Veli haudattiin viime lauantaina. Olimme sopineet Marjan kanssa, että hän hankkii kukkalaitteen. Minulla taas olisi mielessäni teksti korttiin. Lähetin sen hänelle, kukkakauppias oli luvannut kirjoittaa kortin.
Liian varhain, kuitenkaan
ei kukaan päätä taivaltaan.
Hetki haihtuu, taivas jää;
ihminen vain viivähtää.
Syvällinen teksti, hiljaisen kaipaavaa ja kutsuu hyväksymään tapahtuneen, ajattelin.
Kaikki ok, ajattelin. Yllätyin, ehkä jopa tyrmistyin, kun Marjan mielestään se ei ollut sopiva. ”Velihän olisi jo pian täyttänyt 85 vuotta. Ei siihen käy liian varhain.” Yritin väittää vastaan, mutta lopputulos oli, että hän muutti tekstiä.
Kun näimme kortin, Sarikin reagoi heti. ” Eihän tuossa ole järkeä”. Kortissa luki: Kukaan ei kuitenkaan päätä taivaltaan hetki haihtuu taivas jää ihminen vain viivähtää. Tosiaan, ei mitään järkeä. Kun lapusta, typistyksen lisäksi, puuttui kaikki välimerkit ja rivinvaihdot, se oli lähinnä naurettava. Silloin päätin, että lausun sen arkun äärellä niin kuin sen pitää olla. Niin teinkin. Marja ei palannut asiaan sanallakaan.
Jälkeenpäin mietin, että kylläpä minä tein tästä mielessäni ison jutun. Ja nyt kun kuulin, että Riitta oli yllättäen kuollut – vain viikko Veljen hautajaisten jälkeen, riehaannuin mielessäni uudelleen. Riitta oli 68 vuotias, hänellä oli paha sairaus ja hän sai siihen hyvää hoitoa. Oli kaikille yllätys ja järkytys, että hänen tilansa huononi äkkinäisesti ja hän kuoli. Nytkö olisi oikea aika sanoa omaisille, ettei hän kuollut liian aikaisin? Ehkä tekstin hienous onkin siinä, ettei se ”sovi” kenenkään kuoleman kohdalle. Ja kuitenkin se sanoo kauniisti: Kuolema on.
23.8.18
19.8.18
Miehiä ja naisia 2
Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia. Tammi, 2016
Haruki Murakami on viisi vuotta nuorempi kuin Richard Ford, josta kirjoitin edellisessä blogissani. Ford on amerikkalainen, hyvin selkeästi. Murakami taas on kasvanut aikuiseksi Japanissa, mutta muuttanut sittemmin Amerikkaan. Kulttuuriero heidän välillään on selvä. Japanilainen surrealismi näkyy Murakamin tuotannossaan, sanoo joku minua enemmän asiasta ymmärtävä.
Kuten Fordilta, esittelen Murakamiltakin kahta kertomusta. ”Kafuku oli ollut lukemattomia kertoja naisen kyydissä, ja hänen kokemuksensa mukaan useimmat naisautoilijat saattoi jakaa kahteen ryhmään. Jotkut olivat hieman liian aggressiivisia ja jotkut taas hieman liian varovaisia. Yleensäkin saattoi sanoa, että naiset ajoivat miehiä huolellisemmin ja varovaisemmin. Tietenkään huolellisesti ja varovaisessa ajotavassa ei ollut mitään moittimista, mutta joskus se saattoi ärsyttää muita tiellä liikkujia.” Näin alkaa kertomus Drive My Car.
Kafuku on näyttelijä, joka ei voi ajaa itse autoa, mutta saa ”työsuhde-etuna” autonkuljettajan, joka vie hänen päivittäin harjoituksiin ja näytöksiin teatteriin. Naiskuljettaa ja hänen ominaisuuksiaan kuvataan alussa pitkästi. Se tuntuu omituiselta, mutta kun asiaa tulee riittävästi käänneltyä ja väänneltyä, tulee selväksi, että Misaki on taitava kuljettaja ja pidättyväinen ja vaitonainen ihminen, joka tyytyy lähinnä vain kuuntelemaan asiakkaansa yksinpuhelua. Kafuku alkaa kertoa työstään ja vaimostaan, joka myös oli ollut näyttelijä ja ”ystävän kaltaisesta henkilöstä”, jonka hän tapasi vaimon kuoleman jälkeen. Tämä ”ystävyys” oli hyvin jännitteinen, sillä vaimolla oli ollut suhde miehen kanssa. Misaki kuuntelee ja esittää aina välillä joitakin kysymyksiä.
Kafukulle se, että hän sai puhua menneistä tapahtumista, jotka olivat jääneet hänen mieltään vaivaamaan, oli arvokasta. Se rauhoitti hänen mieltään. ”Kafuku päätti nukkua vähän aikaa. Hän viettäisi hetken syvässä unessa ja heräisi sitten. Kymmenen tai viisitoista minuuttia riittäisi. Sitten hän nousisi näyttämölle ja näyttelisi. – Nukun hetken, Kafuku sanoi. Misaki ei vastannut. Hän jatkoi vaiti ajamista. Kafuku oli kiitollinen hiljaisuudesta.”
