalla tavalla kuin pelkkien päälauseiden lukeminen on tylsää. Tarvitaan vaihtelevia lauseita. Lassila ei luota omaan päälauseeseensa, vaan lähes aina sen luomaa kuvaa pitää täydentää. Kauniisti kirjoittamisessa on hankaluutensa ja vaaransa.
Pertti Lassila: Armain aika. Teos, 2015
Palaan myöhemmin näihin lukemiini:
Anita Brookner: Perhe ja ystävät. Otava, 1987
Chimananda Nqozil Adichie: Huominen on liian kaukana. Otava, 2011
Jussi Valtonen: Siipien kantamat. Tammi, 2007
Alberto Moravia: Keskipäivän aave. Tammi, 1956.
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman. Avain, 2006.
Patty Smith: Ihan kakaroita. Siltala, 2014.
20.12.15
Asumishistoriaa
- Anderssoninkatu 42, Pori, vuodet 1949 -1956:
Minulla on vain vähän muistoja lapsuusvuosilta ennen koulun aloittamista. Näitä ensimmäisiä lapsuuden muistoja kodista hallitsee äidin ompelutyö ja isän kuolema, kun olin neljävuotias. Voin kietoa nämä pienet muistojen välähdykset asunnon huoneisiin.
Keittiö: Pieni. Henkilöt: äiti ja minä
Pöytä oli ikkunan edessä, eteiseen johtavaa ovea vastapäätä. Muistan, kun äiti otti esiin valkoisen kankaan ja sakset, levitti kankaan pöydälle, asetteli kaavat taloudellisesti oikein kankaalle ja leikkasi morsiuspuvun osat. Vuosi oli 1955, ja äiti oli 43-vuotias – nuori leski, jonka tulevaisuuden näkymät puolison äkillinen kuolema edellisenä kesänä oli muuttanut täysin. Puku valmistui veljeni morsiamelle. Muistan kankaan kashmir-kuviot ja nylonisen kahinan. Tämä ja kolahtelun äänet saksin liikkuessa pöydän pinnalla loivat tunnelman, joka oli juhlava ja kodikas yhtä aikaa. Intiimi tunnelma, jonka surumielinen väre jäi lapselta havaitsematta.
Huone: Pieni. Henkilöt: äiti, minä ja vieras nainen tyttärensä kanssa
Muistan kyllä huoneen yleisilmeen, mutta en oikein tarkkaan yksityiskohtia. Joku nainen kävi tyttärensä kanssa sovittamassa pukua. Hän seisoi keskellä huonetta päällään keskeneräinen hame ja sanoi jonkin kommentin. Se koski ehkä minua ja se sanottiin ruotsiksi, jota äiti ja minä emme osanneet. Äiti laittoi nuppineuloja hameen helmaan. Muistan että joskus huoneessa kuunneltiin radiota, ehkä Kekkonen tuli valituksi. Ja muurissa paloi usein valkea. Jokin mielikuva minulla on myös isän muistotilaisuudesta tässä huoneessa. Minulla oli ylläni äidin ompelema mekko. Valkoisessa kankaassa oli mustia, nukkaisia pilkkuja -- melkein tunnen kankaan sormissani.
Eteinen: Pieni, pimeä. Henkilöt: äiti, minä ja palomies
Ulko-ovelta tultiin kuistille, josta oli ovi eteiseen ja josta meni portaat ullakkohuoneeseen.
Pimeästä eteisestä minulla on yksi selkeä muisto. Tämä tapahtui vuonna 1954. Eräänä päivänä keväällä, kun olin neljävuotias, äiti avasi oven kuistille päin. Siellä seisoi mies, joka kertoi äidille, että isä oli kuollut sairaalassa, jossa hän oli ollut loukkaannuttuaan auto-onnettomuudessa. Muistikuva pimeästä eteisestä toistuu epämääräisempänä vieraiden tulosta kotiimme muistotilaisuuteen.
Vuonna 1956 aloitin kansakoulun ja silloin myös muutimme uuteen kerrostaloasuntoon. Uusi koti oli aivan toisenlainen, lämpimämpi, valoisampi - oli kylpyamme ja muut nykyaikaiset mukavuudet. Ehkä valon määrä elämässäkin lisääntyi.
