Joulumainoksia on jo joka puolella, jouluvaloja etsitään kaappien kätköistä. Vuosi siis on loppumassa. Niinpä katson taaksepäin ja vilkaisen lukemieni kirjojen listaa tältä vuodelta. Kirja per viikko näyttää olevan tahtini. Muutama ystäväni on pyytänyt lukuvinkkejä ja tässä niitä nyt sitten on viiden kirjan verran. Hiukan kuin paremmuusjärjestyksessä, mutta toisaalta ei kuitenkaan. Järjestys vaihtuu heti, kun mietin sitä lisää.
Günter Grass: Sipulia kuoriessa, romaani. 2007
Romaani on kuin muistelmateos, mutta mielikuvitus ja Grassin tunnistettava tyyli ja tyylikkyys erottavat sen ”vain” muistelemisesta. Puolet kirjasta kuvaa nuoren henkilön sotakokemuksia, mutta se on täynnä sotaromaanista vieraannuttavia elementtejä, surumielisiä tunnelmia ja epätodellisuuksia. Loppu kirjasta kertoo ainakin muutoista ja taitelijan etsinnöistä aina Peltirummun ilmestymiseen saakka vuoteen 1959.
Kirja sai minut muistamaan ”uusia” asioita lapsuudestani, mutta samalla myös epäilemään muistojeni oikeellisuutta. (Minulla on lähisukulainen, joka mielellään korjaa muisteluitani ”Ei se niin ollut”). Grass sanoo, että se mikä jää mieleen, ilmaantuu kutsumatta, esiintyy toisella nimellä ja rakastaa valepukuja. Sen seula on milloin harva, milloin tiheä. Uskotaan!
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia, novelleja. 2013
Kirjan novelleissa kerrotaan usein aikuisista. Äidin ja lapsen välinen rakkaus on silloin erilaista kuin lapsen ollessa pieni. Suhde on voinut kokea säröjä, ehkä äidin ja pojan välillä on kuilu. Novellien melankolia on syvällistä ja karun kaunista. Kirja on mielestäni aivan pakahduttavan koskettava.
Alice Munro: Sanansaattaja, novelleja. 2008
Alakulo on tyypillistä Munrollekin. Sanasaattajassa on omakohtaista suvun historiaa kaunokirjallisessa muodossa, joka ei pitäydy tosiasioissa, vaan perustuu alitajunnan ja unenomaiseen tietoon. Kirjassa on kaksi pitkää kertomusta, joista toisessa ylitetään Atlanti vuonna 1818. Meriä ylitetään paremman elämän toivossa tänäänkin. Munro on edelleen yksi suosikkejani.
Antonio Tabucci: Intialainen yösoitto. 2000
Kirjassa matkustetaan ristiin rastiin Intiaa etsimässä kadonnutta ystävää. Intia on minulle täysin vieras. Mutta kaipasin edes pientä tutustumista. Ja tuntuukin, että italialaisen Tabuccin ”yömaailman” ja sen varjomaisten ihmisten kuvaus antaa hiukan syvyyttä tv:n luomille Intia-mielikuville.
Vladimir Nabokov: Kalvas hehku. 2014 (1962)
Viimeisenä vielä – ei niinkään lukuvinkkinä – vaan pienenä hienosteluna tyyliin ”tällaistakin olen lukenut, ei ehkä kiinnosta teitä”. Mutta loistava Nabokov sai minut nauramaan nautiskellen ja puistelemaan päätäni. Ymmärtäminen jäi hiukan sivuseikaksi.
- - - - - -
Vuonna 2014 listalla oli vain uusia teoksia. Viiden lista näytti silloin tältä:
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Jayne Ann Phillips: Murhenäytelmä
Zaida Smith: Kauneudesta
Paul Auster: Sunset Park
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
18.11.15
”Ettei tarvitsisi kuolla yksin”
Läheiseni äiti kuoli pääsiäissunnuntain aamuna aluesairaalassa, yksin sairaalahuoneessaan.
Kaaduttuaan kotona tämä 90-vuotias nainen joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sieltä sitten hoivakotiin. Hyvästä hoivasta huolimatta asukkaan tilanne kuitenkin huononi ja toimintakyky heikkeni. Kun hän sairastui keuhkokuumeeseen, oli pitkäperjantain ilta ja hänet kuljetettiin aluesairaalan päivystysosastolle ja sairaalan potilashuoneessa hän sitten pääsiäissunnuntain aamuna kuoli.