Kertomus on erikoinen, mutta kuitenkin hyvin miellyttävällä tavalla lukijaakin rauhoittava. Eikä haittaa, vaikka minulle heti alussa tuli mieleen toinen taksinkuljettaja, nimittäin Minna Kivelä Kätevä Emäntä tv-sarjassa. Musta tukka, musta nahkatakki, ei niin kaunis… Kaikki täsmää.
Kino on kertomus miehestä nimeltä Kino ja hänen samannimisestä baaristaan. Baarin tunnelma kuvaillaan juuri sellaiseksi, missä minäkin voisin kuvitella istuvani joskus hetken – yksin omassa rauhassa. Pieni baari kujan perällä, pieni huomaamaton kyltti, yllättävän viihtyisä tila. Baarimestari soitti vanhoja jazz-levyjä, ruokalista oli lyhyt, vain parin ruokalajin mittainen ja nurkassa torkkui harmaa kissa.
Kino oli järkyttynyt mies. Hänen vaimonsa löysi uuden miehen ja muutti muualle, eikä Kino tuntenut vihan tai kaunantunteita vaimoa kohtaan: ”Olen ihminen, jolle kuului käydä näin. – Hän ei osannut tehdä muita ihmisiä onnellisiksi, saati sitten itseään. – Ainoa asia, jonka hän osasi siinä tilanteessa tehdä, oli luoda paikka, johon hän voisi ankkuroida syvyytensä ja painonsa menettäneen sydämensä niin, ettei se lähtisi ajelehtimaan ties minne.”
Baarin asiakkaana on ensin arvoituksellinen, aina yksin tuleva mies, kerran taas kaksi riitelevää pukumiestä, jotka käyttäytyvät uhkaavasti Kinoa kohtaan. Naisasiakkaan kanssa Kino meni sänkyyn: nainen oli käynyt joitakin kertoja baarissa, ja jokin hänessä sai Kinon ajattelemaan yhdyntää. ”Pitkää ja viipyilevää yhdyntää”
Myöhemmin, kun Kinon avioero astui voimaan, hänen vaimonsa myös tuli tapaamaan Kinoa baariin. Erosta keskusteltiin. Syksyllä kissa katosi ja sitten tulivat käärmeet. Ja tässä kertomus kääntyy todella surrealistiseksi, merkilliseksi, osoittaessaan lopuksi, että Kino todella on haavoittunut mies.
Murakamin lukeminen on nautinto, kun saa uppoutua kertomusten luomiin muistojen ja kaipuun tunnelmiin.
Haruki Murakami on viisi vuotta nuorempi kuin Richard Ford, josta kirjoitin edellisessä blogissani. Ford on amerikkalainen, hyvin selkeästi. Murakami taas on kasvanut aikuiseksi Japanissa, mutta muuttanut sittemmin Amerikkaan. Kulttuuriero heidän välillään on selvä. Japanilainen surrealismi näkyy Murakamin tuotannossaan, sanoo joku minua enemmän asiasta ymmärtävä.
Kuten Fordilta, esittelen Murakamiltakin kahta kertomusta. ”Kafuku oli ollut lukemattomia kertoja naisen kyydissä, ja hänen kokemuksensa mukaan useimmat naisautoilijat saattoi jakaa kahteen ryhmään. Jotkut olivat hieman liian aggressiivisia ja jotkut taas hieman liian varovaisia. Yleensäkin saattoi sanoa, että naiset ajoivat miehiä huolellisemmin ja varovaisemmin. Tietenkään huolellisesti ja varovaisessa ajotavassa ei ollut mitään moittimista, mutta joskus se saattoi ärsyttää muita tiellä liikkujia.” Näin alkaa kertomus Drive My Car.
Kafuku on näyttelijä, joka ei voi ajaa itse autoa, mutta saa ”työsuhde-etuna” autonkuljettajan, joka vie hänen päivittäin harjoituksiin ja näytöksiin teatteriin. Naiskuljettaa ja hänen ominaisuuksiaan kuvataan alussa pitkästi. Se tuntuu omituiselta, mutta kun asiaa tulee riittävästi käänneltyä ja väänneltyä, tulee selväksi, että Misaki on taitava kuljettaja ja pidättyväinen ja vaitonainen ihminen, joka tyytyy lähinnä vain kuuntelemaan asiakkaansa yksinpuhelua. Kafuku alkaa kertoa työstään ja vaimostaan, joka myös oli ollut näyttelijä ja ”ystävän kaltaisesta henkilöstä”, jonka hän tapasi vaimon kuoleman jälkeen. Tämä ”ystävyys” oli hyvin jännitteinen, sillä vaimolla oli ollut suhde miehen kanssa. Misaki kuuntelee ja esittää aina välillä joitakin kysymyksiä.
Kafukulle se, että hän sai puhua menneistä tapahtumista, jotka olivat jääneet hänen mieltään vaivaamaan, oli arvokasta. Se rauhoitti hänen mieltään. ”Kafuku päätti nukkua vähän aikaa. Hän viettäisi hetken syvässä unessa ja heräisi sitten. Kymmenen tai viisitoista minuuttia riittäisi. Sitten hän nousisi näyttämölle ja näyttelisi. – Nukun hetken, Kafuku sanoi. Misaki ei vastannut. Hän jatkoi vaiti ajamista. Kafuku oli kiitollinen hiljaisuudesta.”