18.11.15
Viisi mieleen jäänyttä kirjaa vuodelta 2015
Joulumainoksia on jo joka puolella, jouluvaloja etsitään kaappien kätköistä. Vuosi siis on loppumassa. Niinpä katson taaksepäin ja vilkaisen lukemieni kirjojen listaa tältä vuodelta. Kirja per viikko näyttää olevan tahtini. Muutama ystäväni on pyytänyt lukuvinkkejä ja tässä niitä nyt sitten on viiden kirjan verran. Hiukan kuin paremmuusjärjestyksessä, mutta toisaalta ei kuitenkaan. Järjestys vaihtuu heti, kun mietin sitä lisää.
Günter Grass: Sipulia kuoriessa, romaani. 2007
Romaani on kuin muistelmateos, mutta mielikuvitus ja Grassin tunnistettava tyyli ja tyylikkyys erottavat sen ”vain” muistelemisesta. Puolet kirjasta kuvaa nuoren henkilön sotakokemuksia, mutta se on täynnä sotaromaanista vieraannuttavia elementtejä, surumielisiä tunnelmia ja epätodellisuuksia. Loppu kirjasta kertoo ainakin muutoista ja taitelijan etsinnöistä aina Peltirummun ilmestymiseen saakka vuoteen 1959.
Kirja sai minut muistamaan ”uusia” asioita lapsuudestani, mutta samalla myös epäilemään muistojeni oikeellisuutta. (Minulla on lähisukulainen, joka mielellään korjaa muisteluitani ”Ei se niin ollut”). Grass sanoo, että se mikä jää mieleen, ilmaantuu kutsumatta, esiintyy toisella nimellä ja rakastaa valepukuja. Sen seula on milloin harva, milloin tiheä. Uskotaan!
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia, novelleja. 2013
Kirjan novelleissa kerrotaan usein aikuisista. Äidin ja lapsen välinen rakkaus on silloin erilaista kuin lapsen ollessa pieni. Suhde on voinut kokea säröjä, ehkä äidin ja pojan välillä on kuilu. Novellien melankolia on syvällistä ja karun kaunista. Kirja on mielestäni aivan pakahduttavan koskettava.
Alice Munro: Sanansaattaja, novelleja. 2008
Alakulo on tyypillistä Munrollekin. Sanasaattajassa on omakohtaista suvun historiaa kaunokirjallisessa muodossa, joka ei pitäydy tosiasioissa, vaan perustuu alitajunnan ja unenomaiseen tietoon. Kirjassa on kaksi pitkää kertomusta, joista toisessa ylitetään Atlanti vuonna 1818. Meriä ylitetään paremman elämän toivossa tänäänkin. Munro on edelleen yksi suosikkejani.
Antonio Tabucci: Intialainen yösoitto. 2000
Kirjassa matkustetaan ristiin rastiin Intiaa etsimässä kadonnutta ystävää. Intia on minulle täysin vieras. Mutta kaipasin edes pientä tutustumista. Ja tuntuukin, että italialaisen Tabuccin ”yömaailman” ja sen varjomaisten ihmisten kuvaus antaa hiukan syvyyttä tv:n luomille Intia-mielikuville.
Vladimir Nabokov: Kalvas hehku. 2014 (1962)
Viimeisenä vielä – ei niinkään lukuvinkkinä – vaan pienenä hienosteluna tyyliin ”tällaistakin olen lukenut, ei ehkä kiinnosta teitä”. Mutta loistava Nabokov sai minut nauramaan nautiskellen ja puistelemaan päätäni. Ymmärtäminen jäi hiukan sivuseikaksi.
- - - - - -
Vuonna 2014 listalla oli vain uusia teoksia. Viiden lista näytti silloin tältä:
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Jayne Ann Phillips: Murhenäytelmä
Zaida Smith: Kauneudesta
Paul Auster: Sunset Park
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Günter Grass: Sipulia kuoriessa, romaani. 2007
Romaani on kuin muistelmateos, mutta mielikuvitus ja Grassin tunnistettava tyyli ja tyylikkyys erottavat sen ”vain” muistelemisesta. Puolet kirjasta kuvaa nuoren henkilön sotakokemuksia, mutta se on täynnä sotaromaanista vieraannuttavia elementtejä, surumielisiä tunnelmia ja epätodellisuuksia. Loppu kirjasta kertoo ainakin muutoista ja taitelijan etsinnöistä aina Peltirummun ilmestymiseen saakka vuoteen 1959.
Kirja sai minut muistamaan ”uusia” asioita lapsuudestani, mutta samalla myös epäilemään muistojeni oikeellisuutta. (Minulla on lähisukulainen, joka mielellään korjaa muisteluitani ”Ei se niin ollut”). Grass sanoo, että se mikä jää mieleen, ilmaantuu kutsumatta, esiintyy toisella nimellä ja rakastaa valepukuja. Sen seula on milloin harva, milloin tiheä. Uskotaan!