Vanhat ihmiset toivovat yleisesti kuolevansa kotona, ja välttyvänsä sairaalalta ja elämää keinotekoisesti pitkittävistä, turhista hoidoista. Ja moni toivoo, ettei tarvitsi olla yksin kuoleman hetkellä. Enemmistö kuitenkin kuolee hoitolaitoksissa.
Olisiko tässä tilanteessa sairaalassa lääkärillä ollut mahdollisuuksia tunnistaa, että kuolema on lähellä? Että aktiivisen hoidon ja lääketieteellisen teknologian käyttö eivät enää ole se mitä tarvitaan. Että olisi pitänyt huolehtia kuolevan henkilön emotionaalisesta tukemisesta kutsumalla omaisia valvomaan hänen luonaan. Vanhus tapasi lääkärin vain odotettuaan joitakin tunteja päivystyksessä. Sen jälkeen hänet siirrettiin osastolle ja aloitettiin suonensisäinen antibioottilääkitys.
Kun menimme seuraavana päivänä potilashuoneeseen, äiti oli hyvin tuskainen. ”Viekää minut pois täältä, nämä ihmiset tappavat minut” hän huusi ja riuhtoi sängyssä. Elintoimintojen heikentyminen aiheutti tätä tuskaisuutta. Kaksi hoitajaa oli paikalla, eivätkä he reagoineet tähän tuskaan ja hätään, vaan väistyivät pois kun tulimme vuoteen vierelle. Huomasimme, että hän oli sidottu peitossa olevilla nauhoilla sänkyyn. Olimme avuttomina paikalla ja tyynnyttelimme vanhusta, mutta poistuessamme olimme ahdistuneita, epävarmoja ja tietämättömiä.
Juha Hänninen, joka on pitkään tehnyt työtä saattohoidon parissa, kirjoittaa ” Sairaalalaitoksella ei ole periaatteessakaan valmiuksia kohdata potilaan kuolemaa ja omaisten hätää asianmukaisella tavalla. -- Hoitokulttuuri sairaalassa suuntautuu tavalla, joka ei ole yhteismitallinen kuolevien tarpeiden kanssa. Sairaalassa ollaan suuntautuneita hoitamaan sairauksia ja pidentämään elinaikaa. Valmiudet kohdata kuoleva ihminen sairaalassa ovat vähäiset.” Hänen mielestään kuolemanpelko ja kuolemiseen liittyvä kauhu syntyy usein sairaalalaitoksesta ja lääketieteestä – ei kuolemasta itsestään. Kuolevalle ihmiselle sairaala on usein vaikea ja pelottava paikka.
Kun soitto sairaalasta ja ilmoitus äidin kuolemasta tuli, me läheiset, jotka kävimme katsomassa häntä joka päivä näinä kahtena kuukautena ensin terveyskeskuksen vuodeosastolla ja sitten hoivakodissa, olimme pettyneitä ja surullisia siitä, että hän kohtasi kuoleman yksin, ilman ketään läheistään tai hoitajaakaan vuoteensa vieressä saattamassa.
Olimme tavanneet lääkärin päivystysvastaanotolla. Silloin olin kysellyt häneltä, minkälainen hoito tulee kysymykseen, kun ihminen on jo kovin heikko ja useasti ilmaissut halunsa kuolla. Lääkärin vastaus oli silloin, että päivystystilanteessa aloitetaan oireitten mukainen hoito, ja muun tyyppisiä toimia voidaan suunnitella silloin, kun potilas on pitkäaikaishoidossa.
Tässä tapauksessa ei ollut mitään vanhuksen itsensä ja omaisten suunnitelmaa siitä miten toimia. Miten ihminen itse olisi halunnut häntä hoidettavan kuoleman lähestyessä? Hoitotahdon laatimisessa näitä asioita olisi voitu pohtia. Hoitava lääkäri on se joka tekee DNR-päätöksen eli päätöksen elvytyskiellosta, mutta hoitotahdossa voidaan ottaa kantaa hoitoon paljon monipuolisemmin. Se olisi ollut tarpeen myös hoitajien apuna, kun he näkivät tilanteen huonontumisen. Se mitä omaiset olisivat tarvinneet, oli tieto potilaan tilan huononemisesta ja kutsu paikalle.
Laajemmin voidaan miettiä oliko siirto hoitokodista välttämätöntä? Olisiko siellä voitu antaa saattohoidon tapaista hoivaa? Tähän olisi tarvittu tietenkin lääkärin arvio ja henkilökunnan osaamista. Saattohoidossa ei ole kyse vain kivun lääkityksestä, vaan silloin on kyse erilaisesta hoitokulttuurista ja tavasta suhtautua hoitamiseen ja ihmiseen.