Kertomus on erikoinen, mutta kuitenkin hyvin miellyttävällä tavalla lukijaakin rauhoittava. Eikä haittaa, vaikka minulle heti alussa tuli mieleen toinen taksinkuljettaja, nimittäin Minna Kivelä Kätevä Emäntä tv-sarjassa. Musta tukka, musta nahkatakki, ei niin kaunis… Kaikki täsmää.
Kino on kertomus miehestä nimeltä Kino ja hänen samannimisestä baaristaan. Baarin tunnelma kuvaillaan juuri sellaiseksi, missä minäkin voisin kuvitella istuvani joskus hetken – yksin omassa rauhassa. Pieni baari kujan perällä, pieni huomaamaton kyltti, yllättävän viihtyisä tila. Baarimestari soitti vanhoja jazz-levyjä, ruokalista oli lyhyt, vain parin ruokalajin mittainen ja nurkassa torkkui harmaa kissa.
Kino oli järkyttynyt mies. Hänen vaimonsa löysi uuden miehen ja muutti muualle, eikä Kino tuntenut vihan tai kaunantunteita vaimoa kohtaan: ”Olen ihminen, jolle kuului käydä näin. – Hän ei osannut tehdä muita ihmisiä onnellisiksi, saati sitten itseään. – Ainoa asia, jonka hän osasi siinä tilanteessa tehdä, oli luoda paikka, johon hän voisi ankkuroida syvyytensä ja painonsa menettäneen sydämensä niin, ettei se lähtisi ajelehtimaan ties minne.”
Baarin asiakkaana on ensin arvoituksellinen, aina yksin tuleva mies, kerran taas kaksi riitelevää pukumiestä, jotka käyttäytyvät uhkaavasti Kinoa kohtaan. Naisasiakkaan kanssa Kino meni sänkyyn: nainen oli käynyt joitakin kertoja baarissa, ja jokin hänessä sai Kinon ajattelemaan yhdyntää. ”Pitkää ja viipyilevää yhdyntää”
Myöhemmin, kun Kinon avioero astui voimaan, hänen vaimonsa myös tuli tapaamaan Kinoa baariin. Erosta keskusteltiin. Syksyllä kissa katosi ja sitten tulivat käärmeet. Ja tässä kertomus kääntyy todella surrealistiseksi, merkilliseksi, osoittaessaan lopuksi, että Kino todella on haavoittunut mies.
Murakamin lukeminen on nautinto, kun saa uppoutua kertomusten luomiin muistojen ja kaipuun tunnelmiin.
30.5.18
Miehiä ja naisia 1
Richard Ford: Naistenmiehiä. Kolme kertomusta. Tammi, 1999.
Richard Ford (synt.1944) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka maalaa kirjoissaan tarkkaa kuvaa amerikkalaisuudesta. Naistenmiehiä’ssä hän kuvaa miehiä ja naisia herkästi, arkisesti ja tavoittaa heistä olennaisen. Esittelen tässä novelleista kaksi. Fordin kerronta on melkein alakuloista, mutta siinä on vienoa komiikkaakin.
Naissankarissa 17-vuotias poika lähtee tätinsä kanssa tapaamaan äitiään Seatleen. Täti on sievä ja vilkas, mutta hiukan epäluotettava. Alkumatka kuljetaan tädin autolla ja sitten jatketaan junalla. Pojan ensimmäinen junamatka. Isä ja poika asuvat Montanassa. ”Me olimme siellä yksin. Ne olivat äitini ensimmäistä lähtöä seuraavia kuukausia ja me olimme asuneet Duttonissa siitä lähtien kun kouluvuoteni alkoi. Äiti oli lähtenyt edellisenä kesänä, kun hänellä ja isällä oli pitkään ollut ongelmia.”
Poika elää vanhempiensa eron varjossa, lapsuus on takana, mutta aikuisuus näyttää yksinäisestä pojasta vaikealta. Matkalla sattuu ja tapahtuu. Täti juo itsensä humalaan mikä lisää pojan irrallisuuden ja turvattomuudenkin kokemusta. Tätinsä kanssa hän todistaa juna-aseman baarissa ampumiskohtauksen. Isä ja hänen naissuhteensa jäävät isän vaikenemisen muurin taakse. Pojan ja isän lyhyet keskustelut ovat kuitenkin herkkiä, kuten se, kun poika soittaa asemalta ennen kuin juna lähtee.
”Onko varma, että olet kunnossa?” isä kysyi.
”Voin hienosti”, minä sanoin. ”Ihan totta”.
”Minä rakastan sinua, Larry. Unohdin sanoa sen sinulle ennen kuin lähdit. Se on tärkeää.”
”Minäkin rakastan sinua” minä sanoin.
”Sepä hyvä uutinen”, isä sanoi.” Kiitoksia.” Ja sitten me lopetimme puhelun.
Ei mitään erikoista, mutta niin surumielistä ja paljon kertovaa.
Länsimaalaisia on kertomus ensimmäisen romaaninsa kirjoittaneen miehen ja tämän naisystävän viikosta ennen joulua Pariisissa, jonne olivat tulleet Länsi-Virginiasta. Miehen on tarkoitus syödä lounasta ranskalaisen kustantajansa kanssa ja yhdessä heidän on sitten tarkoitus nautiskella kaupungista, museoista ja syödä hyviä aterioita. Mutta aina ei käy niin kuin haaveillaan.