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia, novelleja. 2013
Kirjan novelleissa kerrotaan usein aikuisista. Äidin ja lapsen välinen rakkaus on silloin erilaista kuin lapsen ollessa pieni. Suhde on voinut kokea säröjä, ehkä äidin ja pojan välillä on kuilu. Novellien melankolia on syvällistä ja karun kaunista. Kirja on mielestäni aivan pakahduttavan koskettava.
Alice Munro: Sanansaattaja, novelleja. 2008
Alakulo on tyypillistä Munrollekin. Sanasaattajassa on omakohtaista suvun historiaa kaunokirjallisessa muodossa, joka ei pitäydy tosiasioissa, vaan perustuu alitajunnan ja unenomaiseen tietoon. Kirjassa on kaksi pitkää kertomusta, joista toisessa ylitetään Atlanti vuonna 1818. Meriä ylitetään paremman elämän toivossa tänäänkin. Munro on edelleen yksi suosikkejani.
Antonio Tabucci: Intialainen yösoitto. 2000
Kirjassa matkustetaan ristiin rastiin Intiaa etsimässä kadonnutta ystävää. Intia on minulle täysin vieras. Mutta kaipasin edes pientä tutustumista. Ja tuntuukin, että italialaisen Tabuccin ”yömaailman” ja sen varjomaisten ihmisten kuvaus antaa hiukan syvyyttä tv:n luomille Intia-mielikuville.
Vladimir Nabokov: Kalvas hehku. 2014 (1962)
Viimeisenä vielä – ei niinkään lukuvinkkinä – vaan pienenä hienosteluna tyyliin ”tällaistakin olen lukenut, ei ehkä kiinnosta teitä”. Mutta loistava Nabokov sai minut nauramaan nautiskellen ja puistelemaan päätäni. Ymmärtäminen jäi hiukan sivuseikaksi.
- - - - - -
Vuonna 2014 listalla oli vain uusia teoksia. Viiden lista näytti silloin tältä:
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Jayne Ann Phillips: Murhenäytelmä
Zaida Smith: Kauneudesta
Paul Auster: Sunset Park
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
”Ettei tarvitsisi kuolla yksin”
Läheiseni äiti kuoli pääsiäissunnuntain aamuna aluesairaalassa, yksin sairaalahuoneessaan.
Kaaduttuaan kotona tämä 90-vuotias nainen joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sieltä sitten hoivakotiin. Hyvästä hoivasta huolimatta asukkaan tilanne kuitenkin huononi ja toimintakyky heikkeni. Kun hän sairastui keuhkokuumeeseen, oli pitkäperjantain ilta ja hänet kuljetettiin aluesairaalan päivystysosastolle ja sairaalan potilashuoneessa hän sitten pääsiäissunnuntain aamuna kuoli.
Vanhat ihmiset toivovat yleisesti kuolevansa kotona, ja välttyvänsä sairaalalta ja elämää keinotekoisesti pitkittävistä, turhista hoidoista. Ja moni toivoo, ettei tarvitsi olla yksin kuoleman hetkellä. Enemmistö kuitenkin kuolee hoitolaitoksissa.
Olisiko tässä tilanteessa sairaalassa lääkärillä ollut mahdollisuuksia tunnistaa, että kuolema on lähellä? Että aktiivisen hoidon ja lääketieteellisen teknologian käyttö eivät enää ole se mitä tarvitaan. Että olisi pitänyt huolehtia kuolevan henkilön emotionaalisesta tukemisesta kutsumalla omaisia valvomaan hänen luonaan. Vanhus tapasi lääkärin vain odotettuaan joitakin tunteja päivystyksessä. Sen jälkeen hänet siirrettiin osastolle ja aloitettiin suonensisäinen antibioottilääkitys.
Kun menimme seuraavana päivänä potilashuoneeseen, äiti oli hyvin tuskainen. ”Viekää minut pois täältä, nämä ihmiset tappavat minut” hän huusi ja riuhtoi sängyssä. Elintoimintojen heikentyminen aiheutti tätä tuskaisuutta. Kaksi hoitajaa oli paikalla, eivätkä he reagoineet tähän tuskaan ja hätään, vaan väistyivät pois kun tulimme vuoteen vierelle. Huomasimme, että hän oli sidottu peitossa olevilla nauhoilla sänkyyn. Olimme avuttomina paikalla ja tyynnyttelimme vanhusta, mutta poistuessamme olimme ahdistuneita, epävarmoja ja tietämättömiä.