Lisää aiheesta:
www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/hankkeet/12555 Pace-hanke
Juha Hänninen: Luonnollinen vai joudutettu kuolema? Kirjassa Kuoleman kulttuurit Suomessa.
O. Hakola, S. Kivistö ja V. Mäkinen (toim.) Gaudeamus 2014.
Julkaistu THL:n blogisivulla 30.9.2015
Kaaduttuaan kotona tämä 90-vuotias nainen joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sieltä sitten hoivakotiin. Hyvästä hoivasta huolimatta asukkaan tilanne kuitenkin huononi ja toimintakyky heikkeni. Kun hän sairastui keuhkokuumeeseen, oli pitkäperjantain ilta ja hänet kuljetettiin aluesairaalan päivystysosastolle ja sairaalan potilashuoneessa hän sitten pääsiäissunnuntain aamuna kuoli.
Vanhat ihmiset toivovat yleisesti kuolevansa kotona, ja välttyvänsä sairaalalta ja elämää keinotekoisesti pitkittävistä, turhista hoidoista. Ja moni toivoo, ettei tarvitsi olla yksin kuoleman hetkellä. Enemmistö kuitenkin kuolee hoitolaitoksissa.
Olisiko tässä tilanteessa sairaalassa lääkärillä ollut mahdollisuuksia tunnistaa, että kuolema on lähellä? Että aktiivisen hoidon ja lääketieteellisen teknologian käyttö eivät enää ole se mitä tarvitaan. Että olisi pitänyt huolehtia kuolevan henkilön emotionaalisesta tukemisesta kutsumalla omaisia valvomaan hänen luonaan. Vanhus tapasi lääkärin vain odotettuaan joitakin tunteja päivystyksessä. Sen jälkeen hänet siirrettiin osastolle ja aloitettiin suonensisäinen antibioottilääkitys.
Kun menimme seuraavana päivänä potilashuoneeseen, äiti oli hyvin tuskainen. ”Viekää minut pois täältä, nämä ihmiset tappavat minut” hän huusi ja riuhtoi sängyssä. Elintoimintojen heikentyminen aiheutti tätä tuskaisuutta. Kaksi hoitajaa oli paikalla, eivätkä he reagoineet tähän tuskaan ja hätään, vaan väistyivät pois kun tulimme vuoteen vierelle. Huomasimme, että hän oli sidottu peitossa olevilla nauhoilla sänkyyn. Olimme avuttomina paikalla ja tyynnyttelimme vanhusta, mutta poistuessamme olimme ahdistuneita, epävarmoja ja tietämättömiä.
Juha Hänninen, joka on pitkään tehnyt työtä saattohoidon parissa, kirjoittaa ” Sairaalalaitoksella ei ole periaatteessakaan valmiuksia kohdata potilaan kuolemaa ja omaisten hätää asianmukaisella tavalla. -- Hoitokulttuuri sairaalassa suuntautuu tavalla, joka ei ole yhteismitallinen kuolevien tarpeiden kanssa. Sairaalassa ollaan suuntautuneita hoitamaan sairauksia ja pidentämään elinaikaa. Valmiudet kohdata kuoleva ihminen sairaalassa ovat vähäiset.” Hänen mielestään kuolemanpelko ja kuolemiseen liittyvä kauhu syntyy usein sairaalalaitoksesta ja lääketieteestä – ei kuolemasta itsestään. Kuolevalle ihmiselle sairaala on usein vaikea ja pelottava paikka.
Kun soitto sairaalasta ja ilmoitus äidin kuolemasta tuli, me läheiset, jotka kävimme katsomassa häntä joka päivä näinä kahtena kuukautena ensin terveyskeskuksen vuodeosastolla ja sitten hoivakodissa, olimme pettyneitä ja surullisia siitä, että hän kohtasi kuoleman yksin, ilman ketään läheistään tai hoitajaakaan vuoteensa vieressä saattamassa.
Olimme tavanneet lääkärin päivystysvastaanotolla. Silloin olin kysellyt häneltä, minkälainen hoito tulee kysymykseen, kun ihminen on jo kovin heikko ja useasti ilmaissut halunsa kuolla. Lääkärin vastaus oli silloin, että päivystystilanteessa aloitetaan oireitten mukainen hoito, ja muun tyyppisiä toimia voidaan suunnitella silloin, kun potilas on pitkäaikaishoidossa.