Ensinnäkin myöhäissyksyn sää, jonka piti olla raikas ja kuiva, täynnä lempeää iltapäivän aurinkoa, oli muuttunut kylmäksi ja inhottavan märäksi. Pariisissa on ikävää, kustannustoimittaja perui lounastapaamisen, hotellihuone on jäätävän kylmä.
Mies on eronnut ja vaimo muuttanut heidän tyttärensä kanssa Kaliforniaan. Uusi suhde oli jatkunut kaksi vuotta huolettomana seksisuhteena. He olivat toiveikkaita kohtalon ja elämän suhteen naisen voitettua syövän, josta hän edelleen oli toipilas ja söi lääkkeitä. He pitivät toisistaan. Mutta mies suree epäonnistunutta avioliittoaan ja ennen kaikkea tyttären menetystä, yhteyden menetystä.
Ford kuvaa parin harhailua kaupungissa, aterioita ja tunnelmia. Hän kertoo seikkaperäisesti kaiken, mitä heille niinä päivinä tapahtuu. Kun sää on kylmä ja sateinen, on parasta kietoutua peittoon katselemaan hotellin ikkunasta tai jäädä vain sängyn lämpöön peiton alla. Naisen syövän pahenevat merkit tuovat tummia sävyjä. Kaupungilla yritetään kuitenkin kulkea.
”Minä olen poikki”, Helen sanoi. ”En jaksa askeltakaan enää.”—”Minusta tuntuu, että minun täytyy lähteä nyt kotiin”.
”Länsi-Virginiaan astiko?”
”Hotelli riittää kodiksi nyt”, Helen sanoi. ”Minun täytyy päästä makuulle. Minua heikottaa.” –”Anteeksi, että olin kusipäinen”.
”Et sinä ollut kovin kusipäinen”, Matthews sanoi. ”Sinä vain sanoit, ettet pidä minusta kovin paljon. Mutta minä pidän. Minä pidän sinusta aika paljon. Ei ole kovin helppoa olla täällä nyt.”
Tunnelma tiivistyy ja Fordin kertomuksen alakulo ja arkisuus johtavat tunteiden syvenemiseen. Syöpä ottaa pääroolin, Helen alkaa näyttää hyvin sairaalta ja jää vuoteeseen.
”Minusta tuntuu, että sinä pelkäät minua. Mutta nyt toisesta syystä”, Helen sanoi.
”Ei, sinä erehdyt” Matthews sanoi varmasti. ”En minä pelkää sinua yhtään.” –
”Mitä sinä sitten tunnet?” Helena kysyi. ”Minua kohtaan, tarkoitan.”
”Minä rakastan sinua”, Matthews sanoi. ”Sitä minä tunnen.”
Ja kertomus jatkuu surulliseen loppuun saakka.
Lisää luettavaa: Maan laulu. Richard Ford. 2008. http://www.stakes.fi/yp/2010/5/andersson.pdf
Richard Ford (synt.1944) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka maalaa kirjoissaan tarkkaa kuvaa amerikkalaisuudesta. Naistenmiehiä’ssä hän kuvaa miehiä ja naisia herkästi, arkisesti ja tavoittaa heistä olennaisen. Esittelen tässä novelleista kaksi. Fordin kerronta on melkein alakuloista, mutta siinä on vienoa komiikkaakin.
Naissankarissa 17-vuotias poika lähtee tätinsä kanssa tapaamaan äitiään Seatleen. Täti on sievä ja vilkas, mutta hiukan epäluotettava. Alkumatka kuljetaan tädin autolla ja sitten jatketaan junalla. Pojan ensimmäinen junamatka. Isä ja poika asuvat Montanassa. ”Me olimme siellä yksin. Ne olivat äitini ensimmäistä lähtöä seuraavia kuukausia ja me olimme asuneet Duttonissa siitä lähtien kun kouluvuoteni alkoi. Äiti oli lähtenyt edellisenä kesänä, kun hänellä ja isällä oli pitkään ollut ongelmia.”
Poika elää vanhempiensa eron varjossa, lapsuus on takana, mutta aikuisuus näyttää yksinäisestä pojasta vaikealta. Matkalla sattuu ja tapahtuu. Täti juo itsensä humalaan mikä lisää pojan irrallisuuden ja turvattomuudenkin kokemusta. Tätinsä kanssa hän todistaa juna-aseman baarissa ampumiskohtauksen. Isä ja hänen naissuhteensa jäävät isän vaikenemisen muurin taakse. Pojan ja isän lyhyet keskustelut ovat kuitenkin herkkiä, kuten se, kun poika soittaa asemalta ennen kuin juna lähtee.
”Onko varma, että olet kunnossa?” isä kysyi.
”Voin hienosti”, minä sanoin. ”Ihan totta”.
”Minä rakastan sinua, Larry. Unohdin sanoa sen sinulle ennen kuin lähdit. Se on tärkeää.”
”Minäkin rakastan sinua” minä sanoin.
”Sepä hyvä uutinen”, isä sanoi.” Kiitoksia.” Ja sitten me lopetimme puhelun.
Ei mitään erikoista, mutta niin surumielistä ja paljon kertovaa.