Juha Hänninen, joka on pitkään tehnyt työtä saattohoidon parissa, kirjoittaa ” Sairaalalaitoksella ei ole periaatteessakaan valmiuksia kohdata potilaan kuolemaa ja omaisten hätää asianmukaisella tavalla. -- Hoitokulttuuri sairaalassa suuntautuu tavalla, joka ei ole yhteismitallinen kuolevien tarpeiden kanssa. Sairaalassa ollaan suuntautuneita hoitamaan sairauksia ja pidentämään elinaikaa. Valmiudet kohdata kuoleva ihminen sairaalassa ovat vähäiset.” Hänen mielestään kuolemanpelko ja kuolemiseen liittyvä kauhu syntyy usein sairaalalaitoksesta ja lääketieteestä – ei kuolemasta itsestään. Kuolevalle ihmiselle sairaala on usein vaikea ja pelottava paikka.
Kun soitto sairaalasta ja ilmoitus äidin kuolemasta tuli, me läheiset, jotka kävimme katsomassa häntä joka päivä näinä kahtena kuukautena ensin terveyskeskuksen vuodeosastolla ja sitten hoivakodissa, olimme pettyneitä ja surullisia siitä, että hän kohtasi kuoleman yksin, ilman ketään läheistään tai hoitajaakaan vuoteensa vieressä saattamassa.
Olimme tavanneet lääkärin päivystysvastaanotolla. Silloin olin kysellyt häneltä, minkälainen hoito tulee kysymykseen, kun ihminen on jo kovin heikko ja useasti ilmaissut halunsa kuolla. Lääkärin vastaus oli silloin, että päivystystilanteessa aloitetaan oireitten mukainen hoito, ja muun tyyppisiä toimia voidaan suunnitella silloin, kun potilas on pitkäaikaishoidossa.
Tässä tapauksessa ei ollut mitään vanhuksen itsensä ja omaisten suunnitelmaa siitä miten toimia. Miten ihminen itse olisi halunnut häntä hoidettavan kuoleman lähestyessä? Hoitotahdon laatimisessa näitä asioita olisi voitu pohtia. Hoitava lääkäri on se joka tekee DNR-päätöksen eli päätöksen elvytyskiellosta, mutta hoitotahdossa voidaan ottaa kantaa hoitoon paljon monipuolisemmin. Se olisi ollut tarpeen myös hoitajien apuna, kun he näkivät tilanteen huonontumisen. Se mitä omaiset olisivat tarvinneet, oli tieto potilaan tilan huononemisesta ja kutsu paikalle.
Laajemmin voidaan miettiä oliko siirto hoitokodista välttämätöntä? Olisiko siellä voitu antaa saattohoidon tapaista hoivaa? Tähän olisi tarvittu tietenkin lääkärin arvio ja henkilökunnan osaamista. Saattohoidossa ei ole kyse vain kivun lääkityksestä, vaan silloin on kyse erilaisesta hoitokulttuurista ja tavasta suhtautua hoitamiseen ja ihmiseen.
Lisää aiheesta:
www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/hankkeet/12555 Pace-hanke
Juha Hänninen: Luonnollinen vai joudutettu kuolema? Kirjassa Kuoleman kulttuurit Suomessa.
O. Hakola, S. Kivistö ja V. Mäkinen (toim.) Gaudeamus 2014.
Julkaistu THL:n blogisivulla 30.9.2015
Kaaduttuaan kotona tämä 90-vuotias nainen joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sieltä sitten hoivakotiin. Hyvästä hoivasta huolimatta asukkaan tilanne kuitenkin huononi ja toimintakyky heikkeni. Kun hän sairastui keuhkokuumeeseen, oli pitkäperjantain ilta ja hänet kuljetettiin aluesairaalan päivystysosastolle ja sairaalan potilashuoneessa hän sitten pääsiäissunnuntain aamuna kuoli.
Vanhat ihmiset toivovat yleisesti kuolevansa kotona, ja välttyvänsä sairaalalta ja elämää keinotekoisesti pitkittävistä, turhista hoidoista. Ja moni toivoo, ettei tarvitsi olla yksin kuoleman hetkellä. Enemmistö kuitenkin kuolee hoitolaitoksissa.