Tässä tapauksessa ei ollut mitään vanhuksen itsensä ja omaisten suunnitelmaa siitä miten toimia. Miten ihminen itse olisi halunnut häntä hoidettavan kuoleman lähestyessä? Hoitotahdon laatimisessa näitä asioita olisi voitu pohtia. Hoitava lääkäri on se joka tekee DNR-päätöksen eli päätöksen elvytyskiellosta, mutta hoitotahdossa voidaan ottaa kantaa hoitoon paljon monipuolisemmin. Se olisi ollut tarpeen myös hoitajien apuna, kun he näkivät tilanteen huonontumisen. Se mitä omaiset olisivat tarvinneet, oli tieto potilaan tilan huononemisesta ja kutsu paikalle.
Laajemmin voidaan miettiä oliko siirto hoitokodista välttämätöntä? Olisiko siellä voitu antaa saattohoidon tapaista hoivaa? Tähän olisi tarvittu tietenkin lääkärin arvio ja henkilökunnan osaamista. Saattohoidossa ei ole kyse vain kivun lääkityksestä, vaan silloin on kyse erilaisesta hoitokulttuurista ja tavasta suhtautua hoitamiseen ja ihmiseen.
Lisää aiheesta:
www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/hankkeet/12555 Pace-hanke
Juha Hänninen: Luonnollinen vai joudutettu kuolema? Kirjassa Kuoleman kulttuurit Suomessa.
O. Hakola, S. Kivistö ja V. Mäkinen (toim.) Gaudeamus 2014.
Julkaistu THL:n blogisivulla 30.9.2015
14.8.15
Kaupungissa ja maaseudulla
Ensimmäinen
Kun kirjoitan eräästä tapaamisesta pienessä kerrostaloasunnossa kantakaupungissa, pääsen pohtimaan, mikä erottaa kaupungin siitä mikä ei ole kaupunki.
Kyseessä oli asunto isossa kerrostalossa monien, kadun varressa sijaitsevien isojen kerrostalojen joukossa. Tämä osoittaa että kyseessä todella oli kaupunki. Tarkemmin ottaen kantakaupunki, tarkoitan, että olimme aivan Helsingin ytimessä, lähellä kaikkea: putiikkeja, tavarataloja, raitiovaunuja, toimistoja ja huvielämää.
Asuminen tässä asunnossa johtui henkilön elämäntilanteesta ja oli enemmän tai vähemmän tilapäistä. Pieni kerrostaloasunto on kaupungissa tavallista, niitä asuttavat opiskelijat, vain työn vuoksi kaupungissa olevat, yksin asuvat naiset jne.
”Kerrostalot ovat samassa linjassa, toinen toistensa vieressä. On säädetty, että niiden tulee olla suorassa linjassa. Jos ne eivät ole, niin ne rikkovat katulinjan. - - Kahden kerrostalonjoukon samansuuntaiset linjat määrittävät sen, mitä nimitetään kaduksi.” (Perec 1992.) Huomio on oleellinen.
Olimme siis tässä urbaanissa ympäristössä ja tilassa, jota luonnehti yksityisyys ja jopa intiimiys. Olimme kutsutut syömään ja viihtymään. Kyseessä ei ollut formaali illallinen – päinvastoin. Ei kokkausta eikä paljon kattaustakaan. Söimme alakerran italialaisputiikista ostettuja hienoja säilykkeitä. Kun yhä uusia lajikkeita ilmestyi pöytään, joku kuiskasi: ovatko nämä edelleen alkupaloja vai joko mennään pääruuassa. Ruokailukin lienee kaupunkilaistyylinen: uutta kokeileva, nopeasti tarjoiltu. Ruoka oli hyvää ja tunnelma lämmin, kunnes koitti aika poistua katulyhtyjen kelmeään valoon kylmään, mutta elävänä sykkivään kaupunkiin.
Toinen
”Maaseutua ei ole olemassa, se on illuusio” (Perec 1992). Mutta kyllä me olimme maalla, kun tuttavani oli muuttanut omakotitaloon ja kutsunut ystäviään sinne isolla joukolla. Oli tultava yksityisautoilla, ajettiin moottoritietä tunteja ja lopuksi hiekkatieltä pihaan. Asuiko ihmisiä lähellä? Ei ainakaan suorassa rivissä kadun varressa.
Ja kaikki oli niin kaunista, pelto- ja järvimaisema, leppoisa istuskelu verannalla, saunominen ja uiminen. Sää suosi, aurinko paistoi!