Länsimaalaisia on kertomus ensimmäisen romaaninsa kirjoittaneen miehen ja tämän naisystävän viikosta ennen joulua Pariisissa, jonne olivat tulleet Länsi-Virginiasta. Miehen on tarkoitus syödä lounasta ranskalaisen kustantajansa kanssa ja yhdessä heidän on sitten tarkoitus nautiskella kaupungista, museoista ja syödä hyviä aterioita. Mutta aina ei käy niin kuin haaveillaan.
Ensinnäkin myöhäissyksyn sää, jonka piti olla raikas ja kuiva, täynnä lempeää iltapäivän aurinkoa, oli muuttunut kylmäksi ja inhottavan märäksi. Pariisissa on ikävää, kustannustoimittaja perui lounastapaamisen, hotellihuone on jäätävän kylmä.
Mies on eronnut ja vaimo muuttanut heidän tyttärensä kanssa Kaliforniaan. Uusi suhde oli jatkunut kaksi vuotta huolettomana seksisuhteena. He olivat toiveikkaita kohtalon ja elämän suhteen naisen voitettua syövän, josta hän edelleen oli toipilas ja söi lääkkeitä. He pitivät toisistaan. Mutta mies suree epäonnistunutta avioliittoaan ja ennen kaikkea tyttären menetystä, yhteyden menetystä.
Ford kuvaa parin harhailua kaupungissa, aterioita ja tunnelmia. Hän kertoo seikkaperäisesti kaiken, mitä heille niinä päivinä tapahtuu. Kun sää on kylmä ja sateinen, on parasta kietoutua peittoon katselemaan hotellin ikkunasta tai jäädä vain sängyn lämpöön peiton alla. Naisen syövän pahenevat merkit tuovat tummia sävyjä. Kaupungilla yritetään kuitenkin kulkea.
”Minä olen poikki”, Helen sanoi. ”En jaksa askeltakaan enää.”—”Minusta tuntuu, että minun täytyy lähteä nyt kotiin”.
”Länsi-Virginiaan astiko?”
”Hotelli riittää kodiksi nyt”, Helen sanoi. ”Minun täytyy päästä makuulle. Minua heikottaa.” –”Anteeksi, että olin kusipäinen”.
”Et sinä ollut kovin kusipäinen”, Matthews sanoi. ”Sinä vain sanoit, ettet pidä minusta kovin paljon. Mutta minä pidän. Minä pidän sinusta aika paljon. Ei ole kovin helppoa olla täällä nyt.”
Tunnelma tiivistyy ja Fordin kertomuksen alakulo ja arkisuus johtavat tunteiden syvenemiseen. Syöpä ottaa pääroolin, Helen alkaa näyttää hyvin sairaalta ja jää vuoteeseen.
”Minusta tuntuu, että sinä pelkäät minua. Mutta nyt toisesta syystä”, Helen sanoi.
”Ei, sinä erehdyt” Matthews sanoi varmasti. ”En minä pelkää sinua yhtään.” –
”Mitä sinä sitten tunnet?” Helena kysyi. ”Minua kohtaan, tarkoitan.”
”Minä rakastan sinua”, Matthews sanoi. ”Sitä minä tunnen.”
Ja kertomus jatkuu surulliseen loppuun saakka.
Lisää luettavaa: Maan laulu. Richard Ford. 2008. http://www.stakes.fi/yp/2010/5/andersson.pdf
4.2.18
Aikuinen tytär isänsä talossa
Marilyn Robinson: Kotiin. Bazar 2010. Suom. Laura Jänisniemi.
”Oliko tässä talossa ja Gileadissa oleminen hänen valintansa? Ei todellakaan. Isä tarvitsi huolenpitoa, ja hänen itsensä piti olla jossain niin kuin kaikkien muidenkin maan päällä. Oli niin noloa olla jossakin sen takia, ettei muutakaan paikkaa ollut. – Lukuisista työvuosista ei ollut jäänyt käteen yhtään mitään.
Mutta tilanne käännetään parhain päin. Ihmiset kunnioittavat sitä. On autuasta tietää, mitä itseltä odotetaan.” (Marilyn Robinson: Kotiin, 2008 suom.2010)
Omaishoitajuus voi muodostua vaikkapa näistä lähtökohdista. Aikuinen tytär, Glory on eronnut miehestään ja jättänyt työnsä, jossa tunsi epäonnistuneensa ja palannut lapsuuden kotiin. Isä asuu taloa yksin ja tarvitsee hoivaajaa. Tytär ei tuntenut valinneensa omaishoitajuutta – kuten meidän terminologiamme tilannetta kutsuisi. Se vaan oli tehtävä, joka toi mukanaan ratkaisun kysymykseen, missä voisi asua, kun haluaa jättää aikaisemman elämänsä taakseen. Toisaalta se, että ympäristö pitää tyttären paluuta ja isästä huolehtimista hyvin kunnioitettavana helpottaa Gloryn asemaa.