Olisiko tässä tilanteessa sairaalassa lääkärillä ollut mahdollisuuksia tunnistaa, että kuolema on lähellä? Että aktiivisen hoidon ja lääketieteellisen teknologian käyttö eivät enää ole se mitä tarvitaan. Että olisi pitänyt huolehtia kuolevan henkilön emotionaalisesta tukemisesta kutsumalla omaisia valvomaan hänen luonaan. Vanhus tapasi lääkärin vain odotettuaan joitakin tunteja päivystyksessä. Sen jälkeen hänet siirrettiin osastolle ja aloitettiin suonensisäinen antibioottilääkitys.
Kun menimme seuraavana päivänä potilashuoneeseen, äiti oli hyvin tuskainen. ”Viekää minut pois täältä, nämä ihmiset tappavat minut” hän huusi ja riuhtoi sängyssä. Elintoimintojen heikentyminen aiheutti tätä tuskaisuutta. Kaksi hoitajaa oli paikalla, eivätkä he reagoineet tähän tuskaan ja hätään, vaan väistyivät pois kun tulimme vuoteen vierelle. Huomasimme, että hän oli sidottu peitossa olevilla nauhoilla sänkyyn. Olimme avuttomina paikalla ja tyynnyttelimme vanhusta, mutta poistuessamme olimme ahdistuneita, epävarmoja ja tietämättömiä.
Juha Hänninen, joka on pitkään tehnyt työtä saattohoidon parissa, kirjoittaa ” Sairaalalaitoksella ei ole periaatteessakaan valmiuksia kohdata potilaan kuolemaa ja omaisten hätää asianmukaisella tavalla. -- Hoitokulttuuri sairaalassa suuntautuu tavalla, joka ei ole yhteismitallinen kuolevien tarpeiden kanssa. Sairaalassa ollaan suuntautuneita hoitamaan sairauksia ja pidentämään elinaikaa. Valmiudet kohdata kuoleva ihminen sairaalassa ovat vähäiset.” Hänen mielestään kuolemanpelko ja kuolemiseen liittyvä kauhu syntyy usein sairaalalaitoksesta ja lääketieteestä – ei kuolemasta itsestään. Kuolevalle ihmiselle sairaala on usein vaikea ja pelottava paikka.
Kun soitto sairaalasta ja ilmoitus äidin kuolemasta tuli, me läheiset, jotka kävimme katsomassa häntä joka päivä näinä kahtena kuukautena ensin terveyskeskuksen vuodeosastolla ja sitten hoivakodissa, olimme pettyneitä ja surullisia siitä, että hän kohtasi kuoleman yksin, ilman ketään läheistään tai hoitajaakaan vuoteensa vieressä saattamassa.
Olimme tavanneet lääkärin päivystysvastaanotolla. Silloin olin kysellyt häneltä, minkälainen hoito tulee kysymykseen, kun ihminen on jo kovin heikko ja useasti ilmaissut halunsa kuolla. Lääkärin vastaus oli silloin, että päivystystilanteessa aloitetaan oireitten mukainen hoito, ja muun tyyppisiä toimia voidaan suunnitella silloin, kun potilas on pitkäaikaishoidossa.
Tässä tapauksessa ei ollut mitään vanhuksen itsensä ja omaisten suunnitelmaa siitä miten toimia. Miten ihminen itse olisi halunnut häntä hoidettavan kuoleman lähestyessä? Hoitotahdon laatimisessa näitä asioita olisi voitu pohtia. Hoitava lääkäri on se joka tekee DNR-päätöksen eli päätöksen elvytyskiellosta, mutta hoitotahdossa voidaan ottaa kantaa hoitoon paljon monipuolisemmin. Se olisi ollut tarpeen myös hoitajien apuna, kun he näkivät tilanteen huonontumisen. Se mitä omaiset olisivat tarvinneet, oli tieto potilaan tilan huononemisesta ja kutsu paikalle.
Laajemmin voidaan miettiä oliko siirto hoitokodista välttämätöntä? Olisiko siellä voitu antaa saattohoidon tapaista hoivaa? Tähän olisi tarvittu tietenkin lääkärin arvio ja henkilökunnan osaamista. Saattohoidossa ei ole kyse vain kivun lääkityksestä, vaan silloin on kyse erilaisesta hoitokulttuurista ja tavasta suhtautua hoitamiseen ja ihmiseen.
Lisää aiheesta:
www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/hankkeet/12555 Pace-hanke
Juha Hänninen: Luonnollinen vai joudutettu kuolema? Kirjassa Kuoleman kulttuurit Suomessa.
O. Hakola, S. Kivistö ja V. Mäkinen (toim.) Gaudeamus 2014.
Julkaistu THL:n blogisivulla 30.9.2015
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)