Perec kirjoittaa pitävänsä kaupungista, mutta myös maaseudusta. Hän kirjoittaa: ”Maaseudulla on mukavaa olla: siellä syödään maalaisleipää, siellä on helpompi hengittää - - siellä poltetaan tulta takassa, pelataan seurapelejä. On tunnustettava että siellä on usein väljempää kuin kaupungissa, ja melkein yhtä paljon mukavuuksia, ja toisinaan myös yhtä rauhaisaa.” Mutta eivät nämä asiat kuitenkaan merkitse, että kyseessä olisi jokin kaikenpuolinen erilaisuus. Näin me totesimme ja koimme, kun istuimme iltaa: pidämme kaupungista, mutta myös maaseudusta. Ja mikä illallinen, nyt ei otettu esiin säilykepurkkeja, vaan syötiin huolella ja taidolla valmistettuja herkkuruokia, jotka isäntäväki oli valmistanut.
P.S. Tekstini on kiitoksen velkaa Georges Perec’lle. Perec on ranskalainen kirjailija (1936–1982) , jonka teos Tiloja/Avaruuksia hahmottaa paikan ja tilan merkityksiä ja ilmenemiä erityisellä tavalla, mielikuvituksellisesti. Kirja ilmestyi 1974 ja suomeksi 1992 (suomennos Ville Keynäs). Myöhemmin Perec tuli Suomessa tutummaksi kirjallaan Elämä Käyttöohje (2006).
29.5.15
Ajatuksia työstä ja vapaasta
Ajattelen, että minun blogin pitäjänä olisi hyvä hiukan esittäytyä. Jäin pois palkkatyöstäni THL:n erikoistutkijana viime lokakuussa. Sen jälkeen olen toiminut erilaisissa asiantuntijatehtävissä ja jatkanut myös tutkimusta ja kirjoittamista. Mutta statukseni on nyt kuitenkin selkeästi eläkeläinen. Ja sitähän on pitänyt hiukan sulatella.
Kun työpaikalla ehdotin, että voisin nyt käyttää ilmaisua ”olen vapaalla”, kollegani sanoi viisaasti: Niin, silloin puhut ajankäytön näkökulmasta, kun ”eläkeläinen” taas kertoo toimeentulon perusteesta. Tuo erottelu oli minusta piristävä ja se auttoi minua alkuun sulattelussa.
Käsiini sattui Merete Mazzarellan kirja Ainoat todelliset asiat – Vuosi elämästä (2012). Siinä kirjoittaja pohtii työtä, aikuisuutta ja eläkeläisyyttä. Hän sanoo mm. että on erotettavissa eläkkeelle jäämisen vaihe ja sitten vasta alkaa eläkkeellä oleminen. Ensimmäisessä vaiheessa ei vielä tiedä mitään jälkimmäisestä.
Eläkkeelle jäämisen vaiheessa Mazzarella mietti työn merkitystä. Minulle sopii hänen johtopäätöksensä: Toisin kuin moni (korkeasti koulutettu) nykyään tuntuu ajattelevan, työn ei tarvitse olla suuri itsensä toteuttamisprojekti, joka on ihmiselämässä tärkein mielekkyyden ilmentymä. Hyvä elämä ei ole yhtä kuin hyvä työura. Paremminkin työ on välttämättömyyttä, ”jokin työ on vain tehtävä eikä siihen tarvitse liittyä mitään kielteistä pakkoa. Välttämättömänä pitäminen voi olla tosiasian tunnustamista, mukana on ymmärryksen ulottuvuus. Työ ei nouse ’minäprojektiksi’ vaan kuuluu vain tärkeimpinä pitämiemme asioiden joukkoon” Mazzarella lainaa filosofi Mari Lindmania.
Yleisesti ottaen olen aina pitänyt työstäni. Nuorena 60-70-lukulaisena kannatin naisten asiaa ja vaatimusta: Naiset haluavat kaiken!. ”Kaikki” tarkoitti silloin lapsia, perhettä, työtä ja uraa. Työvuosieni aikana opiskelin työn ohessa melkein kaikki vuodet. Opin myös, ettei työn ja vapaa-ajan tarvitse olla aivan tarkkarajaisesti erillisiä elämänalueita.
Siksi nyt, kun olen jo eläkkeellä olemisen vaiheessa, ajattelen, että teen vielä työtä, ehkä vain pienimuotoisesti, mutta teen kuitenkin. Sillä ikäihmisten elämänpiiri, asuminen ja palvelut kiinnostavat minua edelleen. Tällä hetkellä tutkin ja valmistelen artikkelia iäkkäiden ihmisten tyytyväisyydestä elämäänsä ja saamiinsa palveluihin, kun he ovat säännöllisen kotihoidon asiakkaina. Seuraan myös, mitä ikäihmisten asumisen asioissa tapahtuu. Erityisen läheinen aihe minulle on myös ikäihmisten perhetilanteet, jotka olivat myös väitöskirjani aiheena vuonna 2007.