Marilyn Robinson on amerikkalainen kirjailija, joka on kirjoittanut aikaisemminkin kodista. Koskettava ja jopa hätkähdyttävä romaani Talonvaltaajat on vuodelta 1980 (suom.1985). Kirjassa kaksi nuorta tyttöä jäävät orvoiksi äidin itsemurhan jälkeen. Hätiin tulee äidin nuorempi sisar, joka osoittautuu liian holtittomaksi tytöistä huolehtimaan. Tyttöjen elämän leimaa kodittomuus, hylkääminen ja suru. Kotiin taas on romaani kodista, perheestä ja sukupolvien välisistä suhteista ja tässä tarkastelussa myös romaani tyttärestä vanhan isänsä omaishoitajana. Kirja sijoittuu 1950-luvulle ja siinä näkyvät selkeinä ajan sukupuoliroolit: tytär hoivaa, poika on rakas tuhlaajapoika.
Suomessa iäkkäiden ihmisten omaishoitaja on useimmiten puoliso. Vaimo on useammin miehensä omaishoitaja kuin mies vaimonsa. Lapset, useimmiten tyttäret ovat pienempi ryhmä omaishoitajia, eikä tytärten työ vanhempien hoitajana saa sellaista ympäristön arvostusta, mistä kirjassa kerrotaan. Meillä Glorya ehkä säälittäisiin tilanteen vuoksi. Koska Suomessa on laajat julkiset palvelut, jotka kantavat suuren vastuun ikäihmistenkin hoivasta, ei omaisten työllä ole samaa arvostusta, vaikka omaiset meilläkin ovat tärkein iäkkään avun lähde.
Omaishoivan sanotaan Suomessa vahvistavan perhearvoja, mitä nämä vahvistuvat perhearvot sitten ovatkaan. Meillä viranomaiset uskovat, että vanhempiansa hoivaavien määrä tulevaisuudessa kasvaa, ja näin hoituu osa tarvittavasta hoivapalvelusta kasvavalle ikäihmisten joukolle. Kasvu ei ole kuitenkaan välttämättä ole ainakaan kovin suurta eläkeiän samalla noustessa. Sitä on jopa arvioitu väärillä perusteilla, kun on ajateltu, että hyvin iäkkäiden lapsetkin olisivat eläkkeellä ja näin pystyisivät ottamaan isoa roolia vanhempiensa hoidossa. Lasten hankintaikä on noussut jatkuvasti, ja lapset siis ovat edelleen työssä, kun vanhempien hoivatarpeet jo kasvavat.
Isän mielessä taloon kiteytyi elämän ilmeinen, suorastaan kiistaton siunauksellisuus. – Äidin kuoleman jälkeen hän oli alkanut puhua talosta kuin se olisi vanha vaimo, vuosien antamansa lämmön ja lohdun kaunistama.”
Glory hoitaa isäänsä velvollisuudesta. ”Kotiin. Voiko maan päällä olla sen parempaa paikkaa ja miksi sinne palaaminen tuntuu maanpakoon joutumiselta.” Tytär kuitenkin hoitaa levollisesti velvollisuuttaan ja isä on hyvillään. ”Onpa hienoa, että muutit takaisin kotiin! isä sanoo ja Gloryn mielen valtasi apeus. Ainakin toistaiseksi, hän korjasi.”
Isän ja tyttären yhteinen kotielämä vakiintuu järkkyäkseen pian uudelleen. Ja Gloryn elämä isän talossa tuleen entistäkin tukalammaksi. Perheen poika, Jack, joka on hylännyt perheen ja erityisesti isän vuosia sitten ja kokenut oman elämänsä haaksirikon, ilmoittaa palaavansa myös kotiin.
Isä odottaa Jackin tuloa herkeämättä. Seuraa monta hankala ja rauhatonta viikkoa. Vanhan isän odotus on kiihkeää. Se tekee isästä levottoman ja äreän, eikä hän saa nukuttua. Gloryn rooli tarkentuu auttajaksi isän valmistautuessa poikansa tuloon: ”On tietysti hyvä, että sinä Glory olet täällä auttamassa”, isä toteaa. ”Onko hyvä, että minä olen täällä? Glory mietti. Kai se on.”
Perheen sisäiset roolit eivät välttämättä ole helppoja meilläkään. Jos lapsia on useampia, joku hoivaa, toinen ei ota vastuuta, joku joutuu sitten sen tahtomattaan ottamaan. Aikuisten lasten välillä voi olla monia jännitteitä eikä suhde hoivaa tarvitsevaan vanhempaankaan ole aina helppo ja rakastava. Omaishoitajuus on siis paljon muutakin kuin perhesuhteiden vahvistamista puhumattakaan, että se voitaisiin typistää vain kunnan ja hoivan antajan väliseksi sopimukseksi.
Kirja lavenee menneiden tapahtumien ja sukupolvien suhteiden kuvauksena, mutta päätän kirjoitukseni Gloryn mietteisiin kodista tässä hoivaamisen kehikossa: Kuinka tämä mies (Jack) sitten saattoi vain ajelehtia jostain tyhjyydestä, vallata talosta huoneen ja pöydästä paikan ja saada hänet tuntemaan, että hän oli se, jota hädin tuskin siedetään. Jackin käytös ei tosin ollut lainkaan röyhkeää vaan pelkästään kohteliasta ja varovaista. Täällä oleminen ei selvästi ollut myöskään hänen valintansa. Hän tarvitsi yksityisalueen, etenkin kun hän oli melkein ventovieras. Ja koska hän oli myös perheenjäsen.
Glory: ”Tässä talossa, jota pidin turvapaikkani, ei tunnu olevan minulle tilaa, minulla on surkea ja katkera olo.”
Julkaistu aikaisemmin Gerontogia-lehdessä nro 1, 2017
19.6.17
Taidemuseo Sinkka on Keravalla
Asuin Keravalla 38 vuotta, ensin 20 vuotta lapsiperhe-elämää Ahjon kaupunginosassa ja sen jälkeen, lyhyen eri kaupunginosissa harhailun jälkeen, asetuin Vanhaan Jaakkolaan. Kuntapolitiikka vei paljon aikaa. Olin valtuustossa 18 vuotta ja monia vuosia myös kaupunginhallituksen jäsen.
Sen jälkeen, kun muutin viisi vuotta sitten Keravalta Helsinkiin, olen käynyt siellä vain harvoin. Kerran, kun oman, helsinkiläisen lukupiirini kirjana oli Katja Ketun Yöperhonen, huomasin, että kirjailija vierailee Keravan kirjastossa ja innostuin käymään. Pitkäaikaisen ystävän tapaan useammin Helsingissä, mutta toisinaan taas Keravalla. Viime aikoina erityisesti Keravan Taidemuseo Sinkka vetää minut Keravalle. Helsingissä on taidetta tarjolla yllin kyllin ja käyn taidenäyttelyissä ja museoissa täällä. Mutta pientä kotiseutuiloa koen, kun istun junassa matkalla Sinkkaan. Ja suurta iloa Sinkassa!
”Modernismin tulo kuvataiteisiin 1920-luvulta alkaen merkitsi, että ”Jatkuvan kehityksensä ansioista ihminen on saavuttanut tason, jolla luonto ei enää kykene tuomaan hänelle tyydytystä. Koska taide pystyy katkaisemaan kaiken yhteyden tunteisiin, tragiikkaan ja lyyrisyyteen ja olemaan universaalia, se voi viedä ihmisen aivan uudelle tasolle.” kirjoittaa taitelija Jan-Erik Andersson artikkelissaan Kuka pelkää vihreää. (Vihreä Päänsärky, 2017).
Tämä ”parantola-tyyli ” taitaa olla kova sana vielä esimerkiksi sisustuksessa samaan aikaan, kun koteja raivataan liiasta tavarasta Konmari-tyyliin. Valkoinen puhdas pinta symboloi uutta ja puhdasta – abstrakti, valkoinen arkkitehtuuri, joka osoittaa, että ihminen selviää ilman luontoa.
Mutta nyt aika on muuttumassa ja jo muuttunutkin. Tänään HS:n artikkeli on otsikoitu: ”ihminen ei tule toimeen ilman luontoa”.
Käsityötaidetta
Sinkan näyttely Näkyväksi neulottu ja sitä edeltänyt pinkki pitsitalo Keravan keskustassa toivat esiin taiteen yhteydet tunteisiin, tragiikkaan ja feminiiniseen – siis sen minkä modernismi kielsi. Pitsitalo oli New Yorkissa asuvan Olekin teos, jonka valmistivat maahanmuuttajat ja paikalliset vapaaehtoiset. Pitsitalo sai paljon ihastunutta huomiota ja muistutti meitä siitä, että kaikilla ei ole kotia. Tämän vuoden puolella käsityötaide jatkoi menestystään Sinkassa. Näkyväksi neulottu -näyttely keräsi kehuja ja myös ennätyksen kävijämäärässä.
Mitä on tekstiilitaide ja mitä käsityötaide – en osaa tehdä käsiteanalyysia asiassa, mutta olisiko tämä lainaus sopiva: ”Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei ole olemassakaan, on vain taidetta ja sitäkin vähän.” Näin kirjoitti Raymon Chandler joskus 50-luvulla. Näkyväksi neulottu oli taidetta ja aivan erityistä pysäyttävää.
Vihertaidetta
”Maiseman kasvoilla on ilme: kesäyö hymyilee. Muutakin on kuin kasvot: niemellä nenä tai nokka, järvellä selkä, koskella niska, joella suu, olemme luonnon helmassa tai sylissä. Kasvoja voidaan hoitaa pinnalta kosmeettisesti, sisältä päin tervein elämäntavoin. Laiminlyönti näkyy ajan myötä, ja karkeaa vahingoittamista merkitsevät viillot, ruhjeet, iskut, lyönnit. Maiseman kasvot ovat kulttuurimme peilintarkka kuva, aivan kuin moraalittomien tekojen myötä muuttuva maalaus Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvassa.” Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa jäähyväisluennossaan Itä-Suomen yliopistossa 2014.
Sepänmaa oli myös Keravalla avaamassa Sinkan vihertaidetta esittelevän näyttelyn. Taas todellinen menestys ja osoitus ajan hermolla olemisesta. Suurin ansio Sinkan loistavista näyttelyistä kuuluu museonjohtaja Arja Elovirralle, jolla arvelen olevan huimat verkostot ja paljon ideoita. Hän on tuonut museoon rohkeita näyttelyitä ja nostanut museon tunnettuisuutta Suomessa.
Luonto on kauneutta, mutta ennen kaikkea ihmiselle välttämätöntä. Lapset opiskelevat nykykoulussa ulkona luonnossa, työikäisille pienikin tauko työpäivän aikana metsässä virkistää, vanhalle ihmiselle lähiluonto on todellinen terveyden lähde. Mutta suuri kysymys on, mikä on kaiken tämän tulevaisuus, kun koko maapallon ympäristö on vaarassa tuhoutua.