Tulen mielelläni kertomaan näistä asioista erilaisiin tilaisuuksiin ja seminaareihin, pitämään luentoja tai käyttämään puheenvuoroja ja käynnistämään keskusteluja. Yhteystietoni ovat sirpaanders@gmail.com tai THL:n vierailevan tutkijan sähköposti sirpa.andersson@thl.fi.
Kun työpaikalla ehdotin, että voisin nyt käyttää ilmaisua ”olen vapaalla”, kollegani sanoi viisaasti: Niin, silloin puhut ajankäytön näkökulmasta, kun ”eläkeläinen” taas kertoo toimeentulon perusteesta. Tuo erottelu oli minusta piristävä ja se auttoi minua alkuun sulattelussa.
Käsiini sattui Merete Mazzarellan kirja Ainoat todelliset asiat – Vuosi elämästä (2012). Siinä kirjoittaja pohtii työtä, aikuisuutta ja eläkeläisyyttä. Hän sanoo mm. että on erotettavissa eläkkeelle jäämisen vaihe ja sitten vasta alkaa eläkkeellä oleminen. Ensimmäisessä vaiheessa ei vielä tiedä mitään jälkimmäisestä.
Eläkkeelle jäämisen vaiheessa Mazzarella mietti työn merkitystä. Minulle sopii hänen johtopäätöksensä: Toisin kuin moni (korkeasti koulutettu) nykyään tuntuu ajattelevan, työn ei tarvitse olla suuri itsensä toteuttamisprojekti, joka on ihmiselämässä tärkein mielekkyyden ilmentymä. Hyvä elämä ei ole yhtä kuin hyvä työura. Paremminkin työ on välttämättömyyttä, ”jokin työ on vain tehtävä eikä siihen tarvitse liittyä mitään kielteistä pakkoa. Välttämättömänä pitäminen voi olla tosiasian tunnustamista, mukana on ymmärryksen ulottuvuus. Työ ei nouse ’minäprojektiksi’ vaan kuuluu vain tärkeimpinä pitämiemme asioiden joukkoon” Mazzarella lainaa filosofi Mari Lindmania.
Yleisesti ottaen olen aina pitänyt työstäni. Nuorena 60-70-lukulaisena kannatin naisten asiaa ja vaatimusta: Naiset haluavat kaiken!. ”Kaikki” tarkoitti silloin lapsia, perhettä, työtä ja uraa. Työvuosieni aikana opiskelin työn ohessa melkein kaikki vuodet. Opin myös, ettei työn ja vapaa-ajan tarvitse olla aivan tarkkarajaisesti erillisiä elämänalueita.
Siksi nyt, kun olen jo eläkkeellä olemisen vaiheessa, ajattelen, että teen vielä työtä, ehkä vain pienimuotoisesti, mutta teen kuitenkin. Sillä ikäihmisten elämänpiiri, asuminen ja palvelut kiinnostavat minua edelleen. Tällä hetkellä tutkin ja valmistelen artikkelia iäkkäiden ihmisten tyytyväisyydestä elämäänsä ja saamiinsa palveluihin, kun he ovat säännöllisen kotihoidon asiakkaina. Seuraan myös, mitä ikäihmisten asumisen asioissa tapahtuu. Erityisen läheinen aihe minulle on myös ikäihmisten perhetilanteet, jotka olivat myös väitöskirjani aiheena vuonna 2007.
Tulen mielelläni kertomaan näistä asioista erilaisiin tilaisuuksiin ja seminaareihin, pitämään luentoja tai käyttämään puheenvuoroja ja käynnistämään keskusteluja. Yhteystietoni ovat sirpaanders@gmail.com tai THL:n vierailevan tutkijan sähköposti sirpa.andersson@thl.fi.
8.5.15
Leskeksi jääminen on myös asumisen kriisi
Tuttu tapaus: Iäkäs pariskunta asuu kahdestaan isossa omakotitalossa ja pärjää siinä melko hyvin. Siivous tosin rasittaa, ja pihan hoitamista ja lumitöitä on ihan liikaa. Miehellä sentään on vielä ajokortti, ja niin päästään asioille ja tuttuja tapaamaan.
Sitten mies sairastuu, vakavasti. Pian vaimo on yksin suuressa talossa. Hän suree yksinjäämistään ja tuntee itsensä voimattomaksi hoitamaan yksin kaiken: talousasiat, talosta huolehtimisen ja mitä kaikkea onkaan edessä. Lyhyen harkinnan jälkeen nainen päättää myydä talon ja muuttaa yksityiseen palvelutaloon. Se lupaa huoletonta arkea, hyvää oloa ja elämänlaatua.
Ja sellaistahan siellä onkin. Esimerkkimme nainen kaipaa kuitenkin takaisin kotiin. Uusi asunto on matkan päässä entisestä kodista, ja yhteys kotinurkille heikentyy. Vanhat tuttavat käyvät enää harvoin, eikä palvelutalossa synny uusia ystävyyssuhteita.Yksinäisyys ja sosiaalinen eristäytyminen astuvat ”helppoon elämään”. Ja kallistakin palveluasuminen on, lesken tulot ovat pienet.
Tämä tapaus kertoo leskeksi jäämisen kriisistä, joka on usein myös asumisen kriisi. Puolison kanssa eläminen tuottaa vastavuoroista tukea ja hoivaa, joka auttaa pärjäämään kotona pitkään. Silti yksin jääneen vanhan ihmisen toimintakyvyn heikentyessä paras ratkaisu ei välttämättä ole sellainen, joka katkaisee yhteyksiä entiseen elämään.
Vanhan ihmisen toive on asua kotonaan ja olla toimintakykyinen. Kotona asumiseen voi kuulua muuttaminenkin. Mutta muuttaa tulisi omasta halusta ja omien suunnitelmien mukaan. Iäkkäät pariskunnat muuttavat usein yhdessä heille paremmin sopiviin ja varustettuihin asuntoihin.
Nykyinen puhe yhteisöllisyydestä tarkoittaa, että asuminen kannattaa suunnitella yhdessä läheisten tai ystävien kanssa. Silloin voimme olla toistemme tukena, ja olla yhdessä toimintakykyisempiä kuin yksin.
Palvelutaloa voidaan kutsua institutionaaliseksi yhteisöksi. Sinne tullaan saamaan hoivaa ja hoitoa tai koska aikaisemmassa asunnossa alkoi olla liikaa puutteita.
Institutionaalisen yhteisöön kuuluminen ei ole vapaaehtoista. Yhteisön jäsenet eivät voi itse vaikuttaa, keitä yhteisöön kuuluu. Vaatii sopeutumista asua sellaisten kanssa, joita ei tunne kovin hyvin ja joiden kanssa asumista ei ole valinnut. Yksinäisyys on jopa yleisempää palveluasunnoissa kuin kodeissa.
Yhtenäiset nukkumaanmeno-, heräämis- ja peseytymisajat voivat kaventaa asukkaiden itsemääräämisoikeutta. Ulospääseminen on ongelma monissa palvelutaloissa. Ja kotona voi päättää paremmin, milloin syö ja mitä vaatteita käyttää. Pukeutuminen on tärkeää, se rakentaa oman arvon tuntoa.
Jotta ikääntynyt voisi asua kotonaan silloinkin, kun toimintakyky heikkenee, pitää kotihoidon muuttua.
Kunnissa on menossa parhaillaan vilkas kotihoidon kehittäminen. Kaste-hankkeet Etelä-, Länsi- ja Pohjois-Suomessa muuttavat käytäntöjä: kotihoidon työntekijöiden työaikaa käytetään nykyistä enemmän asiakastyöhön, kotihoidon palveluja on myös iltaisin ja yöpartiot kiertävät.
Kotihoidon on oltava kuntouttavaa ja sen pitää auttaa ylläpitämään sosiaalisia suhteita. Muistisairaiden kotona asumiseen tarvitaan uutta osaamista.
Kotihoito vaatii tiettyä omaa ammattitaitoa. Lähihoitajat ovat saaneet pitkän koulutuksen, ja heillä on hyvä ammatillinen osaaminen. Mutta olisiko lyhyemmän koulutuksen saanut hoiva-avustaja kuitenkin se puuttuva lenkki toimivassa kotihoidon ketjussa? Jotta ikääntynyt saisi tarvitsemansa tuen oman elämänsä elämiseen mahdollisimman terveenä ja hyvinvoivana. Kyse on myös ulkoilusta, liikunnasta, oikeasta ravinnosta ja osallisuudesta.