Vihreä maa – Kukkiva kaupunki, Keravan taidemuseo Sinkka, 1.4.–2.7.2017
Sen jälkeen, kun muutin viisi vuotta sitten Keravalta Helsinkiin, olen käynyt siellä vain harvoin. Kerran, kun oman, helsinkiläisen lukupiirini kirjana oli Katja Ketun Yöperhonen, huomasin, että kirjailija vierailee Keravan kirjastossa ja innostuin käymään. Pitkäaikaisen ystävän tapaan useammin Helsingissä, mutta toisinaan taas Keravalla. Viime aikoina erityisesti Keravan Taidemuseo Sinkka vetää minut Keravalle. Helsingissä on taidetta tarjolla yllin kyllin ja käyn taidenäyttelyissä ja museoissa täällä. Mutta pientä kotiseutuiloa koen, kun istun junassa matkalla Sinkkaan. Ja suurta iloa Sinkassa!
”Modernismin tulo kuvataiteisiin 1920-luvulta alkaen merkitsi, että ”Jatkuvan kehityksensä ansioista ihminen on saavuttanut tason, jolla luonto ei enää kykene tuomaan hänelle tyydytystä. Koska taide pystyy katkaisemaan kaiken yhteyden tunteisiin, tragiikkaan ja lyyrisyyteen ja olemaan universaalia, se voi viedä ihmisen aivan uudelle tasolle.” kirjoittaa taitelija Jan-Erik Andersson artikkelissaan Kuka pelkää vihreää. (Vihreä Päänsärky, 2017).
Tämä ”parantola-tyyli ” taitaa olla kova sana vielä esimerkiksi sisustuksessa samaan aikaan, kun koteja raivataan liiasta tavarasta Konmari-tyyliin. Valkoinen puhdas pinta symboloi uutta ja puhdasta – abstrakti, valkoinen arkkitehtuuri, joka osoittaa, että ihminen selviää ilman luontoa.
Mutta nyt aika on muuttumassa ja jo muuttunutkin. Tänään HS:n artikkeli on otsikoitu: ”ihminen ei tule toimeen ilman luontoa”.
Käsityötaidetta
Sinkan näyttely Näkyväksi neulottu ja sitä edeltänyt pinkki pitsitalo Keravan keskustassa toivat esiin taiteen yhteydet tunteisiin, tragiikkaan ja feminiiniseen – siis sen minkä modernismi kielsi. Pitsitalo oli New Yorkissa asuvan Olekin teos, jonka valmistivat maahanmuuttajat ja paikalliset vapaaehtoiset. Pitsitalo sai paljon ihastunutta huomiota ja muistutti meitä siitä, että kaikilla ei ole kotia. Tämän vuoden puolella käsityötaide jatkoi menestystään Sinkassa. Näkyväksi neulottu -näyttely keräsi kehuja ja myös ennätyksen kävijämäärässä.
Mitä on tekstiilitaide ja mitä käsityötaide – en osaa tehdä käsiteanalyysia asiassa, mutta olisiko tämä lainaus sopiva: ”Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei ole olemassakaan, on vain taidetta ja sitäkin vähän.” Näin kirjoitti Raymon Chandler joskus 50-luvulla. Näkyväksi neulottu oli taidetta ja aivan erityistä pysäyttävää.
Vihertaidetta
”Maiseman kasvoilla on ilme: kesäyö hymyilee. Muutakin on kuin kasvot: niemellä nenä tai nokka, järvellä selkä, koskella niska, joella suu, olemme luonnon helmassa tai sylissä. Kasvoja voidaan hoitaa pinnalta kosmeettisesti, sisältä päin tervein elämäntavoin. Laiminlyönti näkyy ajan myötä, ja karkeaa vahingoittamista merkitsevät viillot, ruhjeet, iskut, lyönnit. Maiseman kasvot ovat kulttuurimme peilintarkka kuva, aivan kuin moraalittomien tekojen myötä muuttuva maalaus Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvassa.” Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa jäähyväisluennossaan Itä-Suomen yliopistossa 2014.
Sepänmaa oli myös Keravalla avaamassa Sinkan vihertaidetta esittelevän näyttelyn. Taas todellinen menestys ja osoitus ajan hermolla olemisesta. Suurin ansio Sinkan loistavista näyttelyistä kuuluu museonjohtaja Arja Elovirralle, jolla arvelen olevan huimat verkostot ja paljon ideoita. Hän on tuonut museoon rohkeita näyttelyitä ja nostanut museon tunnettuisuutta Suomessa.
Luonto on kauneutta, mutta ennen kaikkea ihmiselle välttämätöntä. Lapset opiskelevat nykykoulussa ulkona luonnossa, työikäisille pienikin tauko työpäivän aikana metsässä virkistää, vanhalle ihmiselle lähiluonto on todellinen terveyden lähde. Mutta suuri kysymys on, mikä on kaiken tämän tulevaisuus, kun koko maapallon ympäristö on vaarassa tuhoutua.
Vihreä maa – Kukkiva kaupunki, Keravan taidemuseo Sinkka, 1.4.–2.7.2017
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)