Sirpa Andersson
Julkaistu aikaisemmin THL blogi-sivuilla heinäkuussa 2014
Sitten mies sairastuu, vakavasti. Pian vaimo on yksin suuressa talossa. Hän suree yksinjäämistään ja tuntee itsensä voimattomaksi hoitamaan yksin kaiken: talousasiat, talosta huolehtimisen ja mitä kaikkea onkaan edessä. Lyhyen harkinnan jälkeen nainen päättää myydä talon ja muuttaa yksityiseen palvelutaloon. Se lupaa huoletonta arkea, hyvää oloa ja elämänlaatua.
Ja sellaistahan siellä onkin. Esimerkkimme nainen kaipaa kuitenkin takaisin kotiin. Uusi asunto on matkan päässä entisestä kodista, ja yhteys kotinurkille heikentyy. Vanhat tuttavat käyvät enää harvoin, eikä palvelutalossa synny uusia ystävyyssuhteita.Yksinäisyys ja sosiaalinen eristäytyminen astuvat ”helppoon elämään”. Ja kallistakin palveluasuminen on, lesken tulot ovat pienet.
Tämä tapaus kertoo leskeksi jäämisen kriisistä, joka on usein myös asumisen kriisi. Puolison kanssa eläminen tuottaa vastavuoroista tukea ja hoivaa, joka auttaa pärjäämään kotona pitkään. Silti yksin jääneen vanhan ihmisen toimintakyvyn heikentyessä paras ratkaisu ei välttämättä ole sellainen, joka katkaisee yhteyksiä entiseen elämään.
Vanhan ihmisen toive on asua kotonaan ja olla toimintakykyinen. Kotona asumiseen voi kuulua muuttaminenkin. Mutta muuttaa tulisi omasta halusta ja omien suunnitelmien mukaan. Iäkkäät pariskunnat muuttavat usein yhdessä heille paremmin sopiviin ja varustettuihin asuntoihin.
Nykyinen puhe yhteisöllisyydestä tarkoittaa, että asuminen kannattaa suunnitella yhdessä läheisten tai ystävien kanssa. Silloin voimme olla toistemme tukena, ja olla yhdessä toimintakykyisempiä kuin yksin.
Palvelutaloa voidaan kutsua institutionaaliseksi yhteisöksi. Sinne tullaan saamaan hoivaa ja hoitoa tai koska aikaisemmassa asunnossa alkoi olla liikaa puutteita.
Institutionaalisen yhteisöön kuuluminen ei ole vapaaehtoista. Yhteisön jäsenet eivät voi itse vaikuttaa, keitä yhteisöön kuuluu. Vaatii sopeutumista asua sellaisten kanssa, joita ei tunne kovin hyvin ja joiden kanssa asumista ei ole valinnut. Yksinäisyys on jopa yleisempää palveluasunnoissa kuin kodeissa.
Yhtenäiset nukkumaanmeno-, heräämis- ja peseytymisajat voivat kaventaa asukkaiden itsemääräämisoikeutta. Ulospääseminen on ongelma monissa palvelutaloissa. Ja kotona voi päättää paremmin, milloin syö ja mitä vaatteita käyttää. Pukeutuminen on tärkeää, se rakentaa oman arvon tuntoa.
Jotta ikääntynyt voisi asua kotonaan silloinkin, kun toimintakyky heikkenee, pitää kotihoidon muuttua.
Kunnissa on menossa parhaillaan vilkas kotihoidon kehittäminen. Kaste-hankkeet Etelä-, Länsi- ja Pohjois-Suomessa muuttavat käytäntöjä: kotihoidon työntekijöiden työaikaa käytetään nykyistä enemmän asiakastyöhön, kotihoidon palveluja on myös iltaisin ja yöpartiot kiertävät.
Kotihoidon on oltava kuntouttavaa ja sen pitää auttaa ylläpitämään sosiaalisia suhteita. Muistisairaiden kotona asumiseen tarvitaan uutta osaamista.
Kotihoito vaatii tiettyä omaa ammattitaitoa. Lähihoitajat ovat saaneet pitkän koulutuksen, ja heillä on hyvä ammatillinen osaaminen. Mutta olisiko lyhyemmän koulutuksen saanut hoiva-avustaja kuitenkin se puuttuva lenkki toimivassa kotihoidon ketjussa? Jotta ikääntynyt saisi tarvitsemansa tuen oman elämänsä elämiseen mahdollisimman terveenä ja hyvinvoivana. Kyse on myös ulkoilusta, liikunnasta, oikeasta ravinnosta ja osallisuudesta.
Sirpa Andersson
Julkaistu aikaisemmin THL blogi-sivuilla heinäkuussa 2014
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)